KHO:2018:109

Maahanmuuttovirasto oli Suojelupoliisin lausuntoon viitaten päättänyt karkottaa Turkin kansalainen A:n kotimaahansa, koska hänen voitiin perustellusta syystä epäillä ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus kuuli suullisessa käsittelyssä Suojelupoliisin edustajaa lausunnosta. Hallinto-oikeus hylkäsi valittajan pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta ja varasi valittajalle tilaisuuden toimittaa mahdollista lisäselvitystä kirjallisesti.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa valituksen kohteena oli ensisijaisesti hallinto-oikeuden menettely. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vaikka hallinto-oikeus oli arvioinut kaiken Suojelupoliisin esittämän tiedon olevan asianosaiseltakin salassapidettävää, sen olisi tullut varata valittajalle tämän pyytämä tilaisuus tulla suullisesti kuulluksi ja kuulustuttaa ainakin omia todistajiaan. Valittajan pyytämää suullista käsittelyä ei ollut tällaisessa karkottamista koskevassa asiassa voitu pitää ilmeisen tarpeettomana hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Hallinto-oikeuden päätös kumottiin ja asia palautettiin sille uuden suullisen käsittelyn toimittamiseksi.

Ulkomaalaislaki 5 §

Hallintolaki 31, 44 ja 45 §

Hallintolainkäyttölaki 33, 34 ja 38 §

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettu laki 11 § 2 momentti ja 24 § 1 momentti 9 kohta

Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa 8, 9 ja 18 §

Suomen perustuslaki 12 § 2 momentti ja 21 § 2 momentti

Euroopan ihmisoikeussopimus 6 artikla 1 kappale, 8 ja 13 artikla

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 8.9.2017 nro 17/0777/3

Asian aikaisempi käsittely

Maahanmuuttovirasto on 19.12.2016 tekemällään päätöksellä päättänyt karkottaa A:n (jäljempänä myös valittaja) kotimaahansa Turkkiin sekä määrännyt hänet koko Schengen-aluetta koskevaan maahantulokieltoon viideksi vuodeksi.

Maahanmuuttoviraston päätöksestä ilmenee, että valittajalle on myönnetty ensimmäinen oleskelulupa Suomeen vuonna 2000, ja päätöksentekohetkellä hänellä oli pysyvä oleskelulupa. Maahanmuuttovirasto on ottanut omasta aloitteestaan harkittavaksi valittajan maasta karkottamisen.

Maahanmuuttovirasto on, selostettuaan sovellettavat säännökset, perustellut päätöstään karkottamisen kokonaisharkinnan osalta sekä lapsen edun kannalta. Maahanmuuttovirasto on perustellut päätöstään karkottamisperusteen osalta muun ohella seuraavasti:

Tosiseikat

( - - )

A on syyllistynyt rikoksiin. Hänet on tuomittu Ruotsissa murhan yrityksestä kahdeksan vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen 25.4.2012. Hänet on 17.11.2014 siirretty suorittamaan rangaistustaan Suomeen.

Suojelupoliisi arvioi 7.11.2016 antamassaan lausunnossa A:n maassa oleskelun voivan vaarantaa valtion turvallisuutta. Suojelupoliisi on esittänyt lausuntonsa perusteet Maahanmuuttovirastossa.

A:ta on kuultu kirjallisesti. Hän on 24.11.2016 antamassaan vastineessa ilmoittanut vastustavansa karkottamista ja maahantulokieltoon määräämistä. A on asunut Suomessa vuodesta 2000 ja hänellä on perheenjäseniä Suomessa. Hän tapaa lapsiaan vankilasta käsin. Hän ei ole syyllistynyt väkivaltarikoksiin Suomessa. A ei ole osallistunut mihinkään sellaiseen toimintaan, jonka voitaisiin katsoa olevan vaaraksi Suomen yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. A:lla ei esitetyn selvityksen mukaan ole oleskelulupaa toiseen Schengen-valtioon.

( - - )

Johtopäätökset

A karkotetaan kotimaahansa Turkkiin, koska hänen voidaan perustellusta syystä epäillä ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan ulkomaalaislain 149 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamalla tavalla. Suojelupoliisi arvioi lausunnossaan A:n maassa oleskelun voivan vaarantaa kansallista turvallisuutta.

