21.9.2002 Presidentti K. J. Ståhlbergin kuoleman 50-vuotismuistojuhla Haapajärvellä

Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin (28.1.1865 - 22.9.1952) kuolemasta on huomenna 50 vuotta. Olemme kokoontuneet täällä Haapajärvellä kunnioittamaan suuren valtiomiehen ja suomalaisen oikeusvaltion rakentajan elämäntyötä.

K. J. Ståhlberg vaikutti olennaisella tavalla kansakuntamme vaiheisiin ylimmissä tehtävissä hallinnossa, yliopistolla, maan hallituksessa ja valtiopäivillä, korkeimmassa hallinto-oikeudessa sekä tasavallan presidenttinä. Hän saattoi näin osallistua laaja-alaisemmin kuin kukaan muu maamme aseman ja tulevaisuuden rakentamiseen.

Nuoren Kaarlo Juhon ensimmäiset lapsuudenmuistot olivat Haapajärveltä. Kirkossa, jossa juhlatilaisuudet äsken aloitimme, hän sanoi vuonna 1947 itse, että "ne siteet eivät katkea muualla vaeltaessakaan". Tästä ympäristöstä kasvoi kaukonäköinen ja todellista oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa tavoitellut valtiomies.

K. J. Ståhlberg oli suomenmielinen perustuslaillinen. Hän ohjasi kehitystä johdonmukaisesti tasavaltaiseen hallitusmuotoon. Hän ilmaisi monissa kirjoituksissaan tavoitteekseen kansanvaltaisen edistyksen lain pohjalla. Kysymys ei ollut vain oikeusvaltion muodollisista periaatteista. Mukana oli intomieli, joka vuosikymmenten kokemuksen mukana kypsyi maltilliseksi kaukonäköisyydeksi.

K. J. Ståhlbergin nuoruuden innostuksen tavoitamme hehkuvana hänen isänmaallisesta puheestaan Oulussa, Bomanin koulussa vuonna 1883:

"Kallis on meille isänmaamme muinaisuuden maana, kallis nykyisyyden maana, mutta kaikkein armain se on tulevaisuuden, toiveiden maana. Sillä onhan meillä suomalaisilla tulevaisuus."

Viisi vuosikymmentä myöhemmin Ståhlberg muisteli vanhassa koulussaan kiitollisuudella opintietänsä ja uskoi kansamme selviytyvän vaikeistakin asioista oikeusvaltion ja sivistyskansan keinoin.

Kun nyt tänä päivänä pohdimme Suomen tulevaisuutta oikeusvaltiona, lähtökohtana on hyvä muistaa ensin sitä kaukonäköisyyttä, millä Ståhlberg luotsasi hallitusmuotokamppailua.

Ståhlberg toimi vuonna 1917 puheenjohtajana perustuslakikomiteassa, jonka tehtävänä oli selvittää Suomen asemaa tuolloisissa poikkeuksellisissa oloissa ja tehdä esitys maan perustuslaiksi. Kun komitea oli valmistanut ehdotuksensa hallitusmuodoksi, senaatti lokakuussa 1917 antoi tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen eduskunnalle yhdessä itsenäisyysjulistusta koskeneen esityksen kanssa.

Hallitusmuodon vakiinnuttamisen tiellä oli kuitenkin sodan vuosia, useita vaiheita ja erilaisia esityksiä, monarkistien ja tasavaltalaisten kiistelyä. Vihdoin eduskunnan hyväksyttyä uuden hallitusmuodon, se vahvistettiin 17.7.1919. Viikko tämän jälkeen K. J. Ståhlberg valittiin ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi.

Eino Leino kirjoitti tuolloin seuraavan säkeen:

"Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies,
työn tyynen, vaan ei miekan."

Näin Ståhlberg oli paitsi hallitusmuodon kirjoittaja myös sen ensimmäinen käytäntöön soveltaja ja ennen muuta parlamentaarisen, kansanvaltaisen käytännön vahvistaja.

Presidenttikautensa jälkeen Ståhlberg luonnehti hallitusmuotoa vaatimattomaan tapaansa oloihimme soveltuvaksi todeten, että "osuttiin oikeaan, kun vältettiin vastakkaisia äärimmäisyyksiä, myöskin niitä liiallisuuksia, joihin miltei kaikki muut uudet valtiot vapausinnossaan antautuivat".

