12.8.2001 53. Valtakunnallisten kotiseutupäivien pääjuhla, Juuka

Pielisen, tuon kotijärven jylhän, pintaan olen pikkupoikana heittänyt kiviä katsellen renkaiden liittymistä toisiinsa. Ne heijastavat vuorovaikutusta ja loitontuvat kaukaisuuteen. - Täältä kansallismaisemasta on hyvä tutkailla kotiseutujemme ja maamme tulevaisuutta.

Kun pohdimme Suomen paikkaa maailmalla, on syytä aloittaa aina ihmisistä. Maamme väkiluku oli sata vuotta sitten 2,6 miljoonaa ja nyt 5,2 miljoonaa. Taajamissa asuu yli 4 miljoonaa suomalaista.

Ajan merkit ympärillämme kuvaavat rakennemuutosta. Korkean teknologian osuus viennistä on kaksinkertaistunut lyhyessä ajassa. Kansantalouden mittarit osoittavat myönteistä kehitystä, mutta samalla monet kahtiajaot ravistelevat maatamme. Kotitaloudet ovat kamppailleet vaikeuksissa. Alueellinen eriarvoisuus ja tuloerot ovat olleet kasvussa. Sadan pienimmän kunnan budjetit ovat alle prosentin muiden kuntien yhteenlasketuista talousarvioista.

Kansantalouden tilastot tai kasvukeskusten ja maaseudun kahtiajako eivät kuitenkaan riitä näkökulmaksi maamme kehitykseen. Syrjäisilläkin seuduilla on paljon tervettä yrittämistä ja itsetuntoa sekä toisaalta etelän taajamissa puolestaan huono-osaisia. Aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin ongelmat ovat yhteisiä kautta maan. Maailmanmarkkinoidenkin levoton tilanne pakottaa etsimään luottavaisempaa tulevaisuuskuvaa. Täältä kotiseutupäivien pääjuhlasta, Vaarojen Karjalasta, kantaa katse kauaksi.

On hyvä ensin irtautua päivän kiireestä ja aloittaa kansallismaisemamme hiljaisuuden voimasta. Säveltäjämestarin sanoin "tauko voi olla paras nuotti". - Pielisen pintaan heitetyn kiven aiheuttamista renkaista sisin kuvaa kosketusta luontoon. Luonnonarvoissa meillä on suuri kansallinen voimavara.

Vedenpinnan renkaista toinen on maankäyttö ja rakentaminen. Se on kotiseututyön tärkeitä koulutuskohteita. Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki tuli voimaan vuoden 2000 alusta. Lain yleiseksi tavoitteeksi on asetettu hyvä elinympäristö sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä kehitys. Tässä on samalla yhtymäkohta perustuslain ympäristösäännökseen, jossa korostetaan vastuuta luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä. Siinä on näkökulma yli sukupolvien - ja oikein ymmärrettynä vetonaula matkailuun.

Aikaisempi rakennuslaki oli säädetty ajankohtana, jolloin painopiste oli uudisrakentamisessa. Laki oli aukollinen rakennettujen alueiden suunnittelun, ympäristövaikutusten arvioinnin ja alueiden erilaisuuden tunnustamisen osalta. Uuden lain olennaisia piirteitä ovat suunnittelun ja kaavojen selkeyttäminen, päätösvallan lisääminen kuntatasolla sekä paikallisen osallistumisen ja vuorovaikutuksen edistäminen. Nämä tavoitteet eivät saisi kuihtua juhlallisiksi sanoiksi. Tarvitaan uutta asennekasvatusta, että ihmiset osallistuvat elinympäristömme kehittämiseen ja että viranomaiset oppivat - ei vain virallisesti kuulemaan - vaan myös kuuntelemaan.

Lain tarkoittama sosiaalisesti kestävä kehitys edellyttää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja eri väestöryhminen perustarpeiden huomioon ottamista sekä terveydellisten olojen edistämistä. Tähän avaa uutta näkökulmaa myös väestön ikääntyminen. Jos keskimääräinen tosiasiallinen eläkeikä ei nouse nykyisestä 58 vuodesta, meillä on muutaman vuosikymmenen kuluttua jokaista eläkeläistä kohti enää yksi työntekijä. Pitkä onnellinen elämä on tietysti yhteinen tavoitteemme. Suunnittelun ongelma on vain siinä, että nykyinen yhteiskunta-ajattelu on "työura-keskeistä". Liian vähän painotetaan kulttuurisia arvoja ja elämänkaaren eri vaiheita.

Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran ohjelmassa Suomi 2015 viime kesäkuulta on pohdiskeltu keinona vaihtelevien elämäntilanteiden hallintaan eräänlaisten henkilökohtaisten "elämänuratilien" käyttöön ottamista. Niihin karttuisi kunkin työaika; niistä otettaisiin aikaa opiskeluun, harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Näin voitaisiin paremmin hallita erilaisia työsuhteita, työttömyyttäkin ja elämisen laatua. Vaikka tilinpito vie ajatukset kirjanpitoon, kysymys on pehmeämpien arvojen ymmärtämisestä kestävän kehityksen edellytyksenä.

Hyvään elinympäristöön kuuluvat paitsi turvallinen ja laadukas asuminen, myös esteetön liikkuvuus sekä kulttuurinen jatkuvuus ja suvaitsevaisuus. Tähänkin tarvitaan vuorovaikutusta. Maankäytön suunnittelu ei ole vain asiantuntijoiden kysymys. Päinvastoin liiallinen teoreettisuus on kuin "erikoisasiantuntija, joka onnistuu ajautumaan virheettömästi kohti suurta erehdystä". - Kokonaisnäkökulman puute johtaa usein riskisijoituksiin ja epäterveisiin ratkaisuihin.

Maamme on monilla erityisaloilla kehityksen eturivissä. Vaikka omien vahvuuksien löytäminen ja erikoistuminen on välttämätöntä, kehityksen hallintaan tarvitaan kokonaisnäkemystä ja vuorovaikutusta. Yhteinen kulttuuriperintö, tuo kollektiivinen muisti, vahvistaa ihmisten identiteettiä. Pärjätäkseen maailmalla täytyy olla vahva lähipiirissä.

Yhteisyyden ajatusta tarvitaan myös oikeuden kehittämiseen. Oikeus ymmärretään usein vain ongelmien ratkaisemiseksi. Hämmentynein mielin olen seurannut, miten oikeus on samaistettu vain syyttämiseksi tai syyttämättä jättämiseksi, riitajuttujen sotkuiksi, suuriksi vahingonkorvauksiksi tai korkeiksi oikeudenkäyntikuluiksi. Tässä ajattelussa oikeus loitontuu ytimestä - kuin renkaat veden pinnassa. Oikeus on nimittäin paljon enemmän. Se antaa perusturvallisuuden ja on rakentava tekijä yhteiskunnassa.

Alunperin oikeus ymmärrettiinkin yhteiseksi. Lain vaietessa myös sananlaskuja pidettiin lain veroisina. Sananlaskujen aika on nyt tietysti takana. Ilmapiiri on koventunut. Nykyajan oikeusjärjestelmä on monikerroksinen kokonaisuus. Metsänhoitajan poikana olen etsinyt vertauskuvaa puusta. Ajatelkaapa vaaramaiseman pitkiä kuusia. Niiden neulaset ovat kuin jatkuvasti muuttuvia pykäliä, oksat pysyvämpiä oikeusperiaatteita ja runko oikeusjärjestelmän perusta, valtiosääntö.

Näkymättömiin jää puun olennainen osa, juurakko. Siinä ovat eettiset arvot ja moraali. Juurakon näkymättömyydessä piilee viisaus. Jos sen kaivaa esiin ja käyttää ratkaisuperusteena, oikeus kuivettuu moralisoinniksi ja kaatuu kuin juureton puu tuulenpuuskassa. Moraalin säätäminen lailla oikeastaan poistaisi sen eettisten arvojen peilin, jota vasten ratkaisujen oikeudenmukaisuutta on punnittava. Yhteiskunnan sosiaalinen kestokyky riippuu olennaisesti arvoista ja eettisistä tekijöistä.

Palataanpa vertauskuvan runkopuuhun, oikeusvaltion tunnusmerkkeihin. Niistä tärkein on lakisidonnaisuus. Kaiken julkisen vallankäytön tulee perustua lakiin. Keskiaikana jo sanottiin, että "maa on lailla rakennettava". Jos etsimme ajallista perspektiiviä, näemme tässäkin merkittävän muutoksen.

Eilispäivän laki oli yksinkertaista. Runebergin runossa maaherra Wibelius nojasi vuoden 1734 lakiin. Sitä oli järkähtämätön ja aikaansa edellä, nyt "jälkehen jäänyt". Nykyajan lainsäädäntö on paljon monimutkaisempaa. Vuosittain annetaan yli 1000 säädöstä. Niistä puolet on sidoksissa Euroopan unionin oikeuteen. Laki on yhä selvemmin väline, ja oikeus piirtyy tavoitteena.

