21.3.2006 Pohjois-Karjalan maakuntaliiton 70-vuotisjuhla

KANSALLISMAISEMASTA VAHVUUTTA ETSIMÄSSÄ

Koli on meidän suomalaisten kansallismaisema. Sieltä on hyvä ottaa vauhtia myös Pohjois-Karjalan maakuntaliiton 70-vuotisjuhlassa, pohdiskella asioita. Esitän maakuntaliitolle Pohjois-Karjalan valtuuskunnan onnentoivotukset ja yritän ponnistaa maakunnan, samalla koko kansakunnan tulevaisuuden linjauksiin.

Siihen aikaan, kun Pohjois-Karjalan maakuntaliitto perustettiin, vietettiin Kalevalan 100-vuotisjuhlaa. Pääjuhlassa tasavallan presidentti Svinhufvud totesi "Kalevalan luoneen Suomelle henkistä itsenäisyyttä jo aikoina, jolloin kansamme saattoi vain uneksia valtiollisesta riippumattomuudesta". Täällä Pohjois-Karjalassa, kalevalaisen kansan vahvassa linnakkeessa on hyvä kysyä, mistä löytyvät nykyisin vahvuutemme maailman markkinoilla. Kolilla voi ihailla muutakin kuin maisemaa; sieltä näkee kauaksi ja sieltä löytyy itsetuntoa! Juhlabuffetin aikana näemme kuvia, joista voi ammentaa luovuuden voimaa.

Kolin löytäjänä on pidetty Eero Järnefeltiä, vaikka kirjailijat ja lehtimiehet olivat jo taiteilijoiden rinnalla luomassa kuvaa kansallismaisemasta. Maisemamaalauksiin kiinnittyy katsojien tuntemuksia. Maalauksen "Syysmaisema Pielisjärveltä" tummat pilvet nähtiin helmikuun manifestin vertauskuvana. Nyt ei ole samanlaisia pilviä. Kiistat ovat pienempiä, osa kotoista nahistelua. Näemmekö Suomessa tulevaisuuteen? Vaaran laella seisten voi etsiä mittakaavaa, tarkastella asioita ensin lähipiirissä, silmäillä sitten maamme kuvaa ja lopulta asemaa maailman markkinoilla.

Laskeudutaanpa vaaralta ensin maakuntamme kamaralle, yli 21000 neliökilometrin maisemaan, josta 70 prosenttia on metsää ja suuri osa järvialtaita. Väkiluvun lasku on pysähtynyt 170000 asukkaan tasolle. Korkeakoulututkinnon on suorittanut yli 20-vuotiaista vähintään joka kymmenes. Yrityksiä on yli 7000. Innovatiivisuus on saamassa taas vauhtia. Matkailuelinkeino tuottaa maakuntaan 100 miljoonaa euroa ja työllistää tuhat henkeä. Yliopistolla ja ammattikorkeakoululla on voimavarojen kokoamisessa suuri merkitys.

Viime vuosina on ollut mieluisaa nähdä lukuisia kehityshankkeita. Maakuntajohtaja Pentti Hyttinen on kuvannut maakuntaohjelmaa juurevana puuna, jossa ovat "tuohen tuojat, toivon kipinät ja varsinaiset vetonaulat" eli hyvinvoinnin rakentajat nykypäivänä ja pitemmälläkin sihdillä.

Petäjä-vertaus vie vahvuuksien etsijän metsään. Valtakunnallisesti merkittävää on metsäntutkimuksen keskittäminen Joensuuhun. Täällä ovat metsätieteellinen tiedekunta, Euroopan metsäinstituutti, Suomen suurin puurakennus Areena ja Metlan tutkimuskeskus, myös puuteknologiakeskus Puugia. Kysymys ei ole metsäntutkimuksen osalta enää hajasijoittamisesta. Joensuussa on hyvä tavoitella visioita metsäteollisuuden tulevaisuuteen, yli tämän päivän huolien.

