25.4.2000 Seminaariesitelmä

AUTIOITUMINEN JA KESKITTYMINEN - SÄILYYKÖ KANSALAISTEN TASAVERTAISUUS?

Kansantalous kasvaa - lisääntyykö eriarvoisuus?
Suomen väkiluku oli vuonna 1900 2,6 miljoonaa, nyt vuonna 2000 5,2 miljoonaa. Viimeisimmät OECD:n tiedot osoittavat historiallisen tapahtuman, jonka mukaan Suomen reaalinen bruttokansantuote (bkt) henkeä kohden laskettuna on ohittanut Ruotsin.

Teollisuudessa on tapahtunut rakennemuutos. Korkeateknologian osuus viennistä on kaksinkertaistunut lyhyessä ajassa. Työttömyys on vähenemässä. Kotitaloudet ovat läpäisseet velkasaneerauksen. Vaikka kansantalouden mittarit osoittavat myönteistä kehitystä, kahtiajaot ravistelevat maatamme.

Alueelliset tuloerot ovat kasvussa. Uusimaa, Helsingin ja Tampereen radanvarsi, Turun ympäristö, Vaasan rannikkoseutu ja Oulun seutu erottuvat asukkaiden korkeimpaan tuloneljännekseen kuuluvina alueina. Alimman tuloneljänneksen kunnat jäävät 61-83 prosenttia ylimmän ryhmän alarajasta.

Ongelmat näkyvät selvimmin maaseudulla. Kuntien erot kasvavat. Maatilojen tulos on alentunut. Taajamissa asuu jo 4,2 miljoonaa suomalaista. Asuinpaikkaa on vuosittain vaihtanut neljännesmiljoona. Muutosta on tosin suuri osa opiskelijoiden liikkuvuutta.

Kasvukeskusten ja maaseudun kahtiajako ei riitä kuvaamaan koko tilannetta. Oulun yliopistossa on juuri tehty tutkimus huono-osaisuuden esiintymisestä neliökilometrin ruuduittain työttömyyden, huoltosuhteen ja tulotason perusteella. Sen mukaan 216 ongelma-alueesta 43 oli suurissa kaupungeissa, mikä oli 46 prosenttia maan huono-osaisten alueiden väestömäärästä. Hyvinvoinnin ongelmat ovat yhteisiä kautta maan.

Arvokeskustelusta päästävä tekoihin
Viime vuosien arvokeskustelu ei ole tuottanut linjauksia yhteiskuntamme kehityksen suuntaan. Ylikorostunut yksilöllisyys on johtanut asenteiden kovenemiseen ja välinpitämättömyyteen muista. Arvot eivät saisi kuihtua rahan tavoitteluksi ja välineiksi teknisen edistyksen puolesta. Ajallemme on oireellista, että asiat ovat politiikassakin henkilöityneet ja aatteellisuus vähentynyt.

Oikeuden näkökulmasta tärkein puheenvuoro arvokeskusteluun on vuoden 1995 perusoikeusuudistus. Siinä on kaksi johdonmukaista säiettä. Toinen koskee vapauden, yksilöllisyyden ja yrittämisen tukemista; toinen korostaa yhteisvastuuta. Tässä onkin olennainen kysymys, miten turvata erilaistuvan kehityksen Suomessa sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Valtion rooli muuttumassa
Valtion tehtävien ennakoidaan muuttuvan 2000-luvulla. Ydinvaltion pysyvät tehtävät erkaantuvat tilanteiden mukaan vaihtuvista tehtävistä. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta arvioi, että valtion rooli on erilainen päättäjänä, valvojana, rahoittajana, ohjaajana ja tuen antajana.

Tämä tarkoittaa samalla valtion osuuden vähenemistä. Se näkyy myös hallinnon rakennemuutoksessa. Avainsanat kehysbudjetointi, tulosohjaus, liikelaitostaminen ja yhtiöittäminen antavat hallinnosta epämääräisen kuvan.

