28.2.1999 Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg & Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen

IHMISARVOISEN ELÄMÄN PUOLESTA

Hyvän elämän edellytyksiin kuuluu, että ihminen tietää oman asemansa ja mihin suuntaan kulkea. Oikean tien löytääksemme meidän on tiedettävä, millaisia valintoja on edessämme.

Yhteiskunnan monimutkaistuessa on entistä vaikeampaa tietää, mikä on oikein. Arvokeskustelua kaivataan, mutta samalla tunnetaan avuttomuutta. Arvojen moninaisuus sekoittaa mieliä.

Usein ihminen alkaa miettiä arvoja vasta sitten, kun hän joutuu lujille. Helppo elämä turruttaa harkintakykyä. Vaikeudet pakottavat pohtimaan sitä, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.

Mistä tienviitat?

Taloudellinen lama ja suurtyöttömyys herättivät kysymään hyvinvoinnin perustaa ja tulevaisuutta. Missä on vika, kun yhteiskunnan vaurastuessa alueelliset ja ihmisten erot kasvavat, ahdistus ja uupumus lisääntyvät?

Ne, joilla menee hyvin, saattavat pitää arvokeskustelua turhanaikaisena, koska he nauttivat oikeuksista joka tapauksessa. Toiset, jotka ovat joutuneet elämän ankaruuden keskelle, miettivät kuin pakosta yhteiskuntamme oikeudenmukaisuutta.

Tienhaarassa on tienviittoja. Millaisia ovat ne viitat, joiden välillä tänään joudumme valitsemaan? Onko mahdollista hahmottaa vaihtoehtoja, jotka auttaisivat meitä kulkemaan kohti ihmisarvoista ja hyvää elämää?

Yksilö vai yhteisö?

Yksi arvovalinta, jonka teemme tietoisesti tai tietämättämme, koskee yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Historian aikana arvoheiluri on liikkunut ääripäästä toiseen. Kommunismi ajautui umpikujaan ja muuttui kollektivismiksi. Meilläkin yhteisöllisyys on joskus johtanut holhoamiseen, joka ei ole jättänyt tilaa yksilölliselle ajattelulle.

Historia korjaa itse itseään. Olemme havahtuneet uudelleen ymmärtämään yksilön arvon. Perusoikeuksien ja -vapauksien hengessä tulee antaa tilaa aidolle yksilöllisyydelle. Koulutuksessa on tuettava nuorten mahdollisuuksia toteuttaa taitojaan. Monimutkaista hallinto-ohjausta ja tarpeetonta säännöstelyä on purettava. Läheisyysperiaate korostaa ihmisten omaehtoista toimintaa. Talouselämässä tarvitaan tilaa yritteliäisyydelle.

Samaan aikaan on kuitenkin varottava, ettei arvoheilurin liike mene pitkäksi. Yksilöllisyys ei saa johtaa aidon yhteisöllisyyden katoamiseen. Emme saa unohtaa yhteisvastuun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteita. Ylikorostunut yksilöllisyys johtaa välinpitämättömyyteen muista, asenteiden kovenemiseen, asioiden henkilöitymiseen, politiikassakin julkisuuskuvan etsimiseen ja aatteellisuuden vähenemiseen.

Julkisen vallan vastuu

Ratkaisuna yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vaihtoehtoihin on puhuttu ns. kolmannesta sektorista. Yleishyödylliset vapaaehtoisyhteisöt edistävät ihmisten yhteyttä. Myös sosiaalisen vastuun kantamisessa kansalaisjärjestöjen merkitys on kasvanut.

Samalla on kuitenkin haluttu kaventaa yhteiskunnan osuutta sosiaaliturvasta. Amerikkalainen vapaaehtoismalli herättää monen ihastusta ja etelä-eurooppalaista suvun
antamaa tukea kaivataan.

Pohjoismaisen hyvinvointimallimme perusteista on kuitenkin pidettävä kiinni. Vaikka sosiaaliturvan sisällä jouduttaisiinkin rakenteellisiin korjauksiin, ei vastuuta heikoimmista pidä sysätä vapaaehtoistoiminnan varaan. Julkiselle vallalle kuuluu vastuu ihmisten sosiaalisesta turvallisuudesta. Valtio on ainoa, joka voi myönteisessä mielessä pakottaa meidät yhteisvastuuseen. Vankkureissa tarvitaan perälauta.

Nälkäryhmän selvitys on avannut monen silmiä ymmärtämään ongelmien laajuutta. Sinänsä hyvien suojaverkkojen läpi on pudonnut pitkäaikaistyöttömiä, ylivelkaantuneita, asunnottomia, mielenterveyspotilaita ja pienituloisia lapsiperheitä. Usein ongelmat kasautuvat. Seurakuntien ruokakasseja jaetaan satoja tuhansia. Taloudellinen ahdinko on monen arkipäivää.

Välinearvot vai päämääräarvot

Toinen edessä oleva tienhaara vaatii meidät miettimään välinearvojen ja päämääräarvojen eroa. Hyvä renki voi olla huono isäntä. Tarvitaan kykyä erottaa olennaiset arvot toisarvoisista. Mitkä ovat yhteiselämämme kannalta perimmäisiä arvoja?

Välinearvot uhkaavat korostua päämääräarvojen kustannuksella. Ilmeisin esimerkki on raha, kaupan ja vaihtamisen väline. Pysyykö raha välineenä jonkun arvokkaamman hankkimiseksi vai onko sen tavoitteleminen tullut itsetarkoitukseksi?