Metsä on Suomessa aina ollut tulevaisuuden eväitä. Metsäosaamista on vaalittava. Tarvitaan tutkimusinvestointeja, ehkä uusia puukuituihin perustuvia tuotteita. Alan kannattavuus koskee suomalaisen hyvinvoinnin perusteita. Metsäsertifioinnin kiistoissa ja puunjalostuksen kiristyvässä kilpailussa pitäisi määrätietoisesti tuoda esille suomalaisen metsänhoidon luonnonvarainen perinne ja metsäntutkimuksen korkea taso. Oikeuden kannalta meillä on kansainvälisesti edistyksellisin metsälainsäädäntö ja kestävän kehityksen periaatteet kirjattuina myös perustuslaissa. Tällaisia kilpailuvaltteja ei ole muualla maailmassa.

Suomen pitäisi oikoa puutteellista tietoa ja kirkastaa asemansa metsänhoidon, tutkimuksen, ympäristönsuojelun ja nykyaikaisen teknologian mallimaana. Tutkimuslaitoksilla ja metsäteollisuudella on yhteinen intressi koota kansainvälisesti vaikuttava julkaisu. Tätä olen metsänhoitajan poikana ja metsätöissä kulkeneena tuumiskellut.

Palataanpa metsästä ihmisten pariin. Pitkän aikavälin ongelmia ovat väestön ikääntyminen, rajaseudun kuntien taloudelliset vaikeudet ja työpaikkojen keskittyminen kasvukeskuksiin. Pohjois-Karjalan työllisyys kehittyy, mutta hitaasti. Alueelliset erot ovat kasvussa. Helsingin, Tampereen ja Turun ympäristöt, Vaasan ja Oulun seudut erottuvat asukkaiden korkeimpaan tuloneljännekseen. Alimman neljänneksen kunnat jäävät yli 60 prosenttiin ylimmän ryhmän alarajasta.

Vaihtoehtona kasvukeskuksille olisi löydettävä Joensuun yliopiston rehtorin Perttu Vartiaisen sanoin myös "valikoivan hajakeskittymisen suuntaista kehitystä". Koko maan etu edellyttäisi paikallisten lahjakkuuksien tukemista ja voimavarojen hyödyntämistä. Oivallinen esimerkki ovat joensuulaispojat Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälä, jotka ylsivät poikkeuksellisiin saavutuksiin tiede- ja talouselämässä. Kaikki osaaminen on kotoisin jostakin.

Visionääri Dan Steinbock pohdiskelee klusterikirjassa "What next?" sitä, että asioita on usein katseltu liiaksi ulkoapäin, globalisaation näkökulmasta eikä lokalisaation kannalta. Kilpailukyvyssä on kuitenkin kysymys myös paikallisista olosuhteista, jotka tukevat ja ylläpitävät korkeaa tuottavuutta.

Paikalliselta kannalta yritysten perustamiseen liittyy usein alkurahoituksen, työntekijöiden koulutuksen ja markkinoinnin sekä byrokratian huolia. Syrjäseuduilta ponnistaminen asettaa logistiikalle, rahtauksille ja markkinoinnille kynnyksiä. On löydettävä oikea markkinarako.

Tässä tarvitaan myös yhteiskunnan tukea. Se johtaa jatkokysymykseen: onko julkishallinto, joka on ollut eräs maamme vahvuuksia, edelleen kilpailutekijä? EU:n piirissä julkaistiin vuonna 2004 laaja vertailututkimus, jonka mukaan Suomen julkinen sektori olisi kärkisijoilla. Euroopan Keskuspankin raportissa Suomi sijoittui OECD-maiden keskivaiheille ja kustannusvaikuttavuudessa jälkipäähän.