Hallinnon keventämistä tuskin voi kiistää, mutta loikassa virkavallasta palveluperiaatteeseen ja sitten yksityistämiseen ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota yhdenvertaisuuteen ja oikeusturvaan. Postipalvelujen karsiminen syrjäseudulta on esimerkki eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Kuntien lisääntyvä vastuu
Hallintokulttuurin muutos näkyy myös valtionosuusjärjestelmän uudistuksissa, siirryttäessä kustannusperusteisesta valtionosuusjärjestelmästä laskennalliseen järjestelmään. Tehtäväkohtaiset valtionavut ovat muuttuneet vuosien 1993 ja 1996 uudistuksissa yleistyyppisiksi valtionavuiksi Tämä on lisännyt väljyyttä kuntatasolla, mutta samalla syrjäisillä seuduilla enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Maan sadan pienimmän kunnan budjetit (1,4 mrd mk) ovat alle prosentti muiden 352 kunnan yhteenlasketuista budjeteista.

Laskennallisen valtionosuusjärjestelmän aikana on kasvanut huoli tasa-arvon toteutumisesta. Tämä on liittynyt sekä järjestelmään että valtionosuusleikkauksiin. Kuntia on luvattu tukea harkinnanvaraisin avustuksin, jos ne joutuvat vaikeuksiin. Määräraha on kuitenkin ollut marginaalinen. Vuonna 1999 harkinnanvaraista rahoitusavustusta haki 271 kuntaa. Huoli peruspalvelujen turvaamisesta on yleinen.

Kuntien erilaiset taloudelliset edellytykset asettavat yhdenvertaisuuden sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteutumisessa koetukselle. Oikeusongelmia on liittynyt lähinnä toimeentulotuen vaihteluun sekä koulupiirien lakkauttamiseen.

Aluepoliittisen lainsäädännön tavoitteista
Aluepoliittisen lainsäädännön juuret ovat 1950-luvulta. Tuotantotoimintaa tuettiin veronhuojennuksilla, koulutusta perustamalla kehitysalueille uusia oppilaitoksia ja hallintoa hajasijoittamalla. Kehitysaluepolitiikasta siirryttiin aluepolitiikkaan säätämällä 1975 laki alueellisen kehityksen edistämisestä. Aluekehityslainsäädäntöä on sitten uudistettu 1981, 1988 ja 1993. Nyt aluepolitiikalle on ominaista ohjelmallisuus ja sopeutuminen EU:n aluepolitiikkaan.

Nykyisessä aluekehityslaissa puhutaan työpaikkojen syntymisen edistämisestä ja kestävästä kehityksestä. Tällaisen sääntelyn ongelma on siinä, että tavoitteet ovat yleisiä ja laadullisia. Lain velvoittavuus jää riippumaan aluepolitiikan merkityksen ymmärtämisestä.

Olisi etua, jos ylikansallinen ja kansallinen aluepolitiikka sulautettaisiin paremmin yhteen. Kokonaisuuden hahmottaminen lisää suunnitelmallisuutta ja vähentää aluepoliittisia kiistoja. Seutukuntien erityispiirteet ja osaamisalueet tulisivat paremmin esille.

Mistä arvot kansainvälisillä markkinoilla
Kansainvälistä kehitystä kuvataan usein sanalla globalisaatio. Markkinat maailmanlaajuistuvat ja kansallisvaltioiden vaikutusmahdollisuudet vähenevät. Paluuta säännöstelyyn ei ole. Kaikkien valtarakenteiden, niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, on sopeuduttava uusiin olosuhteisiin.

Globalisaatiosta puhutaan liian yleisessä mielessä, kuin koko maailma olisi saman kehityskulun alainen. Globalisoituminen koskettaa tietysti etupäässä elinkeinoelämää ja taloutta, mutta myös kulutustottumuksia, elämäntyylejä ja ajatteluakin. Kysymys on laaja-alaisesta kansainvälisestä muutoksesta, johon liittyy myös epäjohdonmukaisia piirteitä.

Globalisaation katsotaan edistävän taloudellista tehokkuutta, mutta samalla se saattaa murentaa paikallisia yhteisöjä ja heiluttaa ainakin maailmanlaajuista tasa-arvoa.

Sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei ole tässä mitassa saavutettavissa. Lainsäätäjän käsi ei edes ulotu ylikansallisille markkinoille.

