11.1.2002 XXXIV Asianajajapäivät

Myöhäismodernissa yhteiskunnassa ihmiset epäilevät suuria kertomuksia. Tilalle tulee pieniä kertomuksia, ikään kuin kaikki eivät enää eläisi samassa maailmassa; kirjoitti filosofi Lyotard raportissaan vuonna 1979.

Tervehdyksetkin ovat kuin "pieniä kertomuksia" - tosin tällä forumilla ammattialamme yhdistämiä. Lämmin kiitos kutsusta näille päiville. Tärkeän forumin innostamana avarran toivottua oikeudellistumisen teemaa laajemmaksi.

Sanotaan, että "ei nykyhetkessä mitään ihmeellistä ole. Tulevaisuus ei vain ole entisensä". Tulevaisuuden tutkijoista monet näkevät moniarvoisuuden ja kritiikin lisääntyessä auktoriteettien ja traditioiden heikentyvän ja sen antavan lisää tilaa vapaudelle ja luovuudelle. Toiset katsovat puolestaan epävarmuuden ja turvattomuuden tunteen johtavan linnoittautumiseen ja fundamentalistisiin liikkeisiin.

Täällä "pohjan perilläkin" on tarvetta pysähtyä pohtimaan arvoja ja eettisiä kysymyksiä, asioiden merkitystä ja ihmisten identiteettiä. Oikeuden kannalta on tavallaan kaksi kehitystrendiä: Ensinnäkin oikeusasioissa tarvitaan entistä enemmän ennalta suunnittelua, eräänlaista ennakollista oikeutta. Toinen puoli on siinä, että myös epävarma tieto saa oikeudellista merkitystä, näin varsinkin ympäristöoikeudessa.

Lakimiesten pitäisi aktiivisemmin osallistua arvokeskusteluun. Oikeus elää kansakunnan tuntojen varassa. Kysymys oikeuden sisällöstä koskee koko yhteiskunnan kehityksen suuntaa. Jos oikeudenkäyttö kuihtuu lakikirjan lukemiseksi, se kadottaa yhteytensä todellisuuteen. Oikeus on olennainen osa sosiaalista pääomaa. Suomalaiselle oikeuskulttuurille on ollut ominaista kansanomaisuus. Ilmapiiriä ei saisi päästää kovenemaan.

Olen yrittänyt rakentavasti pohtia, miten viime vuosien oikeusuudistusten liiallinen painotus institutionaalisiin kysymyksiin, organisaatioon ja menettelyyn sekä tuomarin asemaan voitaisiin kääntää oikeuden saatavuuteen, menettelyn selkeyteen sekä oikeudenkäyntien kustannuksiin ja päätösten todellisuuteen.

Yksi näkökulma löytyy valtiosäännöstä. Perustuslaistamme on luettavissa sosiaalisemman oikeudenkäyntiperinteen vaatimus kuin ihmisoikeussopimusten sinänsä olennaisista vähimmäisvaatimuksista. Miksi meillä ei pyrittäisi oikeudenkäynnin ihannemalliin, jossa hyvä palvelu, oikeus hakea muutosta sekä varmuus, nopeus ja kustannusten tehokkuus olisivat etualalla?

Prosessioikeus pitäisikin palauttaa omalle paikalleen, aineellisen oikeuden palvelijaksi. Jos joudutaan enemmän pohtimaan jääviyttä, monenkertaisen todistelun mielekkyyttä tai yleensäkin välittömän, keskitetyn ja akkusatorisen menettelyn vaatimuksia kuin ratkaistavien oikeusongelmien sisältöä ollaan tiellä knoppeihin ja paperikieleen.

Toinen näkökulma liittyy tuomioistuinten toimivuuteen. Oikeusvaltiossa riitojen ratkaiseminen kuuluu tuomioistuimille. Ei ole hyvä suuntaus, jos riitoja pyritään ratkaisemaan julkisuuden kautta tai asiamiesten lausunnoilla taikka tilapäisissä selvityselimissä. Tällaisessa oikeudellistumisessa ei ole todellista oikeutta.

Käsistä riistäytyneet oikeudenkäyntikulut ovat nostaneet kynnystä tuoda riita-asioita oikeuteen. Jos taloudellisesti vähäisemmät riidat jäävät kulukynnyksen taakse ja suuremmat riidat viedään välimiesoikeuksiin, voidaan puhua jo asiapaosta. Ei sovittelujärjestelmäkään ole vailla ongelmia. Ratkaisu painottuu usein vahvemman eduksi.

Rikosasioissa akkusatorinen prosessi on nostanut syyttäjät myös julkisuudessa linjanvetäjiksi. Miksi alan tuomarit eivät enemmän osallistu oman alansa kehittämiseen?

Hallintotuomioistuimissa asioiden viipyminen on saattanut johtaa valitusten käyttämiseen myös jarrutuskeinona, lähinnä eräissä ympäristöasioissa. Oikeudenkäyntejä ei ole tehty pelaamista varten, vaan todellisen oikeusturvan takaamiseksi. Paras vastaus tähän on varma ja tehokas menettely.