Kansainvälisiä vertailuja tärkeämpää on itse oivaltaa, että julkishallinnolla ja yhteiskuntapolitiikalla on suuri merkitys tuottavuudelle. Kannustava ilmapiiri rohkaisee investointeja, innovatiivisuutta ja teknologian siirtoa. Kansainvälisissä riskikategorioissa on eritelty oikeusjärjestelmän toimivuutta, verotuksen ennakoitavuutta, hallinnon laatua, korruptiota ja sopimusten pitävyyttä. Nämä ovat olennaisia asioita, kun kilpaillaan pääomista ja osaajista.

Yritän todistaa asian taloustieteen avulla. Seppo Honkapohja on selvittänyt kansantalouden kasvuun vaikuttavia tekijöitä. Ns. kasvutilinpidossa bruttokansantuotteen (BKT) kasvu hajoitetaan eri komponentteihin. Niitä ovat pääomapanosten, työpanosten ja kokonaistuottavuuden kasvu. Teesi on, että tuottavuuden kasvu ja yhteiskunnan rakenne ovat kytköksissä toisiinsa. Pitkällä aikavälillä menestys on kiinni siitä, miten kokonaistuottavuus kehittyy. Kokonaistuottavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi teknologian taso, koulutus, infrastruktuuri ja sosiaalinen pääoma. Näissä osatekijöissä näemme siis linkin maakuntamme menestymisen eväisiin.

Hallinnon tasolla on olennaista kunta- ja palvelurakenteen kehittäminen niin, että palveluja tuotetaan nykyistä tehokkaammin. Kuntien erilaisuutta kuvaa asetelma, että maamme sadan pienimmän kunnan budjetit ovat yhteensä alle prosentti muiden kuntien yhteenlasketuista budjeteista. Siten pienin kuntaneljännes on vähäinen osa kuntataloudesta. Tarvitaan väistämättä yhteistoimintaa ja myös kuntaliitoksia. Samalla on kuitenkin muistettava, että kunta on paljon muutakin kuin palveluiden tuottaja. Se on julkisen vallan käyttäjä, lupien antaja ja se taso, johon osallistuminen, vuorovaikutus ja identiteetti kiinnittyvät. Valtio ja kunta -suhteeseen pysähtyvä ajattelutapa on liian suppea. Kuntalaiset on saatava osallistumaan uudistuksiin. Paikallisen demokratian perinnettä ei saa hukata.

Rakennemuutosta tarvitaan myös valtion aluehallinnossa, joka on nykyisellään hahmoton eikä anna riittävää pohjaa alueiden vahvistamiselle. Nyt ei tarvita lisää hallinnon tasoja, vaan osallistumisen edellytyksiä ja yhteistoimintaa, entistä vahvempia peruskuntia. Avain uudistuksiin löytyy siitä, että tarkastellaan työnjakoa koko ketjussa: ihmiset eli lähimmäisvastuu - kunnat - valtio.

Kun nostamme katsetta yli maamme rajojen, näemme Euroopan unionin (EU) eräänlaisessa välitilassa laajentumisvaiheen jälkeen ja odotettaessa perustuslaillisen sopimuksen uudistamista. Suomi on sinänsä ilman murroksia sopeutunut integraatioon.

Tukipolitiikkaa ajatellen Itä-Suomi kuuluu EU:n aluepolitiikassa vielä ns. ykkösalueeseen, mutta koko maa tulee myöhemmin olemaan kakkosaluetta. Sen mukaisesti edistetään vain yleisesti alueellista kilpailukykyä ja työllisyyttä. Se vaatii innovaatioita.

Lissabonin strategian 2000 mukaan Eurooppa olisi maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietämystalous vuoteen 2010 mennessä. Ohjelmasta merkittävä osa ei kuulu EU:n toimivaltaan kuten kansallisesti kehittyvät talous-, tietoyhteiskunta-, koulutus- ja tutkimuspolitiikan tavoitteet. Samoin vuosi 2010 on liian lähellä tavoitteen saavuttamiseksi. Tärkeämpää on havahtua siihen, että ensi vuosikymmenen ratkaisuja tehdään tänä päivänä. Ehkäpä EU:sta ei olekaan kehityksen moottoriksi. Meidän on itse etsittävä vahvuutemme maailman markkinoilla.

