Muu päätös 3548/2014

Asia Petoeläinvahinkoja koskeva valitus

Valittaja A

Päätös, jota valitus koskee

Maaseutuelinkeinojen valituslautakunta 21.3.2012 nro 50/1/2012

Asian aikaisempi käsittely

Kiteen kaupungin maaseutuelinkeinoviranomainen on päätöksellään 8.6.2011 hakunro 37755 hyväksynyt osittain A:n 30.7.2010 vireille tulleen hakemuksen karhun Liukun ja Rokkalan mehiläistarhoille aiheuttaman, yhteensä 6 310 euron vahingon korvaamisesta, sekä hylännyt 22.9.2010 toimitetun hakemuksen Leinosen tarhalle aiheutuneiden 2 057,60 euron vahinkojen korvaamisesta. Päätöksellä on myönnetty korvausta 1 920 euroa.

Päätöksen perusteluissa on todettu, että 23.4.2010 Liukun tarhalla on tapahtunut vahinko, jossa karhu on särkenyt yksiosastoisia mehiläispesiä 8 kappaletta ja yhden kahden osaston pesän. Leinosen tarhalla on 22.9.2010 tapahtunut vahinko, jossa karhu on särkenyt kaksiosastoisia pesiä 4 kappaletta. Hakemukset on hylätty, koska hakija ei ole käytettävissä olevin kohtuullisin keinoin pyrkinyt estämään ennakolta 13:sta mehiläisyhteiskuntaa koskevia vahinkoja.

Pohjois-Karjalan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on päätöksellään 2.2.2012 hylännyt A:n maaseutuelinkeinoviranomaisen päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen.

Maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan ratkaisu

Maaseutuelinkeinojen valituslautakunta on hylännyt A:n maaseutuelinkeinoviranomaisen päätöksestä tekemän valituksen.

Valituslautakunta on perustellut ratkaisuaan johtopäätösten osalta seuraavasti:

Valituksenalaisella päätöksellä on hylätty petovahinkokorvaushakemus Liukun tarhalla 23.4.2010 tapahtuneen vahingon ja 22.9.2010 Leinosen tarhalla tapahtuneen vahingon osalta. Maaseutuelinkeinoviranomainen on katsonut, että A:n ja B:n olisi tullut suojata mehiläistarhat sähköpaimenpoika-aidalla, jotta asiassa voitaisiin katsoa hakijan pyrkineen käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin pyrkineen estämään vahingon syntymisen tai sen laajenemisen riistavahinkolain (105/2009) 8 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla.

Asiassa on valituslautakunnan käsityksen mukaan kysymys siitä, että korvauskäytäntöä on tiukennettu 1.12.2009 voimaan tulleen riistavahinkolain (105/2009) 8 §:n 2 momentin nojalla.

Valittajan näkemyksen mukaan Kiteen vs. maaseutuasiamies on 1.9.2010 antamallaan kehotuksella tarhojen aitaamisesta suuren vahinkoriskin takia muodostanut uuden käytännön. Valittaja sai tiedotteen vasta syksyllä 2010. Vahingot ovat tapahtuneet valittajan mukaan vanhan käytännön aikaan. Maaseutuasiamiehen olisi tullut informoida ja antaa neuvontaa ennalta, ennen korvauskäytännön muuttamista. Vuosina 2009 ja 2011 tilalla ei tapahtunut karhuvahinkoja, mikä osoittaa sen, että vain harva karhuyksilö on hunajan perään. Valittaja ja lähiseudun toinen mehiläistarhaaja pyrkivät varoittamaan toisiaan, mikäli alueella liikkuu pesiä tuhoava karhu. Maa- ja metsätalousministeriön kanta asiassa on, että vahingot tulee korvata, vaikka aitaa ei ole. Korvaus tulisi evätä vasta, jos samalla tarhalla on sattunut toistuvasti karhuvahinkoja ja tarhaaja ei ole kehotuksista huolimatta ryhtynyt aitaamaan tarhojaan.

