18.3.2005 Joensuun yliopisto

KANSALLISMAISEMASTA GLOBALISAATIOON
Maakunnan vahvuuksia muutoksessa

Kolin vaaralta näkee kirkkaana päivänä kauaksi, vertauskuvallisesti yli vuosikymmenten. Se on suomalaisten kansallismaisema. Sieltä löytyy mittakaava myös globalisaatiokeskusteluun, näkökulma pohtia maakuntamme ja koko Suomen vahvuuksia maailman muutoksessa.

Eero Järnefeltiä on pidetty Kolin löytäjänä. Vaikka kirjailijat ja lehtimiehet olivat taiteilijoiden rinnalla jo luomassa kuvaa kansallismaisemasta, juuri maisemamaalauksiin kiinnittyy katsojien omia tuntemuksia. Niinpä Järnefeltin toisen maalauksen "Syysmaisema Pielisjärveltä" tummat pilvet on nähty saman vuoden 1899 helmikuun manifestin vertauskuvana. Tulkinta liittyi dramaattiseen historialliseen tilanteeseen.

Katsotaanpa kansallismaisemasta eteenpäin. Yliopistolla on hyvä oivaltaa Jean Paul Sartren tavoin: "Nuoriso potee koti-ikävää jo tulevaisuuteen". Osa puheeni teemoista liittyy silti viime kuussa pidettyyn Karjalaisen Osakunnan 100-vuotisjuhlaseminaariin. Jatkan täältä kotimaakunnasta asioiden tuumiskelua ja esitän puheenvuorossani nyt poikkeuksellisen vahvoja kannanottoja. Vaikka ammattitehtäväni vetäisi oikeusvaltiokysymyksiin, en pohdiskele maailmanmenoa tuomarina. En tavoittele lääkärinkään roolia vaan vallankäytön tutkijana linjanvetoa ajankohtaisiin uudistuksiin.

Yritän haastaa poliittisen järjestelmän ja maamme päättäjät vastuullisempaan vuoropuheluun. Esitykseni jäsentely on kymmenen näkökulmaa lähipiiristä maailmalle.

–---------------------

1. Ensin meidän on vapauduttava globalisaation käsitteeseen liitetystä mystiikasta. Globalisaatio, "maapalloistuminen" ei ole uusi ilmiö. Historiasta muistamme Aleksanteri Suuren sotaretket, kansainvaellukset ja kulkutaudit. Nykyaikana uuden teknologian mahdollisuudet ovat vain tuoneet globalisaation kaikkea yhteiskuntakehitystä vaikuttavaan vaiheeseen. Monet ovat pelänneet kansallisen vaikutusvallan häviämistä, kansallisvaltion rapautumista. Uudempi tutkimus on osoittanut, että kansallisvaltiot eivät häviä. Niiden rooli vain muuttuu toimijaksi globaaleilla markkinoilla.

Tässä on olennainen näkökulma asioiden ymmärtämiseen. Jos markkinapaineet kutistaisivat valtiot eräänlaisiksi paikallisviranomaisiksi, järjestelmä olisi haavoittuvainen yhteiskunnallisille uhkatekijöille ja epädemokraattisille liikkeille. Tämän vuoksi on olennaista tarkastella globalisaatiota arkisella tasolla, uusina mahdollisuuksina ja keskittyä niihin tekijöihin, jotka vahvistavat kansallista kilpailukykyämme ja selviytymistä maailman muutoksessa. Emme saa vetäytyä globalisaatioteorioiden taakse ja jättää omia hommia hoitamatta. Jos emme itse pohdi omia vahvuuksia ja heikkouksia, eivät sitä tee muutkaan maailmalla. Tämä ei ole itsekkyyttä.

Globalisaation vaikutukset eivät tule vain ulkoa vaan myös maan sisältä. Asioita on sen vuoksi tarkasteltava kansalliselta maaperältä ponnistaen ja pohdittava lähipiirin vahvistamista. Maamme toimiva globalisaatiostrategia ei löydy ylikansallisista selvityksistä tai kosmopoliittisista malleista vaan alhaalta ylöspäin, alueellisen verkottumisen, yhteisen arvopohjan ja omien innovaatioiden pohjalta. Selvitysten kansainvälisyys ei vielä takaa niiden syvällisyyttä. Tässä on turhaa kiistelyä. Monet viime aikojen tutkimukset päinvastoin korostavat paikallisen sitoutumisen merkitystä ja näkökulmaa alhaalta ylöspäin - tyvestä puuhun. On tässä puun juurella silti ongelmia, kuten jäljempänä näemme!

Maalaustaiteesta kun aloitimme, on hyvä muistaa toisen mestarin Pablo Picasson viisaus: "Ei ole abstraktia taidetta. Aina on aloitettava jostakin. Tökättävä ensimmäinen piste kankaalle." - Siksi korostan heti jo puheeni alussa itsetunnon ja yrittämisen merkitystä tulevaisuuden rakentamisessa.