Kolin vaaralta voi kurottaa "maapalloistumiseen". Globalisaatio ei ole suinkaan uusi ilmiö. Historiasta muistamme Aleksanteri Suuren sotaretket, kansainvaellukset ja kulkutaudit. Uusi teknologia on vain tuonut globalisaation vaikuttamaan kaikkeen yhteiskuntakehitykseen. Siksi monet pelkäävät kansallisen vaikutusvallan häviämistä. Uudempi tutkimus on osoittanut, että kansallisvaltiot eivät rapaudu. Niiden rooli muuttuu toimijaksi globaaleilla markkinoilla.

Globalisaation vaikutukset eivät tule vain ulkoa vaan myös sisältä. Suomen vahvuudet eivät löydy ylikansallisista selvityksistä tai kosmopoliittisista malleista vaan alhaalta ylöspäin, alueellisen verkottumisen, yhteisen arvopohjan ja omien innovaatioiden pohjalta. Olennaista on tarkastella kehitystä lähipiiristä maailmalle, kotiseudulta maakuntaan, maamme oloista EU-kehitykseen ja matkaa jatkaen maailman markkinoille. - "Ei maalimalla liho, mutta viisastuu", sanotaan. Ellemme itse pohdi omia vahvuuksia ja heikkouksia, eivät sitä tee muutkaan maailmalla.

Löytyykö vahvuus sitten meistä itsestämme, viisastellen sanottuna sosiaalisesta pääomasta? Tällä Robert Putnamin suosituksi tekemällä käsitteellä tarkoitetaan luottamusta, yhteistoimintaa, sosiaalisia normeja ja maineen muodostusta, verkostoja jne. Olennaista on muistaa, että sosiaalinen pääoma kasvaa ihmisten yhteistyön varassa. Sitä ei pystytetä pykälillä ja mahtikäskyillä. Se on kuitenkin yhteiskunnan olennainen voimavara, maailmanpankin viime tutkimusten mukaan tärkein tuotannontekijä.

Maailmanpankin uusin selvitys 120 maasta nimellä "Missä piilee kansojen varallisuus? Pääoman mittaaminen 21. vuosisadan tarpeisiin" julkaistiin viikko sitten. Suomi sijoittuu listalla kahdennelletoista tilalle, edellä ovat muut Pohjoismaat.

Tutkimuksen olennainen johtopäätös on siinä, että kansalaisten korvien välissä oleva varallisuus on monin verroin öljyä ja kultaa arvokkaampaa. Rikkaissa maissa 80 prosenttia varallisuudesta on aineettomia omaisuuseriä, 17 prosenttia tuotannosta syntynyttä pääomaa ja 3 prosenttia luonnonvaroja. Jokaisen suomalaisen kokonaisvarallisuus on arvioitu runsaat 400000 dollariksi. Taskuja ei silti kannata penkoa vaan ymmärtää koulutuksen ja sosiaalisen pääoman merkitys. Merkittävin luonnonvara on puolestaan metsä. Siis tämänkin tutkimuksen avulla eli metsän, yrittämisen ja korvien välin yhdistämisellä löydämme Pohjois-Karjalassa vahvuuksia.

Arvoisa juhlayleisö, esitykseni yhteenvedoksi sopii loppuillan kuvista Akseli Gallen-Kallelan maalaus Sammon taonta (1893). Siitä jos mistä ilmenee luonnonvarojen, osaamisen ja luovuuden yhdistämisen tulos. On vain muistettava puhaltaa yhteen hiileen, hallita asioiden kehitystä yhdessä.

En ole puheessani tavoitellut tällaista ihmekonetta, joka itsestään "jauhaa päivän syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja". Uskon, että kaikista meistä löytyvät sammon muruset, suomalaisen hyvinvoinnin rakentamisen ainekset. Tätä vahvuutta voimme tavoittaa yhdessä kansallismaisemasta.