Valittaja on vedonnut noudattaneensa aiemman korvauskäytännön ehtoja, joiden mukaan riittää, kun tarha suojataan ensimmäisen vahingon jälkeen. Liukun ja Leinosen tarhoilla ei ollut aiemmin tapahtunut karhun aiheuttamia vahinkoja. Leinosen tarhaa ryhdyttiin aitaamaan heti 22.9.2010 tapahtuneen vahingon jälkeen. Valittaja on vedonnut myös yhdenvertaisen kohtelun vaatimukseen kertomalla, että Tohmajärven maaseutuelinkeinoviranomainen on maksanut korvauksia karhuvahingoista myös aitaamattomalle mehiläistarhalle vuonna 2010. Myös Pohjois-Karjalan ELY-keskus on yhdessä oikaisupäätöksessä hyväksynyt aitaamattomalle tarhalle aiheutuneen vahingon korvaamisen vuonna 2010. Suomen mehiläishoitajain liitto on lausunnossaan 27.4.2012 pitänyt kohtuuttomana ja epätasapuolisena käytäntöä, jonka mukaan mehiläistarhalla ensimmäistä kertaa tapahtuva vahinko jätettään korvaamatta. Liiton mukaan Suomessa on aidattu arviolta 300–400 mehiläistarhaa kaikista 6 000 tarhasta ja aitaamiseen on ryhdytty sitä mukaa, kun vahinkoja on alkanut tapahtua.

Valituksenalaisissa päätöksissä ja lausunnoissa on katsottu riistavahinkolain 8 §:n 2 momentin asettavan toiminnanharjoittajalle vahingonkorvausoikeudellisen velvoitteen suojata omaisuutensa, nyt puheena olevassa tapauksessa mehiläistarhat, ennaltaehkäisevästi sähköpaimenpoika-aidalla. Kiteen maaseutuelinkeinoviranomainen on myös joutunut ottamaan korvauspäätöksiä tehdessään huomioon Maaseutuviraston tarkastusraportissa 8.9.2010 esitetyn linjauksen, jonka mukaan jo vuoden 2010 keväällä tapahtuneita karhun mehiläistarhoilla aiheuttamia vahinkoja ei korvata, mikäli mehiläistarhaa ei ole suojattu sähköpaimenpoika-aidalla. Maaseutuelinkeinoviranomainen on myös esittänyt A:lle ja B:lle useina vuosina maksettujen korvausten osoittavan, että suojaamistoimenpiteet on laiminlyöty.

Valituslautakunta on todennut, että arviointikäynnillä 22.9.2010 otetuissa valokuvissa on todettavissa, että Leinosen tarhalla on rikottu ja levitelty mehiläispesät ympäriinsä. Sähköpaimenpoika-aidasta tarhan ympärillä ei valokuvissa ole viitteitä, vaikka valittaja on ilmoittanut tarhan aidatuksi. Sekä Liukun että Leinosen tarhat ovat siis olleet vahingon tapahtumahetkellä suoja-aitaamattomia ja sijainneet metsäisellä alueella.

Valituslautakunta on todennut ensinnäkin, että riistavahinkolain (105/2009) tuomat velvoitteet ovat tulleet voimaan 1.12.2009. Mehiläistarhoja suojaavan aidan rakentaminen ei tosiasiallisesti ole ollut mahdollista ennen kuin routa on sulanut maasta keväällä 2010. Näin ollen valituksenalaisessa päätöksessä on edellytetty etukäteistä suojaamista jo vuonna 2009. Lisäksi viranomaisen tiedotus korvauskäytännöstä on jäänyt siltä osin puutteelliseksi, että maaseutuelinkeinoviranomaisen 1.9.2010 laatima tiedote sisältää kehotuksen kunnostaa olemassa olevat suoja-aidat tai rakentaa suoja-aita. Tiedotteessa ei kuitenkaan mainita, että suoja-aidan puuttuminen on peruste jättää vahingot korvaamatta. Valittajan voidaan kuitenkin katsoa saaneen tiedon korvauskäytännön muuttumisesta jo 30.7.2010 Liukun tarhalta laaditusta tarkastuskertomuksesta, jossa ilmoitetaan, että korvaus tullaan hylkäämään sähköpaimenpoika-aidan puuttumisen vuoksi. Näin ollen valituslautakunta on todennut, että valittajalla olisi ollut mahdollisuus suojata Leinosen tarha ennen vahinkojen syntymistä, joten korvaus on voitu evätä sillä perusteella, että vahinkojen ehkäisy oli laiminlyöty.