Yliopistotutkimuksessa on usein tapana havainnollistaa asioita vastakohdilla, asettamalla vastakkain teoria ja käytäntö, valtio ja kansalaiset, instituutiot ja ihmiset sekä sitten tutkia näiden välisiä jännitteitä. Samalla tavoin globalisaation tutkijoita ja sen vaikutusten selvittäjiä jaotellaan kahteen ryhmään minimalisteihin ja maksimalisteihin. Edelliset vähättelevät globalisaatiota ja pitävät sitä luonnollisena. Jälkimmäiset näkevät maapalloistumisessa peräti uutta ja turvautuvat lähinnä kansainvälisiin järjestelmiin muutoksen hallitsemiseksi.

Mielestäni on parempi irrottautua teorioista keskitien kulkijaksi ja ottaa aika realistisesti. "Ei maalimalla liho, mutta viisastuu", sanotaan täällä päin. Lähtökohtana on viisaasti miellettävä, että globalisaatio on luonnollinen, myös monien myönteisten mahdollisuuksien ilmiö. Olennaisempaa on muistaa juuri näkökulma, tarkastella kehitystä lähipiiristä maailmalle, kotiseudulta maakuntatasolle, Suomen oloista Euroopan integraatioon ja sitten matkaa jatkaen maailman markkinoille.

2. Lähdetäänpä siis liikkeelle oman maakunnan kamaralta. Pohjois-Karjala on yli 21 000 neliökilometrin vaaramaisema, josta 70 % on metsää ja suuri osa järvialtaita. Väkiluvun lasku on nyt pysähtynyt 170 000 asukkaan tasolle. Korkeakoulututkinnon on suorittanut yli 20-vuotiaista vähintään joka kymmenes. Yrityksiä on yli 7 000. Innovatiivisuus on taas saamassa vauhtia. Matkailuelinkeino tuottaa maakuntaan 100 miljoonaa euroa ja työllistää jo tuhat henkeä. Maakunnan voimavarojen kokoamisessa yliopistolla ja ammattikorkeakoululla on suuri merkitys.

Pohjois-Karjalaa on luonnehdittu metsäalan innovatiiviseksi miljööksi, joka saa ravintonsa vahvasta metsäosaamisesta. Täällä on yliopiston metsätieteellinen tiedekunta ja Euroopan metsäinstituutti, Suomen suurin puurakennus Areena ja Metlan tutkimuskeskus, myös puuteknologiakeskus Puugia. Kysymys ei ole metsäntutkimuksen osalta enää hajasijoittamisesta vaan keskittämisestä Joensuuhun.

Metsä on suomalaista hyvinvointia kokonaisuutena ajatellen jatkossakin yksi suuria tulevaisuuden eväitä. Me elämme metsässä ja metsästä. Kun seuraa vuosikausien kiistoja löytää yhteisymmärrystä metsäsertifioinnissa sekä puunjalostustuotteiden kiristyvää kilpailua, tulee mieleen uusi strategia: Eikö meidän pitäisi entistä määrätietoisemmin tuoda esille suomalaisen metsänhoidon luonnonvarainen perinne, korkeatasoinen metsäntutkimus, kansainvälisesti vertaillen ehkäpä korkeatasoisin metsälainsäädäntö sekä luonnonsuojelun yleisten periaatteiden vahvistaminen myös perustuslaissa. Tässä on kilpailuvaltteja, joita muualta on vaikea löytää. Miksi Suomi ei ryhdy haastajaksi metsänhoidon kansainvälisessä kilpailussa!

Metsäasioissa levitetään nimittäin usein virheellistäkin tietoa. Pääjohtaja Raimo Väyrysen tutkimusta "Globalisaatiokritiikki ja kansalaisliikkeet" lainaten poikkikansalliset liikkeet toimivat usein valtioilta vallatussa tai vapautuneessa tilassa. Tässä olisi metsäviranomaisille ja ehkäpä Sitrallekin oivallinen tilaisuus julkaista havainnollinen ja kansainvälisesti vaikuttava, metsänhoitoamme selvittävä julkaisu. Tätä olen paitsi tutkijana myös nuoruusvuodet metsätöissä kulkeneena usein tuumiskellut.

3. Maakuntamme pitkän aikavälin ongelmina on helppo nähdä väestön ikääntyminen, rajaseudun kuntien taloudelliset vaikeudet sekä pääomien ja työpaikkojen keskittyminen suuriin kasvukeskuksiin. Alueelliset tuloerot ovat kasvussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan Uudenmaan, Helsingin ja Tampereen radanvarsi, Turun ympäristö, Vaasan ja Oulun seudut erottuvat asukkaiden korkeimpaan tuloneljännekseen kuuluvina alueina. Alimman tuloneljänneksen kunnat jäävät jopa 80 % ylimmän ryhmän alarajasta.

Vaihtoehtona kasvukeskusten keskittymiskehitykselle olisi löydettävä rehtori Perttu Vartiaisen sanoin "valikoivan hajakeskittymisen suuntaista kehitystä". Maan kokonaisetu edellyttäisi paikallisten lahjakkuuksien tukemista ja voimavarojen hyödyntämistä. Esimerkkinä menneeltä ajalta ovat joensuulaispojat Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälä, jotka ylsivät poikkeuksellisiin saavutuksiin tiede- ja talouselämässä; näin kuvaa akateemikko Olli Lehto uusimmassa kirjassaan.