Prosessilajien erot ovat viime vuosina lisääntyneet. Riita-ja rikosasioissa on tunnusomaista tukeutuminen henkilötodisteluun sekä oikeus- ja todistustosiseikkojen erottelu toisistaan. Hallintoprosessissa asian selvittäminen painottuu pääasiallisesti kirjalliseen aineistoon. Oikeusministeriönkin selvityksiin yltänyt idea siviiliprosessin muodollisemman kaksiasianosaissuhteen istuttamisesta hallintolainkäyttöön ei perustu oikeusturva-ajatteluun.

Hallintotuomioistuin kantaa osaltaan vastuuta siitä, että asiat tulevat selvitetyiksi ja että päätöksiä ei anneta puutteellisen selvityksen pohjalta. Aktiivisella prosessinjohdolla voidaan korjata menettelyssä muutoin ilmenevää epätasapainoa. Yksityisellä voi olla enemmän vaikeuksia hankkia riittävää selvitystä kuin vastapuolena olevalla viranomaisella. Oikeudenkäynnin tasapuolisuuden todellisuus, eurooppaoikeuden tuttu vaatimus equality of arms -periaate, on oikeusturvan tärkeä mitta.

Asianajajakunta on keskeisessä asemassa vaalimassa oikeuskulttuuria. Euroopan neuvoston vuoden 2000 suositus asianajotoimen harjoittamisen riippumattomuudesta koskee paitsi yleisiä periaatteita, asianajajien asemaa, tehtäviä velvollisuuksia ja koulutusta myös yksityisen mahdollisuuksia saada asianajajapalveluja. Tähän liittyvät asianajajaverkoston kilpailukyky ja oikeusapulainsäädännön uudistuksetkin, jotka ovat myös päivän aiheita.

Puutun alan kehitysnäkymistä vain yhteen, oikeusturva-asiain neuvottelukunnan esittämään hankkeeseen. Neuvottelukunta väläytti ensimmäisessä mietinnössään muiden asioiden ohella mahdollisuutta, että korkeimpaan oikeuteen tulisi asianajajalupajärjestelmä. Vain erikseen hyväksytyt asianajajat voisivat ajaa valituslupahakemuksia, joihin annettuja päätöksiä, kuten tiedämme, ei perustella.

Muistuu mieleen 1980-luvun alusta juttu valtiosäännön tarkistamiskomitean kokouksesta. Arvostettu valtio-oppinut totesi eräästä ehdotuksesta: "Jos kukaan muu ei suostu tätä epäkansanvaltaista ja oikeusperinteeseemme sopimatonta esitystä vastustamaan, voin kyllä ilmoittautua vapaaehtoiseksi".

Toivotan korkeimman hallinto-oikeuden ja maamme hallintotuomioistuinten puolesta Teille kaikille hyvää vuotta 2002, kaikissa toimissanne oikeuden ja oikeusturvan hyväksi. Toivon samalla entistä läheisempää yhteistyötä. Asianajajakunnan kannalta oikeudellisesti ja taloudellisestikin merkittäviä asiaryhmiä ovat muun ohella maankäyttö ja rakentaminen, suuret kaava-asiat, kilpailu ja julkiset hankinnat, verotus ja elinkeinoasiat sekä laajat ympäristöasiat.

Kansainvälisenä katsauksena totean vain, että EY-oikeuden alalta korkein hallinto-oikeus antaa vuosittain runsaat 1000 asiaratkaisua. Integraation edetessä näissä kysymyksissä on entistä suurempi työsarka alan osaajille. Viimeisena uutisena on, että EU-maiden ylimpien hallinto-oikeuksien yhdistys on nyt saanut EU:n talousarvioon omat määrärahansa, mikä edistää yhteisen tietopankin perustamista ja muitakin yhteisiä hankkeita. Oikeudelliselta kannalta EU:n kehitys on lähinnä julkisoikeutta.

Tulevaisuuteen ei voi suuntautua ilman mielikuvitusta, unelmaa paremmasta huomisesta. Aulangon aatoksena voisi olla Tsehovin roolihahmon Trigorinin pohdiskelu, ettei pidä nähdä maailmaa vain sellaisena, kuin se on, ei myöskään sellaisena, kuin sen pitäisi olla, vaan myös sellaisena kuin haaveilee sen olevan. Oikeudenmukaisuuttakin on jatkuvasti tavoiteltava.

Viime aikojen tutkimuksissa on mielenkiintoisella tavalla voitu osoittaa, että paras terveydentila on niissä yhteisöissä, joissa johtamisjärjestelmä on oikeudenmukainen. Tästä avautuu välittömästi yhteiskunnallinen näkökulma, kun oikeudenmukaisuus on kansanterveyden ja hyvinvoinnin ainesosa. Toimiva oikeus on tätäkin kautta rakentava tekijä yhteiskunnassa ja kilpailuvaltti maailmalla.