On perusteetonta päätellä, että hallitusmuoto sinällään olisi poistanut epäkohdat ja avannut kahtia jakautuneessa maassa tietä tulevaisuuteen. Perustuslaki oli tuolloin kuitenkin tasapainottava tekijä lähdettäessä rakentamaan luottamusta oikeusvaltioon.

Hallitusmuodon laatijoiden kaukonäköisyyttä kuvastaa se, että perustuslakimme oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä länsi-eurooppalaisista perustuslaeista oikeastaan ainoa, joka on säilynyt pääpiirteissään näihin päiviin asti.

Perustuslakiemme uudistamista alettiin laajemmin pohdiskella hallitusmuodon 50-vuotisjuhlan jälkeen 1970-luvulla. Ensimmäinen merkittävä uudistus toteutui vuonna 1987. Se koski presidentin vaalitapaa ja valtaoikeuksia, hallituksen muodostamismenettelyä, lakien lepäämään jättämistä sekä talouspoliittisia säännöstelylakeja. Tästä alkanut uudistustahti tuotti 1990-luvulla kymmeniä uudistuksia ja vuosituhannen vaihteessa sitten uuden perustuslain.

Valtiosäännön muutoksia on ollut oikeastaan kolmenlaisia: Ensinnäkin monet uudistuksista ovat koskeneet valtioelinten keskinäisiä suhteita. Toinen pääsuunta on ollut kansalaisten perusoikeuksien kehittäminen ja kolmas Suomen sopeuttaminen kansainväliseen kehitykseen, lähinnä Euroopan integraatioon.

Ulkoisesti näkyvin muutos on ollut presidentin vaalitavan muuttaminen ensin välillisen ja suoran vaalin yhdistelmäksi ja sitten suoraksi kaksivaiheiseksi vaaliksi. Kun käsitykset presidentin vaalitavasta eivät olleet vakiintuneet, nopea uudistustahti on tuottanut aluksi vaikeuksia presidentin aseman ja valtaoikeuksien tasapainottamisessa.

Valtiosääntöuudistusten toinen päälohko on ollut perusoikeuksien kehittämisessä. Vuoden 1995 perusoikeusuudistus avasi yhteiskuntamme arvokeskusteluun kaksi olennaista näkökulmaa: Toinen lähtee henkilökohtaisen vapauden, yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden tukemisesta - toinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisvastuun ymmärtämisestä.

Yhteiskunta, jossa ei ole aitoa yrittämistä, kunnon palkkaa työstä tai toisaalta sosiaalista turvallisuutta, mukana pysymisen turvaa, ei voi menestyä. Tässäkin löydämme K. J. Ståhlbergin linjanvedon hänen puheestaan "Vaaleihin mentäessä", vuodelta 1908.

Sen mukaisesti uudistuksissa oli oleva "johtavana ajatuksena pyrintö vähävaraisempain kansankerrosten auttamiseksi parempiin taloudellisiin, henkisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin".

Kun arvoheilurin liike on viime vuosien yhteiskunnassa mennyt pitkäksi ja korostanut enemmän yksilöllisyyttä, olisi hyvä taas muistaa yhteisiä arvoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Paraskaan osaaminen ei riitä, ellei sitä voi harjoittaa yhdessä muiden kanssa. Yhteiskunnan menestystekijöitä ovat koulutus, sivistys ja kulttuuri, sanalla sanoen sosiaalinen pääoma.

Hyvinvointiyhteiskunnan huolenaiheet ovat tällä hetkellä perustutkimuksen rahoituksessa. Samoin terveydenhoidon kehittämisessä tarvittaisiin enemmän kaukonäköisyyttä. Vaiheittain rakennetussa sosiaaliturvajärjestelmässäkin on puutteita ja toisaalta päällekkäisyyksiä. Järjestelmän virittäminen aukottomaksi ja tukemaan rakentavammin yrittämistä, työllisyyttä ja työssä jaksamista edellyttää laajempaa yhteisymmärrystä Suomen suunnasta.

Vaikka havaitsemme valtiosääntöön tehdyn vuosien mittaan lukuisia muutoksia, keskeiset periaatteet ovat kestäneet uudessa vuoden 2000 Suomen perustuslaissa. Sitä säädettäessä eduskunnan perustuslakivaliokunta määritteli asetelman siten, että uudella perustuslailla ei muuteta Suomen valtiosäännön perusteita, vaan pikemminkin korjataan ja huolletaan valtiosääntöä sen nykyisistä perusteista lähtien.