( - - )

Asiassa ei ole ilmennyt ulkomaalaislain 146 §:n mukaisesti kokonaisharkinnassa huomioitavia seikkoja, jotka olisivat karkottamis- tai maahantulokieltoon määräämisperustetta painavampia. A:n maassa oleskelun on arvioitu vaarantavan kansallista turvallisuutta, mikä on vakava peruste maasta karkottamiselle. ( - - )

A voidaan karkottaa kotimaahansa Turkkiin ilman, että hän voi joutua siellä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 3 artiklan tarkoittaman epäinhimillisen kohtelun tai ulkomaalaislain 147 §:ssä tarkoitetun kohtelun kohteeksi tai että hänet voitaisiin lähettää sieltä sellaiselle alueelle.

A:n pysyvä oleskelulupa raukeaa ulkomaalaislain 59 § 1 momentin mukaisesti, koska hänet karkotetaan maasta.

( - - )

Käsittely hallinto-oikeudessa

Valittaja on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut Maahanmuuttoviraston päätöksen kumoamista. Hän on lausunut muun ohessa, että kontradiktorinen periaate edellyttää, että kaikki olennainen materiaali on molempien asianosaisten käytettävissä. Suojelupoliisi tulee velvoittaa ilmoittamaan valittajalle vähintään pääpiirteittäiset tiedot siitä, millaiseen toimintaan hänen on väitetty osallistuneen.

Maahanmuuttovirasto on antanut hallinto-oikeudelle lausunnon ja
valittaja vastaselityksen.

Hallinto-oikeus on välipäätöksellään 9.6.2017 päättänyt toimittaa asiassa suullisen käsittelyn, jota rajoitetaan niin, että paikalle kutsutaan vain Suojelupoliisin edustajat. Käsittelyssä hallinto-oikeus kuulee Suojelupoliisin edustajaa Suojelupoliisin lausunnon perusteista sekä niistä syistä, joiden vuoksi nämä perusteet on ilmoitettu asianosaiseltakin salassa pidettäväksi. Hallinto-oikeus ratkaisee myöhemmin, voidaanko suojelupoliisin 7.11.2016 päivätty lausunto toimittaa valittajalle ja toimitetaanko myös valittajan kuulemiseksi suullinen käsittely.

Hallinto-oikeus on 27.6.2017 toimittanut suullisen käsittelyn Suojelupoliisin kuulemiseksi.

Hallinto-oikeus on välipäätöksellään 28.6.2017 hylännyt valittajan pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta tämän kuulemiseksi. Välipäätöksen perustelujen mukaan, kun otetaan huomioon ne perusteet, joihin valittaja on vedonnut sekä hallinto-oikeuden Suojelupoliisilta suullisessa istunnossa saamat tiedot, suullisen käsittelyn järjestäminen valittajan kuulemiseksi on hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeetonta. Välipäätöksellä valittajalle on varattu tilaisuus toimittaa mahdollista lisäselvitystä asiassa.

Valittaja on toimittanut hallinto-oikeudelle lisäkirjelmän.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen Maahanmuuttoviraston päätöksestä.

Hallinto-oikeus on päätöksensä perusteluissa selostanut soveltamiaan oikeusohjeita sekä asian tosiseikkoja. Päätöksen perusteluihin sisältyy myös arviot karkottamisen kokonaisharkinnasta ja lasten edusta. Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään menettelyn ja karkottamisperusteen osalta muun ohessa seuraavasti:

Perustelut

Asian selvittäminen ja salassapito

( – )

Maahanmuuttovirasto on valituksenalaisessa päätöksessä viitannut Suojelupoliisin 7.11.2016 antamaan lausuntoon. Valittaja on katsonut, että valituksenalainen päätös on lainvastainen ja ettei se täytä laissa asetettuja vaatimuksia päätöksen perustelemisesta, eikä valittajan oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteudu, mikäli Suojelupoliisin lausunnon perusteluita ei saateta hänen tietoonsa.

Hallinto-oikeus toteaa, että Suojelupoliisin antamaan kirjalliseen lausuntoon ei sisälly perusteluja. Hallinto-oikeus on tämän vuoksi toimittanut suullisen käsittelyn, jossa Suojelupoliisin edustajia on kuultu lausunnon perusteista sekä niistä syistä, joiden vuoksi nämä perusteet on ilmoitettu asianosaiseltakin salassa pidettäviksi. Suojelupoliisi on kuulemistilaisuudessa antanut hallinto-oikeudelle selvityksen lausuntonsa perusteista. Kysymys on tiedoista, jotka Suojelupoliisi on saanut useista eri lähteistä. Ei ole pidettävä ilmeisenä, ettei tiedon antaminen Suojelupoliisin lausunnon tiedoista vaaranna valtion turvallisuutta, joten näiden tietojen antaminen valittajalle olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua.