Uusien yritysten perustamiseen liittyy tietysti alkurahoituksen, työntekijöiden koulutuksen ja markkinoinnin ja byrokratian huolia, kuvasi toimitusjohtaja Martti Jormanainen Outokummusta alussa mainitussa seminaarissa. Tätä kautta on laajemminkin nähtävissä ammattitaitoisen työvoiman ja koulutussuunnittelun vastaavuusongelmia. Syrjäseuduilta ponnistaminen asettaa myös logistiikalle, rahtauksille ja markkinoinnille suuria kynnyksiä. On löydettävä erikoistumalla oikea markkinarako.

4. Tässä tarvitaan myös yhteiskunnan tukea. Onko julkishallinto, joka on ollut eräs maamme historiallisia vahvuuksia, edelleen kilpailutekijä? EU:n piirissä on vuonna 2004 julkaistu Hollannin puheenjohtajakaudella laaja vertailututkimus, jonka mukaan Suomen julkinen sektori olisi tuloksellisimpien kärjessä. Hyvä näin, mutta tulos poikkeaa vuoden 2003 Euroopan Keskuspankin raportista, jossa Suomi sijoittui OECD-maiden keskivaiheille ja kustannusvaikuttavuudessa jälkipäähän. Hollantilaiset tutkijat tarkastelivatkin lähinnä koulutuksen ja terveydenhuollon kokonaispanostusta. Tässäkin tarvitaan väestön ikääntyessä rakenteellisia ja toiminnallisia uudistuksia.

Paikallistasolle mentäessä ongelmat näkyvät entistä selvemmin maaseudulla ja kuntien erojen kasvussa. Taajamissa asuu jo 4,2 miljoonaa suomalaista. Asuinpaikkaa vaihtaa vuosittain neljännes miljoona. Yksilötasolle vietynä kuva muuttuu moniulotteisemmaksi. Huono-osaisuutta työttömyyden, huoltosuhteen tai tulotason perusteella on niin suurissa kaupungeissa kuin maaseudulla. Hyvinvoinnin edellytykset ja ongelmat ovat siten yhteisiä kautta maan. Näihin pulmiin on etsittävä koko maassa ratkaisuja. Ei riitä tyytyminen kansainvälisiin raportteihin.

Suomessa vastuuta peruspalveluista on yhä enemmän sälytetty kuntien kannettavaksi. Ennätysmäärä kuntia nostaa veroprosenttia ja osoittaa miinusmerkkisiä vuosikatteita. Samaan aikaan valtiontaloutta on pyritty tervehdyttämään ja kevennetty hallintoa hyppäämällä virkavallasta palveluperiaatteeseen ja edistämällä palveluiden yksityistämistä. Palvelujen karsiminen varsinkin syrjäseuduilta on huolestuttanut monia ja lisännyt myös alueellisia eroja.

Lähiaikoina viriää vielä kiivas keskustelu kuntarakenteesta ja palvelurakenteen uudistamisesta. Kysymys on siitä, miten palvelut tuotetaan jatkossa nykyistäkin tehokkaammin. Maan hallituksessa on tästä ristivetoa. Viime uutisten mukaan kuntien ja valtion rahanjaon uudistaminen jää seuraavalle hallitukselle. Nykyisen valtionosuuksien tasausjärjestelmän mukaisesti verotuloja siirretään valtion kassan kautta noin 80 varakkaalta kunnalta 300 vähävaraiselle kunnalle. Järjestelmän epätarkkuuksista johtuen vuosittain jää kymmeniä miljoonia euroja jakamatta. Uudistustyö käynnistynee ministeri Hannes Mannisen palvelurakenneselvitystä koskevan mallin pohjalta.

Tarkasteltaessa nykyjärjestelmään kuuluvaa lainsäädännöllistä ohjausta suuri uudistus on ollut siirtyminen kustannusperusteisesta valtionosuusjärjestelmästä laskennalliseen järjestelmään. Tehtäväkohtaiset valtionavut muutettiin 1990- luvulla yleistyyppisiksi valtionavuiksi. Vaikka tämä kuulostaa tekniseltä uudistukselta, se on suuri juttu. Järjestelmä on vähentänyt valtion ohjausta ja lisännyt väljyyttä kuntatasolla, mutta samalla tuonut esille kuntien erilaiset taloudelliset mahdollisuudet. Ongelmat eivät ole vähentyneet.

5. Kuntien kannalta nykyistä asetelmaa kuvaa se, että maamme sadan pienimmän kunnan budjetit ovat yhteenlaskettuna alle prosentti muiden 332 kunnan yhteenlasketuista budjeteista eli pienin neljännes on todella vähäinen osa koko kuntataloudesta. Tämä johtaa väistämättä kuntien yhteistoimintaan peruspalveluiden turvaamisessa ja varmuudella kuntamuutoksiin. Viime vuodenvaihteessa toteutui jo kymmenen kuntaliitosta. Hallitus on nyt havahtunut suuren kuntaremontin selvittämiseen. Poliittinen kiista on siinä, lähestytäänkö asiaa palvelurakenteen vai kuntarakenteen uudistamisen kannalta.