Liukun tarhalla 26.–27.4.2010 tapahtuneiden vahinkojen osalta valituslautakunta on todennut, että aiemmin sovelletun petoeläinvahinkojen korvaamisesta annetun valtioneuvoston asetuksen (277/2000) 21 §:n mukaan korvausta voidaan alentaa tai korvaus evätä, jos vahingonkärsijä on aiheettomasti kieltäytynyt myötävaikuttamasta vahingon estämiseen. Valittajan tilalla on haettu korvauksia karhun mehiläistarhoille aiheuttamista vahingoista toistuvasti vuodesta 1998 lähtien ja maksettujen korvausten yhteissumma on yli 55 000 euroa. Valittajan olisi siten näiden useiden vahinkojenkin perusteella tullut ottaa huomioon, että hänen vahingoilta aiemmin säästyneet mehiläistarhansa olivat vaarassa joutua karhujen kohteeksi. Lisäksi on huomioitava, että Suomen karhukanta on vahvimmillaan nimenomaan itärajan tuntumassa, jossa valittaja harjoittaa toimintaansa. Sillä seikalla, että Suomen mehiläishoitajain liiton arvion mukaan vain 5–7 % mehiläistarhoista on suojattu aidoilla, ei voida katsoa olevan merkitystä, koska karhutihentymäalueella vahinkojen riski on suurempi ja vahinkojen ehkäisemistoimenpiteiden suorittamisella voidaan todellisuudessa alentaa kuluja. Aitojen hoitotyö on normaali toimenpide kotieläintiloilla, eikä sellaisen suorittamista voida pitää kohtuuttomana vaatimuksena mehiläishoidossakaan.

A:n tilalla sattuneet toistuvat vahingot ja niiden torjumiseksi saatavilla oleva riistavahinkolain 7 §:n mukainen maa- ja metsätalousministeriön hankintakulut kattava avustus huomioon ottaen, valituslautakunta ei ole pitänyt kohtuuttomana vaatimusta, että myös kyseisille tilan tarhoille oli tullut rakentaa sähköpaimenpoika-aita karhuvahinkojen estämiseksi. Näin ollen myös Liukun tarhan suojaamatta jättäminen vahinkoa edeltäneenä vuonna voidaan katsoa laiminlyönniksi torjuntavelvoitteen kannalta. Valittaja ei voi sinänsä vedota tehokkaasti tietämättömyyteensä torjuntavelvoitteesta tai aiempaan käytäntöön, koska vahinkojen estämisvelvollisuus on ollut voimassa jo valtioneuvoston asetuksen (277/2000) 21 §:n nojalla ennen puheena olevan vahingon tapahtumista. Näin ollen valituslautakunta on todennut, että Kiteen maaseutuelinkeinoviranomainen on toiminut voimassa olevien oikeussäädösten ja harkintavaltansa puitteissa todetessaan, että perusteita korvausten maksamiselle A:n ja B:n suojaamattomille tarhoille ei ole vahinkojen toistuvuuden vuoksi. Näin ollen valituslautakunta edellä olevat perustelut huomioon ottaen hylkää valituksen.

Edellä mainituilla perusteilla valituslautakunta on tehnyt ratkaisulauselmasta ilmenevän päätöksen.

Maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan soveltamat oikeusohjeet

Riistavahinkolaki (105/2009) 2, 4, 7, 8, 16, 26 ja 51 §

Valtioneuvoston asetus petoeläinvahinkojen korvaamisesta (277/2000) 8, 9, 12 ja 21 §

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on tänne 6.5.2013 saapuneessa valituksessaan ilmoittanut valittavansa valituslautakunnan päätöksestä aikaisemmista valituksista ilmenevillä perusteilla.