Hallinto-oikeus katsoo näin ollen, että erittäin tärkeä yleinen etu edellyttää lausunnon ja sen perusteena olevien tietojen salassa pitämistä. Tietojen antamatta jättäminen on välttämätöntä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 9 kohdassa tarkoitetun edun suojaamiseksi, eikä lausunnon perusteena olevien tietojen antamatta jättämisen voida katsoa vaarantavan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Valittajalla ei siten ole asianosaisenakaan oikeutta saada tietoa Suojelupoliisin lausunnon tiedoista. Tähän nähden Maahanmuuttoviraston päätöstä ei ole pidettävä tältä osin puutteellisena, eikä päätöstä ole syytä tämän vuoksi kumota tai muuttaa.

Pääasia

Tosiseikat ja hallinto-oikeuden johtopäätökset

( - - )

Asiakirjoissa olevan Oikeusrekisterikeskuksen 25.10.2016 päivätyn rikosrekisteriotteen mukaan valittaja on ( - - ) tuomittu Suomessa 1.1.2009 tehdystä petoksesta kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja Ruotsissa ( - - ) 30.10.2013 tehdyistä murhan yrityksestä ja törkeästä ampuma-aserikoksesta (försök till mord ja grovt vapenbrott) sekä 17.6.2013 tehdystä lähestymiskiellon rikkomisesta (överträdelse av kontaktförbud) yhteiseen 8 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Tuomiot ovat lainvoimaisia.

Hallinto-oikeus katsoo edellä mainittujen, muun ohella törkeätä ja erityisen vaarallisena pidettävää rikosta koskevien lainvoimaisten tuomioiden, hallinto-oikeudessa suoritetun Suojelupoliisin kuulemisen ja asiassa saadun muun selvityksen perusteella, että Maahanmuuttovirastolla on ollut perusteltu syy epäillä valittajan ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Maahanmuuttovirasto on siten voinut määrätä valittajan karkotettavaksi ulkomaalaislain 149 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla, jolloin myös valittajan voimassa ollut oleskelulupa on rauennut. ( - - ) Asiassa ei ole tullut ilmi, että valittaja olisi vaarassa joutua ulkomaalaislain 147 §:ssä tarkoitetun kohtelun alaiseksi, mikäli hänet karkotetaan Turkkiin. Kun valittajalle ei ole määrätty aikaa vapaaehtoiselle paluulle, hänelle on tullut määrätä maahantulokielto. Viiden vuoden koko Schengen-aluetta koskevaa maahantulokieltoa ei ole asian olosuhteissa pidettävä kohtuuttomana. Maahanmuuttoviraston päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Outi Siimes, Taina Haanperä ja Jyri Vesanto. Asian esittelijä Emmi Aakula.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä. Valittaja on vaatinut, että Helsingin hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston päätökset kumotaan. Päätöksen täytäntöönpano on keskeytettävä. Asiassa on järjestettävä suullinen käsittely asianosaisen ja mahdollisten todistajien kuulemiseksi. Toissijaisesti asia on palautettava hallinto-oikeuteen suullisen käsittelyn järjestämiseksi asianosaisen ja mahdollisten todistajien kuulemiseksi.

Valittaja on esittänyt vaatimustensa tueksi muun ohella seuraavaa:

Valittajan karkotusta on ryhdytty valmistelemaan Helsingin poliisilaitoksella 10.10.2016, kun ulkomaalaispoliisista on lähetetty sähköpostiviesti Maahanmuuttovirastoon. Sähköpostiviesteistä syntyy käsitys, että sekä Helsingin poliisilaitos että Maahanmuuttovirasto ovat arvioineet, ettei valittajan karkottamiselle ole edellytyksiä hänen Ruotsissa tekemänsä rikoksen perusteella.

Karkottamispäätöksellä puututaan valittajan perhe-elämän suojaan. Arvioitavaksi tulee, onko perhe-elämään puuttumiselle ollut perusteita ja onko valittajalle turvattu asian käsittelyssä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan tarkoittama tehokas oikeussuojakeino.

Suojelupoliisin kuulemista asianosaiselta suljetussa suullisessa käsittelyssä ja tämän jälkeen valittajan suullista käsittelyä koskevan vaatimuksen hylkäämistä ei voida Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaan nähden pitää oikeudenmukaisena ja tehokkaan oikeussuojakeinon vaatimukset täyttävinä.

