27.8.2000 Kirkko ja valtio -seminaari

KIRKKO, VALTIO JA KANSA

Tunnen kiitollisuutta saada olla mukana avaamassa keskustelua kirkon ja valtion suhteista. Vaikuttavan symbolien yhteyden muistan vuosien takaisesta arkkipiispa John Vikströmin itsenäisyyspäivän saarnasta. Ristin juurelle kerääntyy kirkkokansa. Suomen lippu on siniristilippu. Tämä kuvakieli pysäyttää perimmäisten kysymysten äärelle, mutta ei ole tarkoitettukaan kuvaamaan kirkon ja valtion siteitä. Niiden juuret ovat syvemmällä.

Instituutiot elävät ihmisten kautta. Kirkon ja valtion suhdettakin on lähestyttävä ihmisten kannalta kysymällä, miten me suomalaiset kokoonnumme kirkon ja uskonasioiden äärelle ja toisaalta miten me tunnemme yhteiskunnan omaksemme, rakennamme suomalaista oikeus- ja hyvinvointivaltiota. Tästä avautuu mielestäni tie seminaarin keskusteluun.

Suurissa asioissa tarvitaan rauhallisuutta ja myös historiallista perspektiiviä. Hymyilevän Apollon sanoin on kysyttävä "kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä?"

Vuosikymmenten takaisessa kirkko ja valtio -komitean mietinnössä (1977:21) on oivallinen historiallinen katsaus kirkon ja valtion suhteiden taustaan lähtien aina 1520-luvun uskonpuhdistuksesta. Tältä pohjalta syntyi kansalliskirkko. Aikaisemman kanonisen järjestelmän sijaan tulivat kuningas ja valtiopäivät. Siitä kehittyivät käsitykset maallisesta ja hengellisestä hallitusvallasta. Sen jälkeen alkoi luterilaisen yhtenäiskirkon aika. Uskonnollisen yhtenäisyyden merkitys valtiolle ilmaistiin myös vuoden 1634 hallitusmuodossa. Sille pohjalle rakentui vuoden 1686 kirkkolaki. Kirkon ja valtion suhteiden kehitykseen vaikutti sitten merkittävästi liberalismin tuloksena hyväksytty vuoden 1869 kirkkolaki ja kirkolliskokouksen perustaminen. Kirkolliskokousjärjestelmä lisäsi kirkon vapautta päättää itse omista asioistaan, vaikka kirkon ylin hallintorakenne edelleen oli pitkälti valtiosidonnaista.

Tasavaltainen hallitusmuotomme sisälsi puolestaan periaatteellisen muutoksen kirkon ja valtion suhteisiin. Valtiosääntö rakentui uskonnonvapauden periaatteelle, eikä enää tunnustanut luterilaisen uskon merkitystä valtion ideologiana. Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki korosti yksilön vapautta uskonnonharjoittamiseen eikä sisältänyt säännöksiä kirkon ja valtion suhteesta. Moniarvoisuuden vahvistumista sekä uskonnon- ja omantunnon vapauden turvaa ovat nykyisin entisestään korostaneet 1995 toteutettu perusoikeusuudistus ja uusi vuoden 2000 perustuslakimme. Tämä kaikki ohjaa suvaitsevuuteen ihmisten kesken.

Perustuslain uskonnonvapaussäännös kattaa nykyisin sekä uskonnolliset että muut maailman- tai elämänkatsomukset. Tämä on tietysti tärkeä lähtökohta monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Samalla tavoin kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on uskonnonvapaus ilmaistu laajasti ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapautena. Valtio ei ole tunnustuksellinen, vaikka kirkolla, myös ortodoksisella kirkolla on valtiokirkon asema. Virallisilmaisu valtiokirkko ei anna oikeaa kuvaa pohdiskella evankelis-luterilaisen kirkon asemaa. Kirkkoon kuuluu yli 85 % suomalaisista. Ihmisten kannalta on puhuttava kansankirkosta.

Aloitin kirkko ja valtio - komitean mietinnöstä monestakin syystä: Ensinnäkin se oli korkeatasoinen kokonaisselvitys, vaikka siinä viisaasti ei tavoiteltukaan kokonaisratkaisua kirkon ja valtion suhteiden uudistamiseen. Toiseksi komitea tarkasteli suhteiden kehittämistä jopa 30 asiaryhmässä ja teki 100 ehdotusta. Näistä suuri osa on tänä päivänä toteutettu. Kolmas peruste on siinä, että tuo selvitys ajalleen tyypillisenä kuitenkin painottui tehtävä- ja instituutiokeskeiseksi. Onko meillä nyt edellytyksiä arvioida asioita enemmän ihmisten kannalta?