Taustalla ovat tiedot muiden pohjoismaiden uudistuksista. Ruotsissa, yhdeksän miljoonan asukkaan naapurissa on 290 kuntaa ja vireillä uudistushanke ns. vastuuselvityksen pohjalta. Tanskassa on 270 kuntaa ja käynnissä suuri reformi, jossa tavoitellaan vähintään 20 000 asukkaan kuntia. Samalla nykyiset 14 maakuntalääniä sulautetaan viideksi alueeksi, joiden päätehtäväksi tulee sairaalatoimi. Uudistusta perusteellaan EU:n subsidiariteettiperiaatteella, tässä käännettynä läheisyysperiaatteeksi: Kansalaisia lähinnä toimivista kunnista tehdään niin vahvoja, että ne pystyvät palvelemaan ja vastaamaan koko paikallisesta julkishallinnosta.

Muiden maiden malleista on tietysti hyötyä. Toisaalta on muistettava, että Suomessa paikallisella itsehallinnolla on ollut vahva perinne ja EU-oloissakin poikkeuksellisen vahva rooli. Kunnat huolehtivat paitsi peruspalveluista ja ovat myös merkittävä julkisen vallan käyttäjä, kaavoittaja, lupien myöntäjä ja muu toimija. Tulevia uudistustarpeita ei saa tarkastella vain valtion ja kuntien suhteena. Asetelmaa havainnollistaa tasasivuinen kolmio, jonka kärjissä ovat valtio - kunta - kuntalaiset. Tämä antaa paremman näkökulman välttämättömiin uudistuksiin. Asioita on ajateltava kuntalaisten kannalta, peruspalvelujen turvaamisen ja toimivan hallinnon kannalta - ei valtuustopaikkojen taikka valtion ja kuntien kustannusjaon taikka hallintorakenteiden remontin kannalta.

Uudistukset ovat kyllä väistämättömiä. Samalla olisi silti muistettava, että kunta on se taso, johon osallistuminen, vuorovaikutus ja ihmisten identiteetti kiinnittyvät. Kuntarakenteen uudistuksissa ei haittaisi, jos vanhat kuntien nimetkin säilyvät. Eiväthän ne estä tehtävien kokoamista laajempiin yhteyksiin. Kuntalakien kommentaarien kirjoittajana olen miettinyt, miten kuntien alisteinen asema alkaa näkyä jotenkin terminologiassakin. Ennen kunnan toimivallassa oli hoitaa "yhteiset asiat", nykylain mukaan "itsehallintoon kuuluvat" asiat. Ovatko ne kohta yksinkertaisesti vain "hallintoasioita"?

Kestävät ratkaisut syntyvät osallistumisen turvaamisen pohjalta. Kuntalaiset on saatava ymmärtämään uudistustarve. Jos sitoutuminen ja osallistuminen kuntatasolla muuttuu sivusta katselemiseksi, siitä puuttuu vuorovaikutus. Tällöin yhteiset asiat eivät koskisikaan enää meitä.

6. Kehittämistarpeita on aluehallinnossakin. Ehkä olen liiankin kriittinen, kun aikoinaan en oikein ymmärtänyt lääninhallitusten lakkauttamista ns. säästösyistä ilman tarkempaa suunnitelmaa tehtävien kokoamisesta. Keskushallinnon ja itsehallinnon välillä tarvitaan aina luonteva kosketuspinta. Se olisi ollut mahdollista rakentaa yleishallintoviranomaisina toimineiden lääninhallitusten ja uudistettavan kuntarakenteen välille. Nykyiset lääninhallitukset ovat enää valvontaviranomaisia ja lähinnä valtion paikallishallinnon ohjauksen tukipisteitä. Kuntiakin on enää vaikea kiinnittää hajautettuun valtion aluehallintorakenteeseen.

Nykyisin aluehallintomme rakentuukin tavallaan kahden pilarin järjestelmälle; pyrkimyksestä sovittaa yhteen ministeriökohtainen valtionhallinto ja kunnallishallintoon pohjautuva kuntayhtymäjärjestelmä. Tämä ei ole selkeä järjestelmä, kuten tiedämme. Valtion aluehallinto ei vastaa maakuntajakoakaan. Hallituksen ns. strategia-asiakirjassa 2003 tunnustaa, että ongelmana on toimijoiden suuri määrä ja toiminnan riittämätön koordinaatio. Aluehallinnon selvitysmies Esko Riepula raportissaan 2004 kuvaa TE-keskusuudistusta, että on nähtävissä "pikemminkin hallinnon vahvistaminen alueilla kuin alueiden vahvistaminen hallinnon avulla".

Vireillä on uudistus alueiden kehittämislain muuttamisesta, jolla vahvistettaisiin maakunnan liittojen asemaa aluekehittämisviranomaisina. Tarkoituksena on, että valtion talousarviota laadittaessa ministeriöt neuvottelisivat ennen esitystään valtioneuvostolle sekä maakunnan liittojen että alaisensa aluehallinnon kanssa. Asian taloudellista merkitystä osoittaa se, että esimerkiksi vuoden 2005 talousarviossa alueiden kehittämiseen on rahoitusta noin 2,5 miljardia euroa. Tästä noin 700 miljoonaa euroa eli noin 28 % on EY:n rakennerahastorahoitusta tai niiden edellyttämää kansallista valtion vastinrahoitusta.