Korkein hallinto-oikeus on antanut kolme vuosikirjaratkaisua KHO 2007:47, 2007:48 ja 2007:49, joiden mukaan Suojelupoliisin suullisessa käsittelyssä hallinto-oikeudelle antamat lausuntonsa perusteeksi esittämät tiedot ovat julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla asianosaiselta salassa pidettäviä. Toimivaltaisen tuomioistuimen on kuitenkin voitava perehtyä asianosaiselta salattuun aineistoon sen arvioimiseksi, onko salaamiselle ja asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle jääneen aineiston nojalla tehdyille johtopäätöksille ollut perusteita.

Tuomioistuimessa järjestettävää suullista käsittelyä koskeva lainsäädäntö ei tunne sellaista suullista käsittelyä, jossa asianosainen ei saisi olla läsnä, kun häntä koskevaa selvitystä otetaan vastaan. Asianosaisjulkisuudesta ei voida oikeudenkäynnissä poiketa edes silloin, kun on kysymys valtion turvallisuutta koskevista tiedoista. Valittajalla ei ole ollut mahdollisuutta esittää selvitystä, joka voisi kyseenalaistaa ja osoittaa vääräksi Suojelupoliisin arvion perusteet. Hallinto-oikeudella ei myöskään ole ollut mahdollisuutta esittää hänelle kysymyksiä Suojelupoliisin esittämien tietojen oikeellisuuden ja merkityksen arvioimiseksi.

Hallinto-oikeuden päätöksessä ei ilmoiteta niitä tosiseikkoja, jotka tukevat päätöksen lopputulosta eikä esitetä seikkoja, joiden perusteella valittajan voitaisiin epäillä ryhtyvän tällaiseen toimintaan, eikä päätöksestä ilmene, millaiseen toimintaan hänen epäillään voivan ryhtyä. Päätöksen perustelut eivät täytä perustuslain edellyttämiä ja hallintolaissa säädettyjä vaatimuksia perustellulle päätökselle.

Valittajalla ei ole päätöksen perusteella edes pääpiirteittäistä tietoa niistä väitetyistä tosiseikoista, joiden perusteella hänen epäillään ryhtyvän kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Näin ollen hänellä ei ole keinoja osoittaa Suojelupoliisin lausunnon perusteena olleita seikkoja vääräksi eikä hän voi hyötyä kuulemismenettelystä.

Valittaja ei ole syyllistynyt Suomessa muihin rikoksiin kuin 1.1.2009 petokseen, josta hänelle on tuomittu kolmen kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus. Valittaja on tuomittu pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen Ruotsissa tehdystä vakavasta rikoksesta. Rikos ei ole tekona kohdistunut valtioon, vaan yhteen asianomistajaan ja on liittynyt valittajan ja asianomistajan väliseen päättyneeseen suhteeseen. Rikos ei siten perustellusti voi muodostaa perustetta karkottamiselle Suomen kansallisen turvallisuuden vaarantamisen perusteella.

Valituksessa on lopuksi käsitelty väitettä siitä, että valittajalla olisi yhteyksiä PKK-järjestöön. Valittaja on kiistänyt väitteen ja on esittänyt perusteluja kiistämiselleen. Hän on Suomessa käyttänyt ilmaisunvapauttaan kurdien oikeuksia edistävässä toiminnassa eikä tällainen voi muodostaa perusteltua syytä epäillä hänen ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Mahdollisesti Turkin viranomaisilta saatuja tietoja ei voida maan nykyisessä ihmisoikeustilanteessa pitää objektiivisina tietoina.

Korkein hallinto-oikeus on välipäätöksellään 27.10.2017 taltionumero 5532 kieltänyt maasta poistamisen täytäntöönpanon, kunnes korkein hallinto-oikeus on ratkaissut valituslupahakemuksen tai asiassa toisin määrätään.