Voimme selkeästi nähdä, miten K. J. Ståhlbergin linjanvedot ovat kestäneet yli vuosikymmenten. Perintöä vaaliessamme emme saa kuitenkaan pysähtyä valtiosäännön ulkoiseen kuoreen. Ståhlbergin oikeusvaltioajattelu oli sekin luonteeltaan dynaamista. Hän sanoi oikeusvaltion saavan sisältöä lainsäädännön kehittyessä.

Meidän on katsottava suomalaisen oikeusvaltion tulevaisuutta ei muotona vaan sisältönä, oikeudenmukaisuuden toteutumisena yhteiskunnassa. Voisimme oikeastaan puhua oikeusvaltion uudestaan löytämisestä. Toimiva oikeusvaltio on nimittäin yhteinen strategia selvitä maailman muutoksessa. Tänä päivänä ovat olennaisia kysymykset, miten oikeuskulttuurimme kestää ulkoiset muutospaineet, miten suomalainen perusoikeusturva suhtautuu terrorismin edellyttämiin vastatoimiin, miten voimme vaikuttaa kehitykseen Euroopan unionissa ja miten osallistua kansainväliseen yhteistyöhön.

Oikeusvaltion huoltaminen tarkoittaa pyrkimystä saada aikaan parempaa lainsäädäntöä, hallinnon palvelua ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Näin se on periaatteessa, mutta miten lie käytännössä? "Saapa täällä mies koettaa yhtä sun toista, leikkiä että totta. Sillä ymmyrjäiseksi sanovat oppineet tätä mailmaa", tuumi Nummisuutarin Eskokin.

Lakisidonnaisuuden kautta lainsäädäntö on tietysti avainasemassa oikeusvaltiokehityksessä. Laki on kuitenkin vain väline ja oikeus päämäärä.

Viime vuosina on herätetty keskustelua säädöspolitiikasta. Kun hallitukset ovat nykyisin pitkäaikaisia, olisi edellytyksiä pitkäjänteisempään lainsäädäntöön. Silti pohditaan vieläkin liian vähän, mistä lailla voidaan säätää, käytetäänkö yleisluonteisia vai yksityiskohtaisia säännöksiä, sanktioita vai kannustimia taikka säännelläänkö mennyttä vai tulevaa. Lakien pitäisi myös kantaa yli päivänpolitiikan. Kestäviä ovat ne lait, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä ja yhteisiksi koettuja.

Viime vuosien säädöskritiikki on kohdistunut lähinnä säädösten määrään. Ikivanha Montesquieun lausahdus, että "tarpeettomat lait heikentävät niitä, jotka ovat välttämättömät", on kuitenkin liian suoraviivainen lääke. On tietysti alueita, joilla päätösvaltaa voidaan siirtää lähemmäksi käyttäen joustavampaa lainsäädäntöä. Toisaalta monilla aloilla, kuten verotuksen ja sosiaaliturvan alueella tarvitaan yksityiskohtaista sääntelyä yhdenmukaisen käytännön turvaamiseksi. Joillakin alueilla, kuten ympäristönsuojelussa, tulokset ymmärretään paremmin vasta vuosien päästä.

Vaikka viime aikoina on voitu välillä vähentää hallinnon määräyksiä, Euroopan unionin ilmapiirissä sääntelyn verkosto on taas tihentymässä. Turhan yksityiskohtainen sääntely johtaa helposti tekniseen säädösajatteluun, joka koetaan vieraaksi ja jossa oikeudenmukaisuus on tosi koetuksella.

Lainsäädännön kehitykseen on erityisesti vaikuttanut oikeusjärjestyksen kansainvälistyminen, kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet ja Euroopan taloudellinen integraatio. Vaikka EU:n oikeus ajaa ohi kansallisen oikeusjärjestyksen, on uusissakin oloissa muistettava järjestelmien yhteensovittamisen tarve ja asioiden painopisteen pysyminen kansallisella tasolla.

Tämän vuoksi EU:n kehitystä selvitettäessä on muistettava ihmisten lähipiiri ja kansallisen oikeusvaltion toimivuus. Unionin tulevaisuudelle on olennaista löytää johdonmukaisuus jaotteluun, mistä asioista päätetään unionin tasolla ja mitkä asiat pysyvät kansallisella tasolla. Tämä asia ei ole vielä Suomessa kirkastunut. Keskustelu on jäänyt pinnalliseksi, liittovaltion ja valtioliiton käsitteisiin.