Huomisen lainalaisuus on vieläkin mutkikkaampi juttu. Kansallisen lainsäätäjän käsi ei yllä globaaleille markkinoille. Emme saa kuitenkaan nostaa käsiä pystyyn. Sääntöjen arvopohja kasvaa aina lähipiiristä. Maalarimestari Pablo Picasson tiedetään tuumineen, että "ei ole abstraktia taidetta; aina on aloitettava jostakin". Ensimmäinen piste on "tökättävä" kankaalle. Samoin kansainväliseen norminmuodostukseen tarvitaan aina vuorovaikutusta.

Oikeusvaltion toinen nurkkapaalu on vallanjaossa. Vallanjako-oppi on usein liitetty Ranskan vallankumoukseen, vaikka omasta historiasta löydämme pitempiä juuria. Niiden muistaminen voisi kohentaa eurokehityksessä itsetuntoamme. - Nykyaikana vallanjaossa on olennaista, että eduskunnalle ei haalita uusia hallintotehtäviä ja että hallitus ja hallinto pysyvät toimivaltuuksiensa rajoissa. Tuomioistuinten riippumattomuus ei puolestaan saa johtaa eristäytymiseen tai irrottautumiseen yhteiskunnan ongelmista. Kansalaisten kannalta julkinen valta on ymmärrettävä kokonaisuutena ja palvelutehtävänä.

Yhteiskunnassa on tietysti paljon muuta merkittävää valtaa, rahan valta ja neljänneksi valtiomahdiksikin ristitty median valta. Oikeusvaltiokehityksen kannalta on olennaista, että oikeusriidat ratkaistaan tuomioistuimissa, ei asiamiesten lausunnoilla tai julkisuuden kautta tai myöskään kantelupäätöksillä taikka erityisselvityksillä. Tämä edellyttää, että oikeuslaitos säilyttää kilpailukykynsä ja että ratkaisut saadaan joutuisasti ja vakuuttavasti. Tässä on paljon korjattavaa.

Julkisuus ja avoin kritiikki on välttämätöntä. On huono kehityssuuntaus, jos sananvapauden rajoja joudutaan etsimään vahingonkorvausoikeudenkäynneistä. Yhteiskuntakehitykselle on parempi, että sananvapaus kehittyy omaehtoisen kritiikin ja vastuuntunnon pohjalta kuin että oikeuslaitos joutuu vedetyksi mukaan pohtimaan tiedonvälityksen rajoja ja latistamaan yhteiskuntamme läpinäkyvyyttä. Julkisuus on osa kulttuuriperintöämme.

Oikeusvaltion kolmas nurkka on perusoikeuksissa. Oikeusvaltiota on aina arvioitava ihmisten kannalta. Perusoikeusajattelumme alkujuuria löytyy jo 1300-luvun maanlaeista. Niissä turvattiin "ruumis ja henki, omaisuus ja onni". Kielentutkijat tosin sanovat, että onni oli tässä yhteydessä "lykkyä" viljelyssä, karjankasvatuksessa ja ehkä vähän kosioretkilläkin. Onnellisuutta ei varsinaisesti tarkoitettu.

Näistä ajoista on ollut pitkä tie vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen ja vuoden 2000 perustuslakiin. Vapausoikeuksia on täsmennetty ja otettu myös sosiaaliset, sivistykselliset ja taloudelliset perusoikeudet mukaan. Suomi on maailmalta katsoen ainoita maita, kuin laboratorio, jossa on tällä tavoin onnistuttu yhdistämään henkiset ja aineelliset arvot yhtenäiseksi perusoikeussäännöstöksi. Perusoikeuksista avautuu paras näkökulma valtaan, painopisteen siirtämiseen instituutioista ihmisiin. Tämä antaa tasapainoisen mahdollisuuden osallistua myös kansainväliseen ihmisoikeuskeskusteluun.

Olen vähän idealisti, kun aina korostan perusoikeuksia, mutta ilman tällaista painotusta oikeus kuihtuu lakikirjan lukemiseksi. Perusoikeuksissa on nimittäin tärkeä yhteiskunnallinen sanoma. Niissä korostuu yksilöllisyyden ja yrittämisen, osallistumisen ja omaehtoisuuden näkökulma. Toinen puoli on sosiaalisessa yhteisvastuussa. Kaikilla ei mene yhtä hyvin, ja oikeudella on aina yhteiskunnallisesti tasoittava merkitys. Perusturvan ja kansalaisten yhdenvertaisuuden takaaminen merkitsee samalla huolehtimista alueellisesta tasa-arvosta ja maan kokonaisedusta.

Kestävää kehitystä voidaan verrata junan kulkuun. Veturia ei saa jarruttaa, mutta kaikkien vaunujen täytyy pysyä mukana. Muuten käy kuin Reino Helismaan sanoittamassa Meksikon pikajunassa, jonka vauhti hiljentyi ja melkein pysähtyi. Niinpä siinä tarinassa hyvinvointi "evakuoitiin sormin näppärin" toisiin käsiin.