Uudistuksen mukainen hallinnonalakohtainen kokoaminen tarkoittaisi pyörein luvuin yhden miljardin euron kokoamista kahdeksalle eri hallinnonalalle ja momentille nykyisten 31 momentin sijaan. Tavoiteltu järjestelmä tuntuu aika monimutkaiselta. Rahoista päätettäessä eduskunnan rooli olisi pienempi ja valtioneuvoston suurempi. Jos tämä aika tekniseltä vaikuttava uudistus toteutuu, ei ole aivan varmaa, miten paljon se vahvistaisi alueiden asemaa. Varmasti monella ministeriöllä on vielä pyrkimys pitää kiinni reviiristä. Kokonaisuus ei alueiden kannalta ihan vielä loksahda paikalleen.

7. Ponnistetaanpa maakuntatasolta sitten valtakunnan kammareihin. Maamme poliittisen kulttuurin viimeaikaista kehitystä seuratessa on tullut vaikutelma, että olemme ajautumassa verhotun politiikan aikaan, jolloin todellisista ja suurista asioista vältetään keskustelua. En mene turvallisuuspolitiikkaan vaan tarkoitan yleisemminkin demokratian pelisääntöjä, kun valmistaudumme ensimmäisten joukossa viettämään ensi vuonna yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa. Mikä on edustuksellisen demokratian tila tänä päivänä? Tämä on olennainen aihe. Sitä keskustelua ei saa vaientaa.

Tunnettu New York Timesin toimittaja Fareed Zakaria pohdiskelee kirjassaan "The Future of Freedom", vapauden tulevaisuus, asioiden henkilöitymistä ja gallup-demokratian ongelmia. Hän kytkee mielenkiintoisella tavalla talouden ja demokratian kestävän kehityksen toisiinsa. Toisaalta hän varoittaa eturyhmien kapea-alaisista intresseistä päätellen samalla, että mitä enemmän demokratiaa, samalla sen vähemmän demokratiaa. Yhden asian liikkeet ja marginaaliset intressit hyödyntävät yleistä välinpitämättömyyttä ja sumentavat todellisen kansanvallan, edustuksellisen demokratian kuvaa.

Tässä on terveellinen muistutus myös demokratian mallimaina itseään pitäville järjestelmille, joissa niissäkin politiikan henkilöityminen ja lyhytjänteinen julkisuuden tavoittelu vievät huomion valmistautumisesta pitemmän aikavälin kehittämistarpeisiin. Seuratkaapa päivän uutisia, mitä kaikkia ideoita aika kevyellä otteella ehditään heittää, jopa hallitustasolta.

Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa kilpailuasiat, joissa kartellisyytökset ovat heti johtaneet ehdotuksiin henkilökohtaisten rangaistusten palauttamisesta, vaikka juuri on perusteellisten selvitysten pohjalta uudistettu kilpailulainsäädäntö EU-vastaavaksi ja otettu käyttöön paljon tehokkaammat kilpailunrikkomismaksut. Toinen suosittu aihepiiri on ympäristölainsäädäntö, valituskieltojen ehdottaminen joidenkin kiireellisten hankkeiden vauhdittamiseksi tai asuntotonttien säätäminen lailla pääkaupunkiseudulle, kun kuntien yhteistyö ei ota sujuakseen. Kevyen sarjan ehdotuksiin liitän myös opiskeluajan rajoittamisen ja hallintobyrokratian lisäämisen yliopistoille, mikä ehdotus on tainnut ehtiä valitettavasti jo eduskuntaan.

Säädöspolitiikan alueelta löytyisi tietysti lukuisia esimerkkejä. Huolestuttavaa on, että hätäilyä löytyy myös kaikkia meitä koskettavista verouudistuksista, kuten viime tingassa tehty autoverouudistus ja verotuksen neutraliteetista irtautuminen osinkoverotuksen uudistamispaineessa. Ryhmäkanteitakin pohditaan irrallaan kilpailukyvystä. Myönteisempää kehitystä ennakoi valtioneuvoston piirissä nyt käynnistyvä hanke - tällä kertaa elinkeinoelämän aloitteesta - paremman sääntelyn projekti. Toimiva säädöspolitiikka on merkittävä kilpailutekijä, mikä on jo keksitty monessa muussakin maassa.

8. Kun tällä päivämäärällä, maaliskuun 18. päivänä 1992 jätettiin Suomen hakemus EU-jäsenyydestä, on aiheemme kannalta laajemminkin syytä tarkastella Euroopan taloudellista integraatiota. Oikeudelliselta kannalta olen runsaat 10 vuotta voinut seurata EY-oikeuden kehitystä, mikä on suuresti vaikuttanut etenkin julkishallintoomme.

Suomessa sovellettavista säädöksistä noin puolet liittyy EY-oikeuteen ja korkeimman hallinto-oikeudenkin jutuista noin kolmannes tavalla tai toisella liittyy integraation vaatimuksiin eli lähes 1 500 juttua vuodessa. Sopeutuminen on tapahtunut joustavasti ilman ennakoitua oikeuskulttuurin murrosta.