Nyt tarvittaisiin koko Euroopan tasolla Ståhlbergin kaltaista kaukonäköisyyttä tasapainoisen perustuslain tai paremminkin perussopimuksen aikaansaamiseksi. Se turvaisi erityisesti pienten jäsenmaiden asemaa laajentuvassa unionissa. Samalla olisi mahdollista painottaa unionin kehittämistä ei instituutioiden vaan eurooppalaisten ihmisten Eurooppana.

Miten on kehittynyt arkipäivän hallinto? Se on ihmisille olennainen kysymys. Kaikki ovat jatkuvasti tekemisissä viranomaisten kanssa. Onpa leikkisästi sanottu, että viranomainen on kohta lähin omainen.

Hallinnon rakenteet ovat niin meillä kuin muuallakin vuosikymmenten aikana olennaisesti muuttuneet. Siirtyminen maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen yhteiskuntaan on johtanut muuttoliikkeen kasvuun ja julkishallinnon uudistamiseen. Julkisen vallan rooli palvelujen tuottajana on lisääntynyt merkittävästi. Uusi talous ja globaalit markkinat ovat edellyttäneet uudenlaista hallintokulttuuria.

Tällä vuosituhannella on kehitystä tosin ehditty jo kääntää toiseen suuntaan leikkaamalla aikaisempia etuuksia ja pyrkimällä keventämään hallintoa. Vaikka kilpailukyvyn lisääminen on ollut tarpeen, siihen on liittynyt myös lyhytnäköisiä säästöjä. Loikat virkamiesvallasta ensin palveluperiaatteeseen ja sitten laajempaan yksityistämiseen ovat vaikeuttaneet yhdenvertaisuuden turvaamista. Hallinto hakee rooliaan.

Hallintokulttuurin muutos näkyy valtionosuusjärjestelmän uudistuksissa, siirryttäessä kustannusperusteisesta laskennalliseen järjestelmään. Tehtäväkohtaiset valtionavut ovat muuttuneet yleistueksi, mikä on lisännyt väljyyttä kuntatasolla mutta samalla pienten kuntien riskiä palvelutuotannossa. Erot syrjäseutujen ja kasvukeskusten välillä ovat lisääntyneet.

Kuntien erilaiset edellytykset vaikeuttavat sosiaalisten ja sivistyksellisten palvelujen tasavertaista toteuttamista. Asetelmaa kuvaa se, että sadan pienimmän kunnan yhteenlasketut talousarviot ovat vain yksi prosentti muiden kuntien kokonaistaloudesta.

Kuntauudistus on lähivuosina välttämätön. Tarvitaan ensivaiheessa pienten kuntien yhteistoiminnan lisäämistä ja sitten vähitellen siirtymistä suurempiin kuntayksiköihin, samalla olennaisesti pienempään kuntamäärään. Uudistustyö ei saisi johtaa valtion ja kunnan köydenvetoon. Oikea asetelma muistuttaisi enemmän tasakylkistä kolmiota: valtio - kunta - kunnan jäsen.

Uudistuksissa on muistettava kunnallisen itsehallinnon merkitys oikeuskulttuurissamme, Ståhlbergin sanoin "koko Suomen kansan elinvoiman hyväksi". Kunnat muodostavat nimittäin sen julkisen vallankäytön lähipiirin, jonka ihmiset saattavat tuntea omaksensa ja johon he voivat osallistumalla kiinnittyä. Jos kadotamme itsehallinnon perinteen, menee samalla suuri osa yhteistä oikeusajattelua ja pohjaa vallankäytön oikeutukselta.

Mietitäänpä sitten kolmatta valtiovallan lohkoa, tuomioistuinlaitosta. Sen monimutkaisuutta Seitsemän veljestäkin pähkäilivät: "keräjissä leivotetaan ja vedetään yhtäkin väkikapulaa". Oikeuslaitosta on monin uudistuksin kehitetty nykyaikaan. Ulkoisia muutoksia ovat olleet käräjäoikeuksien vahvistaminen ensi asteen riita- ja rikostuomioistuimina, syyttäjälaitoksen uudelleen rakentaminen sekä alueellisten hallinto-oikeuksien perustaminen. Tämä on vakauttanut tuomioistuinlaitosta.

Oikeudenkäyntimenettelyn uudistuksissa kansanomaisen oikeudenkäynnin perinne on kuitenkin joutunut kilpailuun liberalististen, kovempien prosessiperiaatteiden kanssa. Tavoite pyrkiä välittömään ja keskitettyyn menettelyyn on kyllä oikeansuuntainen, mutta uusien menettelysäännösten kirjaimellinen soveltaminen on johtanut myös ongelmiin. Varsinkin riita-asioissa menettely on monimutkaistunut ja kulut ovat riistäytyneet käsistä. Rahasta on tullut kynnys päästä käräjille.