Toimivat markkinat edellyttävät kuitenkin aina yhteisiä pelisääntöjä. Kun normit vaihtelevat maasta toiseen tultaessa, yritysten toiminnan eettinen hyväksyttävyys on niiden noudattamien arvojen varassa. Pelkkä tehokkuus ei riitä. On otettava huomioon ihmisten arvostukset.

On hämmentävää, että kun eettisiä kysymyksiä on alettu pohtia yritystoiminnan puolella, julkisella sektorilla tavoitellaan entistä suoraviivaisempaa tulosohjausta. Valtionhallinnon uudistamista vaivaa muutenkin liian viranomaiskeskeinen näkökulma. Palvelusten laatuvaatimukset jäävät taustalle. Maksujen roima korottaminen alkaa olla ristiriidassa lakisääteisten palvelujen saatavuuden ja yhdenvertaisuuden kanssa.

Yhdenvertaisuus osa yhteistä hyvinvointia
Perustuslain yhdenvertaisuussäännös on oikeusjärjestyksemme keskeisiä periaatteita. Se tarkoittaa muodollista laajempaa yhdenvertaisuutta eriarvoisuuden poistamiseksi. Perustuslaki ei aseta tiukkoja rajoja lainsäätäjän harkinnalle pyrittäessä kulloinkin yhteiskuntakehityksen vaatimaan sääntelyyn.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käytännössä on katsottu, että pyrittäessä parantamaan heikommassa asemassa olevien asemaa, se on mahdollista perustuslain estämättä säätää tavallisena lakina. Rakennuslainsäädännön uudistamista koskeneessa lausunnossa valiokunta katsoi, etteivät yhdenvertaisuusnormit estä alueellisia erityistoimenpiteitä. Ne eivät saa kuitenkaan merkitä kohtuutonta rasitusta eivätkä kohtuutonta suosintaa.

Yhdenvertaisuutta pitäisikin tarkastella yhteiskunnallisesti laajemmin kuin vain syrjinnän kieltona. Niinpä alueellisen tasa-arvon edistäminen edellyttää alueiden olosuhteiden huomioon ottamista. Syrjäseudulla tarvitaan enemmän tukea.

Näkökulman avartamiseen löytyy esimerkki kilpailun ja julkisten hankintojen alueelta. Jos tavoitellaan liiketaloudellisesti mahdollisimman edullisia ratkaisuja, on ympäristölliset ja sosiaaliset kulut sivuutettava. Tämä voi olla tappio kokonaistaloudessa. Kustannukset jäävät kuitenkin lopulta yhteiskunnan hoidettavaksi.

Perustuslaki vaatii tasapuolisuutta
Uudessa perustuslaissa on korostettu oikeuden ja oikeusturvan merkitystä. Se näkyy ensiluvun säännöksistä oikeudenmukaisuuden edistämisestä yhteiskunnassa, oikeusvaltioperiaatteesta sekä perusoikeusluvusta. Oikein ymmärrettynä valtiosäännöstä kasvaa näkökulma instituutioista ihmisiin.

Alueellisen yhdenvertaisuuden kannalta ovat merkittäviä myös säännökset jokaiselle turvattavasta yhtäläisestä mahdollisuudesta saada opetusta sekä julkisen vallan tehtävästä edistää työllisyyttä. Julkishallinnon vastuuta korostava painotus on myös edellytyksissä uskoa julkisia hallintotehtäviä muille kuin viranomaisille.

Onko maallamme malttia kestävään kehitykseen?
Perustuslaki painottaa siten vastuuta kokonaisuudesta ja tasapuolisuudesta. Kansalaisten yhdenvertaisuus on edellytys kestävälle kehitykselle ja myös alueellisen tasa-arvon turvaamiselle. Muuttoliikettä ei ole mahdollista estää. Siksi on olennaista erilaisuuksien ymmärtäminen ja yhtäläisten mahdollisuuksien rakentaminen.

Osaaminen on nykyisin pääomaa tärkeämpi tuotannon tekijä. Niinpä ihmisiä ei saa enää juoksuttaa investointien perässä. Julkisen vallan asia olisi kanavoida pääomaa ja yrittämisen edellytyksiä niille erityisosaamisen alueille, joille yksityinen pääoma ei vielä hakeudu. Näin rakennetaan kokonaisuutta. Yhdenvertaisuus on yhteinen asia.