Tarkastelen nyt vain yhtä säädöspolitiikan kehittämisen kannalta olennaista kysymystä: EY-oikeuden ja kansallisen oikeuden suhdetta järjestää kaksi periaatetta. Ensinnäkin EY-oikeudelle on annettu etusija kansalliseen oikeuteen nähden ristiriitatilanteessa. Toinen pääperiaate on EY-oikeuden välitön vaikutus. Se liittyy ns. perussopimusten tarkoittamaan primäärioikeuteen, asetuksiin ja myös sellaisiin direktiiveihin, jotka ovat riittävän selkeitä ja ehdottomia ja jotka perustavat välittömästi yksityisille oikeuksia ja etuja.

Johtopäätöksenä tästä asetelmasta on, että mitä toimivampi, selkeämpi ja yhteisön vaatimuksiin paremmin sopeutuva lainsäädäntömme ja oikeutemme on, sitä vähemmän meille tulee kansallisella tasolla pulmia äkkinäisistä uudistusvaatimuksista tai muutoin oikeuskulttuuriimme hätäisellä valmistelulla istutettavista muutoksista. Tätä olen miettinyt juuri mainittujen verouudistusten osalta.

Perustamissopimuksista johdettavat neljän perusvapauden, ihmisten, palveluiden, työvoiman ja pääoman vapaan liikkuvuuden turvaamisen taikka syrjimättömyyden periaatteiden vaatimukset ovat lopulta aika suoraviivaista ja yksinkertaista juridiikkaa. Näiden vaatimusten pohjalle rakentuva EU:n käytäntö, myös Luxemburgin EY-tuomioistuimen ratkaisut antavat aika vaatimattomat lähtökohdat ympäristöoikeuden, verotuksen, sosiaaliturvan tai muunkaan oikeudenalan kehittämiselle. Ei synny hyvää säädöspolitiikkaa. Innovatiiviset ratkaisut jäävät saavuttamatta. Suomen kilpailukyvyn kannalta olisi paljon parempi valmistella lainuudistuksia pitkällä tähtäimellä ja välttää turhia karikoita. Vaikka EU on meille tärkeä viiteryhmä, se on kuitenkin maailmanmarkkinoilla vain välipysäkki.

Vaikka sivuutan liittymisvaiheessa saadut erityisjärjestelyt, on syytä todeta, ettei unionin yhteinen maatalouspolitiikka näyttäisi tuovan vanhoille jäsenvaltioille, myöskään Suomelle suurta lohtua. Tukien irrottaminen vuonna 2002 tuotannosta ja pudottaminen nyt tulevaisuudessa 10 % unionin budjetissa vaikeuttavat varmasti maataloustuottajien elinkeinoa. Itä-Suomi kuuluu sentään EU:n aluepolitiikassa edelleen ns. ykkösalueeseen, mutta vuodesta 2007 koko Suomi olisi uuden ohjelmaesityksen mukaista tavoite 2 -aluetta, minkä mukaisesti edistettäisiin vain yleisesti alueellista kilpailukykyä ja työllisyyttä. Suomesta käynnistyi vuonna 1999 päättyneen ohjelmakauden aikana 35 000 EU-ohjelmiin liittynyttä hanketta. Määrä lienee edelleen samalla tasolla, mikä edellyttää entistä suurempaa asiantuntemusta ja innovatiivisuutta jatkossa.

Lissabonin strategian 2000 mukaan Eurooppa olisi maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietämystalous vuoteen 2010 mennessä. Ohjelman toteuttamisesta merkittävä osa ei tietysti kuuluu EU:n toimivallan piiriin, kuten kansallisen päätöksenteon varassa kehittyvät talous-, tietoyhteiskunta-, koulutus- ja tutkimuspolitiikan tavoitteet, mutta EU:n piirissäkin on yhä enemmän kehitelty tietojenvaihdon ja avoimen koordinaation menetelmiä.

Vuosi 2010 taitaa olla liian lähellä kunnianhimoisen kilpailukykytavoitteen saavuttamiseksi. Olennaista on kuitenkin havahtua ja ymmärtää, että ensi vuosikymmenen ratkaisuja tehdään tänään. EU-jäsenyyden 10-vuotisseminaarissa eduskunnan puhemies Paavo Lipponen pari viikkoa sitten pelkisti hyvin, miten komissiolla olisi näihin ratkaisuihin avaimet, jos vaan niitä lähdetään käyttämään.

EVA:n raportissa Suomen menestyksen eväät on lennokkaasti hahmoteltu neljä erilaista tulevaisuuden kuvaa 2010-luvulle: Ne ovat 1) sopeutuva, taitava ajopuu; 2) Euroopan syrjäseutu eli rappeutuva hyvinvointivaltio; 3) globaali huippuosaaja eli teknologian hyödyntäjä; ja 4) kelpo kilpailija: asennetta on, mutta osaaminen ei riitä. Toteutuvassa kehityksessä on tietysti ainesosia näistä kaikista malleista. Olennaista onkin valmistautua muutoksiin, ryhtyä ajoissa toimiin ja saada pienen maan vahvuudet täysimittaiseen käyttöön. Hyvä, että joku haastaa poliittisen järjestelmän. Tämä ei tarkoita politiikan väheksymistä, vaan päinvastoin herätettä saada poliittinen järjestelmä kiinnostumaan pitemmän aikavälin, yli vaalikausien linjauksista.