Yhteiskunnan tulonjakoa kuvaa vertaus lypsävästä lehmästä. Lehmää on hoidettava niin, että se säilyy lypsykuntoisena. Mutta samalla moraali vaatii, että lehmän maito jaetaan oikeudenmukaisesti. Kun sodan jälkeen jouduttiin säännöstelemään maitoa, kunnia-asiana
pidettiin, että lapset ja sairaat, siis kaikkein heikoimmat, otettiin ensin huomioon.

Ihminen vai instituutio?

Mikä on yhteiskunnallisten laitosten perimmäinen tarkoitus? Valta niin kuin kaikki instituutiotkin ovat vain välineitä. Eivät ne ole itseään varten. Lakien, hallinnon ja viranomaisten tehtävä on palvella ihmisiä. Tämä koskee niin oikeuslaitosta, valtionhallintoa, kirkkoa kuin kaikkia muitakin instituutioita.

Monet kokevat tänään vieraantumista yhteisistä instituutioista. äänestämishalu on laskussa. Osallistuminen poliittiseen elämään ei tunnu mielekkäältä. "Herrojen metkut"
mielletään ylätason byrokratiaksi. Vieraantuminen johtaa yksityistymiseen, mökkiytymiseen ja irrallisuuteen.

Kirkonkin on oltava valmis itsekritiikkiin. Muistammeko, että kirkko on ihmisiä varten, eivät ihmiset kirkkoa varten? Olemmeko liikaa keskittyneet oman hallintomme virtaviivaistamiseen? Eikö kaiken toiminnan tule viime kädessä palvella ihmisten ajallista ja iankaikkista hyvää?

Vieraantumisilmiön potilas ei ole yksityinen kansalainen. Pikemminkin parannusta on
ensin etsittävä viranomaisista. Olemmeko erkaantuneet ihmisten arkitodellisuudesta?

Vallan oikeutus on ihmisissä. Vaikka vallankäyttäjät on laskettu korokkeiltaan, myös asenteiden pitää muuttua ihmishakuisiksi. Uudistuksissa on puhuttava vähemmän järjestelmistä, enemmän toiminnan tavoitteista. Tarvitaan enemmän avoimuutta ja ihmisten tarpeiden huomioon ottamista.

Laki ja oikeus

Monet kysyvät tänään, takaavatko lait ja säädökset oikeuden toteutumisen. Erotammeko enää oikean ja väärän? Lääkkeeksi tarjotaan usein lakiverkon tihentämistä. Pitkälle viety sääntely kuitenkin vähentää lain kunnioitusta ja ruokkii pikkutarkkaa moralismia. Porsaanreikiä on aina. Moraali ei löydy välineistä eikä instituutioista, vaan se on ihmisissä.

Oikeus on valtaa, joka on ymmärrettävä yhteiseksi. Oikeusjärjestyksen monikerroksisuus näkyy vertauskuvassa puusta, jonka varisevat lehdet ovat muuttuvia pykäliä, oksat pysyvämpiä periaatteita ja runko perustuslaki. Kuvan ulkopuolelle jää juurakko, eettiset arvot ja moraali. Ilman moraalia oikeus kaatuu kuin juureton puu. Juurakko on olemassa, mutta näkymättömissä. Moraalia ei voi lailla säätää.

Myös laki on aina vain väline ja oikeus päämäärä. Tämä ero vaivaa monen mieltä. Nykyään selitetään ratkaisuja liian helposti lainmukaisiksi ja unohdetaan oikeudenmukaisuus. Vanhoissa tuomarinohjeissa sanottiin: mikä ei ole oikeus ja kohtuus ei voi olla lakikaan. Tässä on olennainen asia. Päätökset pitää ymmärtää yhteisesti oikeutetuiksi. Minkä haluatte tehtävän itsellenne, tehkää toisille.

Tältä pohjalta on mahdollisuuksia osallistua aktiivisemminkin suomalaiseen ja kansainväliseen ihmisoikeuskeskusteluun. Oikeudella on suuri merkitys siltojen rakentamisessa niin lähialueilla, pohjoisen ulottuvuuden vahvistamisessa kuin laajemminkin. Tie maailmanlaajuiseen, globaaliin kehitykseen vaatii vahvaa sitoutumista lähipiirissä.

Turvallisuuteen tarvitaan yhteisöllisyyttä

Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tasapaino edellyttää suvaitsevaisuutta, erilaisuuksien ymmärtämistä ja toisten huomioon ottamista. Kaikilla ei mene yhtä hyvin, minkä vuoksi oikeudenmukaisuuskaan ei ole keskiarvojen tavoittelua. Siihen kuuluu pitemmälle menevä vastuu niistä, jotka eivät itse pärjää.

Yhteiskuntamme sosiaalista turvallisuutta ei saa kadottaa. Turvallisuus tarkoittaa paitsi yrittämisen edellytyksiä myös perustoimeentulon turvaa sekä turvallisuutta liikkua ja elää ilman muureja.

Miten rakennamme uutta siltaa ihmisten yhteistyölle? Vastaus löytyy meistä itsestämme Miten kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa ihmisten osallistuminen ei vähene ja jossa asioista koetaan yhteisvastuuta? Uskommeko mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin ja kehityksen suuntaan?

On helpompi puhua periaatteista kuin elää niiden mukaan. Siitä huolimatta on muistettava, että ongelmien korostaminen ja syyttely ei pitkälle auta. Vastuu kehityksestä on meillä kaikilla. "Ei tie mene minnekään, vaan se joka tiellä kulkee."