Ajattelumme on helposti edelleen liian valtiokeskeistä ja lähtee instituutioista ja niiden toiminnasta. Valtiosääntöoikeudessa on vasta viime vuosina virinnyt uusia tuulia perusoikeuksia vahvistettaessa. Perusoikeusuudistuksesta löytyy kaksi johdonmukaista säiettä, toinen yksilöllisyyden ja yrittämisen vahvistaminen, toinen yhteisen vastuun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden muistaminen. Yhdessä ne voisivat avata tietä pohtia asioita enemmän ihmisten kannalta. Taustalla saatamme nähdä J.V. Snellmanin ihanteellisen opetuksen kansallishengestä valtion sieluna. Maailma on muuttunut, mutta on olennaista ymmärtää esimerkiksi oikeuden paikka kansalaisyhteiskunnassa, turvana vallankäyttäjiä vastaan eikä valtiovallan jatkeena.

Samalla tavoin on kysyttävä myös kirkon paikkaa. Kirkkokin kantaa instituutioiden taakkaa. Sen yli on käännyttävä ihmisten luo, avattava ovet kaikkien tulla tykö ja varsinkin puutteen oloissa kannettava huolta ihmisten selviytymisestä. On tuntunut hyvältä nähdä kirkon korottavan omantunnon ääntä, kehittävän diakoniatyötä, mummon kammareita ja ruokapankkitoimintaakin. Se sisältää samalla sellaisia aatteellisia avauksia, joita nykyisin vähemmän kuulee poliitikkojen suusta ja muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kirkon avustusohjelmat tai yleensäkään ns. kolmas sektori eivät Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa voi tietysti korvata lakisääteisiä palveluja, mutta tätä kautta on käynnistynyt keskustelua julkisen vallan vastuusta yhteiskuntakehityksestä. Takavuosien säännöstelyn jälkeen arvoheilurin liike on mennyt välillä pitkäksi ja korostanut liiaksi yksilöllisyyttä. Tarvitsemme myös aitoa yhteisöllisyyttä ja kokonaisvastuuta. Kirkon sanomassa se tiivistyy ilmaisussa "mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon". Julkishallinnon arvokeskustelussa korostuu puolestaan se, että tuettaessa yksilöllisyyttä ja yrittämistä ei saa unohtaa yhteiskunnan perusturvallisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Viime vuosina on puhuttu kansalaisyhteiskunnan merkityksestä kuin vastapainona valtion, ehkä myös kirkon instituutioille. Suomessa kävi hiljan luentomatkalla tunnettu kirkon ja valtion suhteiden tutkija, italialainen Giovanni Levi. Hänen perusteesinsä oli, että jos on vahva valtio, niin on heikko kansalaisyhteiskunta. Samoin vahvan kansalaisyhteiskunnan kääntöpuolena on usein heikko valtio. Suomen olosuhteisiin tämä päätelmä ei päde. Meillä on perinteisesti ollut vahva valtio, Akseli Oxenstiernan ajoilta asti keskitetty hallintorakenne. Toisaalta Suomi on yhdistysten luvattu maa, jossa on vahva nuorisoseuraperinne, urheilujärjestöt, herännäisliikkeet ja talkoohenki. Eikö se ole samalla kuva vahvasta kansalaisyhteiskunnasta? Meidän onkin ymmärrettävä yhteiskuntaamme kokonaisuutena ja vältettävä vastakkainasetteluja myös kirkon ja valtion välillä.

Kirkon ja valtion suhteissa on ollut selvästi tarvetta vähentää keskinäisiä sidonnaisuuksia. Tästä hyvä esimerkki on tuomiokapitulien asema. Peruutettaessa uskonpuhdistuksen yhteydessä aikoinaan kirkon omaisuutta valtio sitoutui ylläpitämään tuomiokapitulit. Tämä merkitsi samalla kuitenkin huomattavaa osallistumista kirkon neliportaiseen hallintojärjestelmään. Hiippakuntahallinnon järjestäminen on ollut vuosisadat näihin päiviin asti osaltaan riippuvainen valtion talousarviopäätöksistä. Tuomiokapitulit olivat jääneet väliinputoajiksi, joiden kehittäminen ei ollut kirkon eikä valtionkaan asia. Nyt tuomiokapitulien asemaa on siirretty kirkon vastuulle ja vahvistettu niiden toimintaa myös hiippakuntien hengellisinä keskuksina. Samalla on selvää, että yhteiskunnalliset kysymykset tai oikeusturva eivät kirkon piirissä voi eristäytyä yhteiskunnan yleisestä oikeusajattelusta ja että esimerkiksi kirkon elimien päätöksistä on voitava valittaa samalla tavoin kuin maassa muutenkin viranomaistoimista yleisiin hallinto-oikeuksiin.

Kirkon erityisasema ja itsehallinto näkyy siinä, että perustuslain mukaan kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa, joka puolestaan itse sääntelee oman muuttamismenettelynsä. Kirkolliskokouksella on yksin aloiteoikeus lain säätämiseksi tai muuttamiseksi. Maan hallituksen ja eduskunnan osuus rajoittuu kirkolliskokouksen ehdotuksen hyväksymiseen tai hylkäämiseen. Eduskuntakäsittelyssäkin voidaan tehdä vain teknisiä korjauksia. Vuoden 1993 kirkkolaki on edeltäjiään selvemmin kirkon sisäistä järjestystä koskeva laki.