9. Pohditaanpa lopuksi, millä yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla edellytyksillä voisimme selviytyä maailmalla kiristyvässä kilpailussa. Yhteiskuntapolitiikalla on suuri merkitys tuottavuudelle. Ne rohkaisevat investointeja, innovatiivisuutta ja teknologian siirtoa. Kansainvälisissä riskikategorioissa on samoin eritelty oikeusjärjestelmien toimivuutta, hallinnon laatua, korruptiota, pakkoluovutusriskiä ja sopimusten pitävyyttä. Nämä ovat olennaisia asioita, kun houkutellaan pääomia ja osaajia Suomeen.

Kansantaloustieteen professori Seppo Honkapohja - hänelläkin kosketuskohtia Pohjois-Karjalaan - on mielenkiintoisella tavalla osoittanut tuottavuuden kasvun ja yhteiskunnan infrastruktuurin kytkentöjä. Hän on selvittänyt kansantalouden kasvun taustalla olevia tekijöitä. Vielä 1990-luvulle saakka kokonaistuottavuuden kasvu oli Euroopassa nopeampaa kuin Yhdysvalloissa, mutta sitten tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi.

Pitkällä aikavälillä taloudellisen kasvun ja kansantalouden menestymisen kannalta on ratkaisevaa kuinka kokonaistuottavuus kehittyy. Kasvutilinpidossa BKT:n kasvu hajotetaan eri komponentteihin, joita ovat pääomapanosten, työpanosten ja nk. kokonaistuottavuuden kasvu. Kokonaistuottavuudella tarkoitetaan siis kaikkia muita taloudelliseen kasvuun vaikuttavia tekijöitä paitsi pääomaa ja työpanosta. Näitä ovat esimerkiksi teknologian taso, infrastruktuuri ja sosiaalinen pääoma. Luettelen esimerkit siksi, että näen merkittävän linkin maakuntamme menestymisen eväisiin.

Yhteiskunnan toimivuuteen liittyvät olennaisesti sosiaaliset rakenteet, sosiaalinen pääoma. Tällä Robert Putnamin suosituksi tekemällä käsitteellä tarkoitetaan luottamusta, yhteistoimintaa, sopimusten pitävyyttä, sosiaalisia normeja ja maineen muodostusta, verkostoja jne. Olennaista on muistaa, että sosiaalinen pääoma kasvaa ihmisten yhteistyön varassa. Se ei ole mahtikäskyillä pystytettävissä, eikä sekään löydy globalisaatioteorioista. Se on kuitenkin yhteiskunnan olennainen voimavara, maailmanpankin viime vuosien tutkimusten mukaan kenties tärkein tuotannontekijä.

Omasta puolestani olen viime vuosina pohtinut oikeusvaltion toimivuuden merkitystä. Ei riitä, että korostamme lakisidonnaisuuden periaatteita, klassisia käsitteitä. Oikeus on vasta silloin vahva, kun se koetaan yhteiseksi. Tarvitaan demokraattisen oikeusvaltion pohdiskelua. Siitäkin on päästävä pitemmälle ja ymmärrettävä oikeus yhteiskunnallisesti toimivana järjestelmänä arkipäivässä.

On muistettava, että oikeusvaltiokin on vain väline aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin rakentamiselle - eräänlainen hyvinvoinnin kantava rakenne. Näin ymmärrettynä toimiva oikeusvaltio voi olla kilpailuvaltti maailmalla ja moniin kansainvälisiin projekteihin tarvittava rakennusaine. Ajatelkaapa vaikka Irakin jälleenrakentamista. Eikö siellä tarvittaisi turvallisuusjärjestelyjen ohella juuri edistystä arjen asioissa, sosiaali- ja terveystoimessa, kouluoloissa ja ympäristöasioissa, toimivaa paikallishallintoa.

Suomella olisi näissä asioissa paljon annettavaa EU:n hankkeissa ja muutoinkin. Suomelle sopisi muutoinkin luontevasti ajaa toimivan oikeusvaltion arkisia asioita. Kansainväliset järjestelmät ja globalisaatiomallit, ihmisoikeudetkin jäävät irrallisiksi, ellei niitä voi rakentaa paikallistason osallistumisen ja toimivien instituutioiden verkottumisen varaan. Tässä meillä olisi oivallinen mahdollisuus tehdä ETYK:n jälkeen taas kansainvälisen vaikuttamisen avauksia.

10. Näistä lähtökohdista olen päätynyt johtopäätöksiin, että hyvinvointia, kasvua ja tulevaisuuden eväitä on tarkasteltava yhteiskunnallisena ketjuna. Kun nykyisin on muotia keventää vakavienkin asioiden esitystapaa, tulee mieleen televisiosta tuttu yksinkertainen ohjelma: "Äänestä heikoin lenkki".