Mikä oikeusvaltiossa sitten on tärkeintä? Se on toimivuus. Vaikka vanhat periaatteet ovat kunnossa, miten ovat lainsäädännön selkeys ja reaalisuus, hallinnon palvelut ja tasapuolinen jakautuminen, rikosten selvittämisen varmuus ja kesto, tuomioistuinmenettelyn joutuisuus?

Säädöspolitiikassa on kehittämisen varaa. Eri hallinnonaloja kehitetään usein liian irrallaan toisistaan. Esimerkiksi sosiaaliturva, verotus ja elinkeinotoiminnan edellytykset ovat nekin saman kansantalouden osia. Hallinnon rakennemuutos on puolestaan pysähtynyt toistaiseksi sekavaan väliasteen hallintoon. Viime aikojen tuomioistuinuudistuksissakin on erkaannuttu kansanomaisen prosessin juurista ja näin nostettu oikeudenkäyntikuluja, kynnystä päästä oikeuteen.

Monet aikamme ongelmista liittyvät tietoyhteiskuntamurrokseen. Tiedon tuottaminen on yhä enemmän talouden ydin. Verkostoituminen on kaatanut aikaisempia rakenteita. Miten asiat pysyvät uusissa oloissa yhteiskunnallisesti hallinnassa? Saavatko vuorovaikutus ja demokratia, laki ja oikeus tietoverkkojen maailmassa uutta sisältöä?

Nykyisin puhutaan jo teledemokratiasta, virtuaalihallinnosta ja asiakirjahautomoistakin. Tietoverkot ovatkin avanneet uusia mahdollisuuksia, äänestyskokeiluja, kaavoituksen suunnittelupelejä ja yhteyksiä virtuaaliprosesseihin. Jotain olisi tehtäväkin, kun kiinnostus yhteisiin asioihin on vähentymässä. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka politiikan puolellakin. Kuva siitä on muuttunut entistä pinnallisemmaksi, ihmisten näyttäytymiseksi. Kuka alkaa olla tärkeämpää kuin mitä. Mistä tulevat ne, jotka alkavat puhua rakentavasti yhteisten asioiden hoitamisesta? - Vetäytyminen tai mielenosoitukset eivät ole ratkaisu.

Olen mietiskellyt - tässä on puheeni filosofinen osuus - että uusissa oloissa, varsinkin verkon kautta osallistuminen on luonteeltaan kaukovaikuttamista. Se on enemmän katselemista kuin kuuntelemista. Siitä puuttuu ihmisten välittömyys. Antiikin ihanneyhteiskunnassa - niin kuin entisaikojen kylissä - tieto oli tietämistä kuulemisen perusteella. Nykyisin tieto on enemmän näkemistä ja havainnointia, asioiden seuraamista aivan kuin oltaisiin niiden ulkopuolella. Eikö kehitys koskekaan meitä? Eikö meidän olisi murtauduttava asioiden ytimeen, tavoiteltava todellisen sisällön tekemistä?

Tällaista uutta näkökulmaa tarvitaan etenkin maaseudun elinolosuhteiden elvyttämisessä. Esimerkkeinä täältä Vaarojen Karjalasta ovat Sitran Oppiva-Ylä-Karjala -projekti, joka on nyt laajentumassa verkostoksi. Uutta innostusta osoittavat sellaisetkin mukavat nimet, kuin maakuntaohjelma Pokat 2006. Se asettelee Pohjois-Karjalan tietoyhteiskunnan painopisteitä. Nokis-ohjelma avaa tietä talkoilla tietoyhteiskuntaan, Itätieto rakentaa tietopalveluverkkoa ja Käkönen puolestaan artikkelitietokantaa. Tämänkaltaiset hankkeet, joita löytyy kaikista maakunnista, ovat merkkejä uudenlaisesta yrittämisestä. Ne korostavat osaamisen merkitystä yhä tärkeämpänä tuotannontekijänä. Tulokset vain ottavat aikansa. "Ei piä hökeltee", kuten täällä päin sanotaan.

Hyvät kuulijat; näin ovat heittämäni kiven loiskauttamat renkaat loitonneet pitkin järven selkää, kohden Kolin vaaroja. Sieltä on hyvä muistaa mennyttä, ymmärtää nykyhetkeä ja kantaa huolta tulevaisuudesta. Olennaista kaikessa on sittenkin ihmisten innostus. Se kantaa myös kotiseutuperinnettä.

Toivotan Teille kaikille kotiseutupäivien osanottajille hyvää matkaa eteenpäin säkeellä P. Mustapään runosta:
"Sininen vedenviri vieritti suuren ympyrän -
sen halkaisija tuntui läpi järven piirtyvän".