Rikosasioissa taas syyttäjävetoinen prosessi on saattanut hämärtää kuvaa tuomioistuinten roolista lopulta oikeuden asettamisessa. Hallintolainkäytössä kaivattaisiin puolestaan enemmän välittömyyttä ja katselmuksia paikan päällä sekä joutuisuutta yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavissa tärkeissä asioissa, kuten ympäristön, maankäytön ja kaavoituksen ongelmissa.

Toimivassa oikeusvaltiossa tuomioistuinlaitoksen on itse ymmärrettävä vastuunsa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kehittämisessä ja oikeusturvan saatavuudessa. K. J. Ståhlberg pohdiskeli tätä asiaa korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäisen istuntokauden päättyessä vuonna 1919 siten, että

"vaikka moni pieni valitusjuttu saattaisi sellaisenaan tuntua
vähäpätöiseltä niiden asian rinnalla, jotka nyt kiinnittävät mieliä
maassamme ja maailmalla, tämä lainkäyttömme on kuitenkin
tärkeä tekijä niiden tekijäin joukossa, joilla Suomesta on luotava
sisältäpäinkin luja oikeusvaltio".

Tässä on paljon mietittävää tänä päivänä, kun oikeusvaltiokehitys on maailman muutoksessa, globaaleilla markkinoilla, uuden talouden, terrorismin ja monien ulkoisten paineiden kuin myös sisäistenkin kiistojen keskellä.

Näin olemme lopulta tienhaarassa kysymässä, mikä on suomalaisen oikeusvaltion tulevaisuus. Tähän vastausta etsiessämme meidän on K. J. Ståhlbergin viitoittamin tavoin tavoiteltava "kansanvaltaista edistystä lain pohjalla".

Oikeusvaltion mitaksi ei nimittäin riitä instituutioiden Suomi, vaan kaiken vallankäytön oikeutusta on pohdittava ihmisten kannalta. Oikeusvaltio ei saa kuihtua juhlapuheiksi ja muodollisiksi periaatteiksi, vaan sen on annettava kestävä ja turvallinen pohja osallistumiselle ja kehitykselle, hyvinvoinnin rakentamiselle tulevaisuudessa.

Kun Ståhlbergin kynästä lähtivät aikoinaan valtiosäännön, tuomioistuinlaitoksen, kuntien ja valtion monet perusrakenteet, nyt tarvittaisiin samaa kaukonäköisyyttä asetella viisaasti laajentuvan Euroopan unionin perusteita, oikeusturvan saatavuutta, kuntauudistusta ja uuden teknologian oikeussääntöjä tietoyhteiskunnassa. Peruskysymykset ihmisten suhteesta julkiseen valtaan ja vallankäytön oikeutukseen ovat samoja.

Asioita on katsottava maltillisesti ja pitemmällä tähtäimellä, pyrkien pintaa syvemmälle. Moni on huolissaan turvallisuudesta ja tulevaisuudesta. Toimiva oikeusvaltio on kestävä rakenne myös maailman muutoksessa, hienommin sanottuna strategia asioiden hallintaan.

Arvoisa juhlayleisö,

K. J. Ståhlbergin perimmäisiä tavoitteita oli kansakunnan eheyttäminen lähdettäessä poikkeusolojen jälkeen maata rakentamaan. Hänen puheensa puolueoloista vuodelta 1908 virittää ajatuksia ensi vuoden eduskuntavaalien alla:

"Eri puolueiden kesken ei suinkaan tarvitse keinotekoisesti kiihdyttää kiukkua ja kireitä välejä. Puolueiden ja niihin kuuluvain tulisi, siitä huolimatta mikä heidät erottaa, aina kun yhteiset asiat vaativat, olla valmiita yhteistoimintaankin toistensa kanssa sekä eduskunnassa että muualla".

Miten me pääsisimme pinnallisen henkilöjulkisuuden sijasta todellisiin kysymyksiin, suomalaisten hyvinvoinnin jatkuvuuden edellytyksiin? Rakentava yhteistoiminta ja keskittyminen olennaisiin uudistuksiin löytyy, kun ymmärrämme sen, että vahvuus lähipiirissä on paras valtti myös maailmalla. Tässä on viesti Haapajärveltä, K. J. Ståhlbergin juhlasta kautta koko Suomen.