Viime vuosien kirkkolakiuudistukset, lähinnä juuri tuomiokapitulien siirto kirkon vastattavaksi ja piispan vaalin nimitysoikeuden poistuminen tasavallan presidentiltä ovat vahvistaneet kirkon itsenäistä asemaa. Sama kehitys näkyy kirkon raporteissa Kirkon pitkän aikavälin suunnitelma (1986), Seurakunta 2000 (1987) ja Kirkon suunta 2000, alhaalta kasvava kirkko (1992). Viime kirkolliskokouksen päätössanoissa arkkipiispa Jukka Paarma onkin todennut, että kansankirkkomme ei enää nojaa niinkään hallinnollisjuridisiin yhteyksiin valtiovaltaan vaan että kirkon asemalle on tärkeämpää, että se "elämällään, toiminnallaan ja kannanotoillaan saavuttaa ja säilyttää kansan luottamuksen". Tässä on ohjenuoraa kaiken julkisen toiminnan ja vallankäytön kehittämiseen.

Kirkon ja valtion suhteen kehittämisessä on nyt syventymisen aika. En näe tällä hetkellä suurten uudistusten tarvetta. Kirkolla on vakiintunut julkisoikeudellinen asema. Kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään perustuslain mukaisesti kirkkolaissa. Kirkkolainsäädäntöä on juuri uudistettu. Taloudellinen lainsäädäntö on puolestaan normaalia lainsäädäntöä ilman kirkkolain erityispiirteitä. Esimerkiksi kirkon verotusoikeutta, henkilöstön asemaa sekä eläke- ja virkaehtojärjestelmiä voidaan kehittää yleisen kehityksen mukana.

Asioita on nyt hyvä pohtia toiminnallisesti ja ihmisten tarpeiden kannalta. Ennusteiden mukaan valtion rooli on tulevaisuuden yhteiskunnassakin vahva, joskin valtion rooli muuttuu päättäjänä, valvojana, rahoittajana ja tuenantajana. Muutokset näkyvät kansainvälistymisessä, hallinnon rakennemuutoksessa ja myös palvelujen karsimisessa. Olennaista kuitenkin on, ettei valtiovalta voi vetäytyä yhteisestä vastuusta ja sälyttää peruspalveluja kansalaisyhteiskunnan varaan.

Asennetutkimukset kirkon piiristä osoittavat puolestaan, että kirkon odotetaan tukevan heikko-osaisia, edelleen käyttävän omantunnon ääntä ja edistävän henkistä ja aineellista auttamista. Nämä ovat samalla sellaisia yhteiskunnallisia palveluita, joiden pohjalta on ollut ymmärrettävää väestön valtaosan myönteinen suhtautuminen myös kirkon mahdollisuuteen saada osuutensa yhteisöveron tuotosta. On vaikea kuvitella sellaista kehitystä, että kirkolliset toimitukset, kaste, konfirmaatio ja avioliittoon vihkiminen sekä hautaan siunaaminen, menettäisivät yleisesti vahvistettua merkitystään ja että kirkon taloutta alettaisiin kattaa enemmän yksityisillä maksuilla. Kirkon luonteen painottuminen yksityisoikeudelliseen suuntaan herättäisi kilpailuyhteiskunnassa kysymyksiä viranomaisvalvonnasta ja saattaisi hyvinkin vähentää kirkon yleistä asemaa kansankirkkona.

Olen puheenvuorossani yrittänyt pohdiskella kirkon ja valtion suhteen rakentavaa kehittämistä ihmisten kautta. Useimmat seuraavat tarkoin kirkkomme uudistumista, joskin moni kaipaa tuttuja virsiä ja tekstejä, jotka kullekin lapsuuden muistoista lähtien ovat luoneet turvallisuutta. Kirkko ja valtio eivät taivalla eri radoilla vaan samojen ihmisten, yhteisen ja entistä moniarvoisemman ja -kulttuurisen kansakuntamme varassa. Kirkolla on suuri merkitys ihmisten henkilökohtaisen tasapainon rakentajana ja kasvattajana. Omantunnon ääni velvoittaa myös vastuuseen lähimmäisistä, miltä pohjalta kasvaa todellinen yhteisöllisyys ja yhteiskunnan vahvuus. Sen varaan myös valtiovalta voi kestävästi rakentua.

Suomalaisten, varsinkaan miesten tapana ei ole puhua yleisesti uskon asioista. Ne ovat enemmän henkilökohtaisia. Yhteiseen Isä meidän -rukoukseenkin yhdytään hiljaisella äänellä. Sama koskee keskustelua kirkon ja valtion suhteesta. Siihenkin kansakunnan enemmistö osallistuu hiljaisella äänellä. Sitä on tarkoin kuunneltava ja mentävä järjestelmien kehittämisessä ihmisten pariin. Se on tämän kansakunnan onneksi.