Tänne 5.5.2014 saapuneessa valituksen täydennyksessä A on esittänyt muun muassa, että riistavahinkolain 8 §:n mukaan ei karhun aitaamattomille mehiläispesille aiheuttamaa vahinkoa voida jättää korvaamatta. Laki ei velvoita aitaamaan kaikkia tarhoja, vaan kohtuullisin keinoin estämään vahingon syntymisen tai sen laajenemisen. A ei ole myötävaikuttanut vahingon syntymiseen tai sen laajenemiseen.

Pesien suojaaminen on perustunut maaseutuasiamiesten kanssa sovittuun ja yleisesti hyväksyttyyn käytäntöön, jonka mukaan tarha aidataan ensimmäisen vahingon satuttua. Tämä linja on hyväksytty Keski-Karjalassa ja muuallakin Suomessa. Kiteen maaseutuasiamiehen jäätyä eläkkeelle kesällä 20l0 teki väliaikainen maaseutuasiamies uuden linjauksen, jossa kaikki aitaamattomat pesät jätettiin korvauksen ulkopuolelle. Linjauksen muutoksesta olisi pitänyt tiedottaa mehiläishoitajille jo keväällä ennen kuin karhut nousevat talviuniltaan eikä vasta syksyllä, kun vahingot olivat jo tapahtuneet.

Väliaikainen maaseutuasiamies perusti kielteisen päätöksensä Maaseutuviraston Kiteetä koskevaan raporttiin 18.8.–2.9.2010. Raportissa tarkasteltiin erään toisen mehiläiskasvattajan suuria karhuvahinkoja vuonna 2009 Keski-Karjalassa. Raportti on liitetty valituslautakunnan asiakirja-aineistoon. Siitä saa sen virheellisen vaikutelman, että kysymys olisi A:n mehiläistarhoille aiheutuneista vahingoista. Väliaikainen maaseutuasiamies teki mehiläistarhalle, jota raportti koskee, kielteisen korvaamispäätöksen vuosilta 2009 ja 2010. Tarhaa ei ollut aidattu. Maaseutuelinkeinojen valituslautakunta teki valituksen johdosta myönteisen päätöksen vuoden 2009 vahingoista. ELY-keskuksen oikaisupäätöksellä korvaus maksettiin myös vuoden 2010 vahingoista. Tapaukset ovat vertailukelpoisia A:n vuoden 2010 karhuvahinkojen kanssa, joista nyt on kysymys.

A on aloittanut vaimonsa kanssa ammattimaisen mehiläistarhauksen vuonna 1984. Mehiläispesien määrä on vaihdellut 120–380 välillä. Tarhanpaikkoja on ollut 30–50 välillä ympäri Kiteen ja Tohmajärven kuntia, kaukaisimmat ovat olleet Joensuun seudulla. Karhuhavaintoja on ollut alueella alusta saakka, mutta vahingot alkoivat vasta vuonna 1998. Tarhoja alettiin aidata sitä mukaa, kun vahinkoja sattui ja aitatarvikkeita oli saatavilla. Aita ei aina suojaa mehiläispesiä toistuvissa vahinkotapauksissa. Tarhojen aitaamiseen, aidoista huolehtimiseen ja tarhojen siivoamiseen karhujen jäljiltä on jouduttu käyttämään kohtuuttomasti aikaa. Koska A ja B kasvattavat myös marjoja, he joutuvat teettämään töitä vieraalla työvoimalla.

Liukun tarha ei ollut aidattuna vuonna 2010 vahingon sattuessa, mutta Rokkalan tarha oli. Rokkalan tarhalla oli sattunut vahinko 2000-luvun alkupuolella, jonka jälkeen tarha aidattiin. Liukun tarha perustettiin vuonna 2005. Sitä ei ollut aidattu, koska karhuvahinkoriski alueella oli poistunut. Leinosen tarhaa ei pidetty riskitarhana, koska tarha oli ollut paikallaan jo kymmenettä vuotta.