Ajatellaanpa siis tältä pohjalta yhteiskunnan kantavien rakenteiden: oikeuden, demokratian, talouden ja hyvinvoinnin ketjua. Siinä on helppo nähdä, kuten olen edellä yrittänyt kuvata, myös heikkoja kohtia: oikeuden sektorissa monimutkaisia lakeja, säädösten viidakkoa, päätösten viipymistä ja epäoikeudenmukaisuutta. Politiikan kentällä tapaamme lyhytnäköisyyttä ja julkisuuden tavoittelua. Talouselämän sanaston suhdannevaihtelut, kvartaalitalous, saneeraukset ja Kiina-ilmiö kuvastavat ongelmia ja kiristyvää kilpailua. Hyvinvoinnin alueella rakennetyöttömyys sekä peruspalvelujen leikkaukset ja mielenterveysongelmat osoittavat niin henkistä kuin aineellistakin ahdinkoa.

Tästä yhteiskunnan perusrakenteiden ketjusta ei kuitenkaan voi äänestää heikointa lenkkiä. On päinvastoin helppo nähdä, että ilman oikeusturvaa ei ole toimivaa demokratiaa, eikä hyvinvoinnin rakentamiseen edellytyksiä ilman kilpailukykyistä taloutta. Siksi on pohdittava kokonaisuutta.

Naapurimaastamme Ruotsista olen löytänyt mielenkiintoisen uutisen, kun kolme tutkimussuuntausta: kansantaloustieteilijät, sosiologit ja psykologit ovat pohtineet hyvinvoinnin suhdetta talouskasvuun. Lopputulema on, että talouskasvun mittareiden ohella on tarkasteltava yleisempiä elämänolosuhteita, työoloja, vapaa-aikaa, koulutusjärjestelmiä ja sosiaalisia suhteita. Tässäkin päätelmät yhdistyvät sosiaalisen pääoman merkitykseen tuotannon tekijänä.

Yhteiskunnan kokonaistoimivuutta ja kilpailukykyä edistäisi selvästi, jos ketjun kaikissa lenkeissä vahvistuisi käsitys kuulumisesta samaan kokonaisuuteen. Oikeussektorilla on ymmärrettävä paremmin taloudellisia vaikutuksia. Talouselämän oma etu olisi nähdä sosiaalinen pääoma olennaisena tekijänä. Henkilöstö on tärkein voimavara. Hyvinvoinnin jakajien on puolestaan muistettava, että tarvitaan taloudellista pohjaa. Nämä päätelmät asettavat erityisiä vaatimuksia poliittiselle järjestelmälle, kaukonäköiselle varautumiselle väestön ikääntymisen ja kiristyvän kilpailun vaatimuksiin. Johtajuuden vastuu on poliittisella sektorilla. Sieltä odotetaan priorisointeja ja arvokeskusteluun linjauksia. Kokonaisuuden hallinta kysyy yhteistyökykyä ja lujuutta tehdä myös vaikeita ratkaisuja.

Hyvät kuulijat,
Tuoreimmat tutkimukset yhteiskuntapolitiikan lohkoilta osoittavat, miten tärkeää on tarkastella maailman muutoksen hallintaa kansallisista lähtökohdista, omista vahvuuksista ja heikkouksista käsin. Globalisaation rinnalle on palaamassa lokalisaatio, paikallistaso. Vahvuus kasvaa lähipiiristä. Siinä on tulevaisuuden eväitä myös kansainväliseen osallistumiseen.

Kansainvälinen tutkijamme Dan Steinbock pohdiskelee klusterikirjassaan "What next"? sitä, että asioita on usein katseltu liiaksi Suomesta ulospäin ja tarkasteltu klustereita vain kansallisena voimavarana eikä niinkään yritysten toimintana. Kehitystä on pohdittu liiaksi globalisaation näkökulmasta eikä lokalisaation kannalta. Kilpailukyvyssä on kuitenkin kysymys myös niistä kansallisista ja paikallisista olosuhteista, jotka tukevat ja ylläpitävät korkeaa tuottavuutta.

On tärkeää muodostaa kokonaiskuva siitä, mitkä ovat globalisaation vaikutukset alueiden kilpailukykyyn ja mikä on tiedon ja osaamisen osuus kilpailukyvyssä. Tällä tavoin voimme muuttaa aluepolitiikan strategiaa, painotuksia ja antaa kasvualustaa paikalliselle osaamiselle. Pohjois-Karjalasta voisi alkaa koko maalle tärkeä eturivin projekti.

Kuulijoiden kannalta puhujan ongelma on, miten päästä kunnialla loppuun.- Vuodenvaihteessa oli äänestys leikkimielellä suurista suomalaisista. Historiasta muistamme, miten presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys päättyi Joensuuhun. Siksi lainaan katkelman tämän todellisen suurmiehen, kansakunnan yhdistäjän puheesta vuoden 1908 vaaleihin mentäessä: "Puolueiden ja niihin kuuluvain tulisi, siitä huolimatta mikä heidät erottaa, aina kun yhteiset asiat vaativat, olla valmiita yhteistoimintaankin toistensa kanssa sekä eduskunnassa että muualla".

Tässä on linjanvetoa päättäjille ja myös maakuntamme edustajille yksissä tuumin toimia Pohjois-Karjalan hyväksi. Tämä on puheenvuoroni globalisaatiokeskusteluun kansallismaisemasta.