Suuret karhuvahingot alueella johtuvat metsästäjien epäonnistuneesta karhunkaatotavasta. Pyynnissä ei huomioitu vahinkokarhujen ensisijaista poistamista. Vahinkovuosina 1998–2005 pesillä riehui useita vahinkokarhuja, mutta metsästäjillä ei ollut tahtoa vahinkoyksilöiden poistamiseen. Metsästäjät tulkitsivat mehiläispesät ravintohoukuttimiksi, eikä sieltä voinut karhuja ampua. Oikein toteutetulla karhunmetsästyksellä voidaan vähentää mehiläispesiin kohdistuvia vahinkoja 90-prosenttisesti, vaikka karhukanta vielä kasvaisikin.

A ja B ovat ainoat mehiläistarhaajat Suomessa, joilta on evätty korvaus karhun aitaamattomille tarhoille tekemästä vahingosta. Tämän vuoksi heille on maksettava korvaukset karhujen aiheuttamista vahingoista.

Kiteen maaseutupäällikkö on lausunnossaan esittänyt, että mehiläistarhalle sattuneet karhuvahingot tulee voida korvata, vaikka tarhaa ei olisi aidattu. Ei voi edellyttää, että kaikki tarhat Itä-Suomessa aidataan, koska karhun reviiri voi olla jopa tuhansia neliökilometrejä. Riistavahinkolain 8 §:n 2 momentin tarkoittamana kohtuullisena keinona voidaan pitää sitä, että ensimmäisen vahingon jälkeen tarhat ja muutoin riskialttiilla paikalla olevat tarhat aidataan.

A:lla on vuonna 2010 ollut noin 150 mehiläistarhaa, joten kaikkien tarhojen aitaamista ei voi vaatia. A on aidannut kaikki riskialttiit tarhansa. A ei ole kieltäytynyt aitaamasta tarhoja tai muuten myötävaikuttanut vahinkojen syntymiseen, johon hallituksen esityksessä riistavahinkolaiksi viitataan korvauksen epäämiseksi tai alentamiseksi. Se, että lähistöllä on nähty karhu tai karhuja, ei kerro sitä, että kyseinen karhu olisi riski tarhalle, koska kaikki karhut eivät tuhoa mehiläispesiä.

Vuosi 2010 oli poikkeuksellinen karhuvahinkojen suhteen. Tuolloin karhuilla oli ravinnon puutetta ja ne liikkuivat usein asutuissa pihapiireissäkin tuhoten muun muassa omenapuita. Vuoden 2010 jälkeen Kiteellä on sattunut vain kaksi karhuvahinkoa toisen tarhaajan mehiläistarhoille.

Korvaukset tulisi maksaa A:n vaatimuksen mukaisesti ainakin Leinosen tarhan osalta. Tarha sijaitsee linnuntietä yli 20 kilometrin päässä Liukun ja Rokkalan tarhoilta, joilla kaksi muuta vahinkoa tapahtui.

Pohjois-Karjalan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on lausunnossaan esittänyt, että vahinkoperusteisen korvauksen myöntämisen ja maksamisen edellytyk³senä on yleisen vahingonkorvausoikeuden periaatteiden mukaisesti se, että omaisuuden omistaja pyrkii kaikin käytettävissään olevin kohtuulli³sin keinoin estämään omaisuutensa vahingoittumisen ja vahingon laajenemisen. Lisäksi riistavahinkolain 7 §:n nojalla toiminnanharjoittajalla on mahdollisuus hakea avustusta vahinkojen ennaltaehkäisyyn. Kun otetaan huomioon A:n mehiläistarhauksen laajuus, hänen voidaan katsoa olevan velvollinen ottamaan huomioon karhu³vahinko³riskit yritystoiminnassaan ja varautumaan niihin. Se, että jollain alueella ei ole aiemmin tapahtunut vahinkoja, ei ole riittävä peruste jättää tarhoja suojaamatta, koska vahinkoriski voi hyvinkin vaihdella vuosittain karhukannan ja ravinnon saatavuuden perusteella.

A oli esittänyt, että Liukun tarhalla oli tarhattu mehiläisiä vuodesta 2005 ilman karhuvahinkoja. Se ei ole riittävä peruste olla aitaamatta tarhaa eikä osoita sitä, ettei vahinkoriskiä ole olemassa alueella, kun otetaan huomioon, että läheinen Rokkalan tarha oli suojattu.

Leinosen tarhan osalta ELY-keskus on päätöksessään ottanut huomioon sen, että tarha sijaitsee metsäisellä alueella noin 400 metrin päässä lähimmistä rakennuksista. Keski-Karjalan alueella oli tiedotettu karhuvahingoista ja kehotettu korjaamaan ja laittamaan mehiläis³tarhojen ympärille karhuaita ja toimiva sähköpaimen.

Korvauspäätösten ratkaisut voivat poiketa toisistaan, koska kutakin karhuvahinkoa joudutaan tarkastelemaan tapauskohtaisesti tilanteissa ja olosuhteissa vallitsevien erojen vuoksi. A:n mainitseman toisen tarhaajan aitaamattomat tarhat sijaitsivat lähellä asutusta tai muita käytössä olevia rakennuksia, ja metsätarhoille oli laitettu karhuaita, mutta niissä ei ollut vielä virta päällä. Tarhojen osalta vuonna 2010 oli karhuaitojen kunnostus ja ylösnosto aloitettu hunajakarhujen suhteen riskialtteimmilta alueilta. Asiassa oli otettu huomioon se, että tarhaaja oli pyrkinyt saamaan lisää karhuaitoja vahinkojen estämiseksi kesällä ja syksyllä 2010. Koska karhuvahingot eivät ole tapahtuneet samanlaisissa olo³suhteissa, päätökset eivät myöskään ole samanlaisia ja niiden lopputulokset poikkeavat toisistaan.

A:lle on varattu tilaisuus vastaselityksen antamiseen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Valitus hylätään. Maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

Sovelletut oikeusohjeet ja niiden perusteluja

Riistavahinkolain 4 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan suurpedon aiheuttamana eläinvahinkona korvataan muun muassa hunajasadolle sekä eläintenpitoon käytetyille aidoille, rakennuksille ja muille vastaaville rakenteille aiheutunut vahinko.

Saman lain 8 §:n 1 momentin mukaan riistaeläimen aiheuttama vahinko korvataan valtion talousarvion rajoissa sen mukaan kuin jäljempänä säädetään.

Saman pykälän 2 momentin mukaan korvauksen saamisen edellytyksenä on, että vahingonkärsijä on käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin pyrkinyt estämään vahingon syntymisen tai sen laajenemisen.

Riistavahinkolakia koskevan hallituksen esityksen (HE 90/2008 vp) 8 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on lausuttu seuraavaa: "Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että riistaeläimen aiheuttama vahinko korvattaisiin vain niissä rajoissa, kuin korvausten maksamiseen on osoitettu varoja valtion talousarviossa. Kun julkisten varojen käytön tulee olla perusteltua, ei kyseisiä varoja ole mahdollista käyttää minkä hyvänsä vahingon korvaamiseen. Tarkoituksena on, että varat hirvieläinten aiheuttamien vahinkojen korvausten maksamiseen saataisiin valtion lukuun myytävistä hirvieläimistä sekä hirvieläinten metsästäjien riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta annetun lain (616/1993) 4 §:n mukaisesti valtiolle maksamista hirvieläinten pyyntilupamaksuista. Varat suurpetojen aiheuttamien vahinkojen korvausten maksamiseen saataisiin valtion varoista.

Pykälän 2 momentissa korvauksen saaminen ehdotetaan sidottavaksi siihen, että vahingon kärsijä on käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin pyrkinyt estämään vahingon syntymisen tai sen laajenemisen. Vahinkoperusteisen korvauksen myöntämisen ja maksamisen edellytyksenä on yleisemminkin se, että omaisuuden omistaja pyrkii kaikin käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin estämään omaisuutensa vahingoittumisen ja vahingon laajenemisen. Jos omistaja ei ole suorittanut välttämättömiä omaisuutensa turvaamistoimenpiteitä, ei hänellä yleisen oikeuskäsityksen mukaan ole myöskään oikeutta korvauksen saantiin, jos omaisuus vahingoittuu."

Tosiseikat

A ja B ovat harjoittaneet mehiläistarhausta vuodesta 1984 lähtien. Mehiläisyhdyskuntien määrä on vaihdellut 120–380 yhdyskunnan välillä. A:lle on vuosien 1998–2011 välisenä aikana maksettu petoeläinvahinkokorvausta 55 292,29 euroa, mihin sisältyy Rokkalan mehiläistarhalle vuoden 2010 petoeläinvahingoista maksettu korvaus.

A on 30.7.2010 tehnyt Kiteen maaseutuelinkeinoviranomaiselle vahinkoilmoituksen ja korvaushakemuksen Kiteen kunnassa sijaitsevilla Rokkalan ja Liukun mehiläistarhoilla karhun 23.–25.5.2010 tuhoamista mehiläisyhdyskunnista. Rokkalan sähköpaimenaidatulla mehiläistarhalla oli tuhoutunut kuusi mehiläisyhdyskuntaa ja Liukun aitaamattomalla mehiläistarhalla yhdeksän mehiläisyhdyskuntaa.

Kiteen vs. maaseutuasiamies on 1.9.2010 päivätyssä tiedotteessa mehiläistalouden harjoittajille todennut muun muassa, että karhut ovat tehneet mittavia vahinkoja mehiläisyhdyskunnille vuosina 2009 ja 2010. Mehiläishoitajia on tämän vuoksi kehotettu korjaamaan ja laittamaan mehiläistarhojen ympärille karhuaita ja toimiva sähköpaimen.

A on 22.9.2010 tehnyt Kiteen maaseutuelinkeinoviranomaiselle vahinkoilmoituksen ja korvaushakemuksen Tohmajärven kunnassa sijaitsevalla Leinosen mehiläistarhalla karhun 22.9.2010 tuhoamista yhdyskunnista. Aitaamattomalla mehiläistarhalla oli tuhoutunut neljä mehiläisyhdyskuntaa.

Kysymyksenasettelu, oikeudellinen arvio ja lopputulos

Asiassa on arvioitavana, onko maaseutuelinkeinoviranomainen riistavahinkolain 8 §:n 2 momentin nojalla voinut hylätä Liukun ja Leinosen tarhoja koskevat korvaushakemukset sillä perusteella, ettei kyseisiä tarhoja ennen vahinkojen aiheutumista ollut ympäröity sähköaidalla.

Riistavahinkolain 8 §:n 2 momentin mukaan korvauksen saamisen edellytyksenä on, että vahingonkärsijä on käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin pyrkinyt estämään vahingon syntymisen. Kun otetaan huomioon A:n pitkäaikainen kokemus mehiläistarhauksesta ja hänen harjoittamansa tarhaustoiminnan laajuus alueilla, joilla karhuja esiintyy, sekä mainittujen tarhojen sijainti, tarhojen varustamista sähköaidalla on pidettävä kohtuullisena vaatimuksena vahingon estämiseksi. Korvaushakemukset karhun aiheuttamista vahingoista Liukun ja Leinosen mehiläistarhoilla on voitu hylätä sillä perusteella, ettei mehiläistarhoja ollut karhujen varalta asianmukaisesti aidattu. Mahdollisesti muussa tapauksessa maaseutuelinkeinoviranomaisen tai ELY-keskuksen päätöksellä myönnetty korvaus ei anna aihetta tässä korkeimmassa hallinto-oikeudessa ratkaistavana olevassa tapauksessa tulkita mainittua säännöstä toisin.

Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Kari Kuusiniemi, Tuomas Lehtonen, Mika Seppälä, Liisa Heikkilä ja Janne Aer. Asian esittelijä Tuulia Träskelin.