Maahanmuuttovirasto on lausunnossaan esittänyt, että valituslupahakemus tulisi hylätä sekä menettelyyn kohdistuvien perusteiden että karkottamisen kokonaisharkintaan kohdistuvien perusteiden osalta. Maahanmuuttovirasto on menettelyn osalta esittänyt muun ohessa seuraavaa:

Asiassa on menetelty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti. Korkein hallinto-oikeus on viimeksi ratkaisussaan 29.12.2017/6937 vahvistanut kyseisen menettelyn ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin taas tuomiossaan 19.9.2017 Regner v. Tšekki. Ihmisoikeustuomioistuin ei mainitussa tuomiossa tee vakiintuneeseen käytäntöönsä sellaisia muutoksia, joiden vuoksi valittajan asiaa olisi tarkasteltava toisin. Viranomaispäätöksen ja siitä johtuvan oikeusprosessin taustalla olevien tietojen salaaminen asianosaiselta kansallisen turvallisuuden perusteella sekä siitä johtuvat rajoitteet eivät itsessään ole edelleenkään Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisia. Kyse on kuitenkin aina yksittäistapauksessa kansallisen turvallisuuden ja asianosaisen oikeuksien välisestä punninnasta, jonka suorittavat viime kädessä hallintotuomioistuimet sekä pääasian että salassapidon osalta.

Suojelupoliisi päättää tietojensa salassapidosta sekä yleisesti että suhteessa asianosaiseen silloinkin, kun Maahanmuuttovirasto tekee osittain tai kokonaan Suojelupoliisin lausuntoon perustuvan päätöksen. Maahanmuuttovirasto ei voi poiketa Suojelupoliisin kannasta asianosaisjulkisuuden suhteen. Suojelupoliisi on kirjannut Maahanmuuttovirastolle 7.11.2016 antamaansa lausuntoon ne seikat, joiden se on katsonut olevan asianosaisjulkisia.

Valittaja on vastaselityksessään lausunut muun ohessa seuraavaa:

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksessa Regner v. Tšekki on ollut kysymys ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan arvioinnista työoikeudellisissa kysymyksessä. Tapauksesta ilmenee, että kansallisen viranomaisen päätöksessä oli mainittu tosiseikat Regnerin käyttäytymisestä, mutta perustelut tosiseikkojen osalta olivat salaiset. Regner ja hänen lakimiehensä olivat saaneet tutustua asiakirjoihin pois lukien luottamuksellisia osia. Regner oli myös saanut esittää käsityksensä siitä, mitkä olivat hänen turvallisuusluokituksensa poistamisen syyt.

Nyt esillä olevassa valittajan asiassa on kysymys ihmisoikeussopimuksessa turvatusta perhe-elämän suojasta. Regner-tuomiosta on tehtävä päätelmä, että valittajalle on turvattava vähintään samanlaiset oikeusturvan takeet kuin tuossa tapauksessa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

Hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hallinto-oikeudelle uuden suullisen käsittelyn toimittamiseksi ja sen jälkeen uudelleen ratkaistavaksi.

Perustelut

1.1 Ratkaistavana olevat kysymykset

Hallinto-oikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn, jossa se on kuullut Suojelupoliisia. Hallinto-oikeus on hylännyt valittajan vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta valittajan ja todistajien kuulemiseksi. Valittajalle on samalla varattu mahdollisuus toimittaa kirjallista lisäselvitystä. Hallinto-oikeus on katsonut, ettei valittajalla ole asianosaisenakaan oikeutta saada tietoa Suojelupoliisin lausunnon tiedoista.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa valituksen kohteena on ensisijaisesti hallinto-oikeuden menettely. Asiassa on ratkaistavana, onko hallinto-oikeus voinut hylätä valittajan pyynnön tulla suullisesti kuulluksi ja kuulustuttaa todistajia. Valittajan menettelyllisten oikeuksien kannalta asiassa on myös kysymys siitä, missä määrin Suojelupoliisin lausunnossa esitettyjä tietoja voidaan perustellusti sulkea asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle.

1.2 Sovellettavat oikeusohjeet esitöineen

1.2.1 Euroopan ihmisoikeussopimus

Valittajan menettelyllisiä oikeuksia on tässä karkottamisasiassa tarkasteltava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan ja 7 lisäpöytäkirjan 1 artiklan kannalta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka tässä yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 1 artikla koskee ulkomaalaisten karkottamista koskevia menettelytakeita. Sen 1 kohdan mukaan jonkin valtion alueella laillisesti oleskelevaa ulkomaalaista ei saa karkottaa sieltä paitsi laillisen päätöksen nojalla, ja hänellä on oltava mahdollisuus:

a) esittää karkotuksensa vastaisia syitä,

b) saada asiansa tutkituksi uudelleen ja

c) tulla näissä tarkoituksissa edustetuksi asianomaisen viranomaisen tai tämän määräämän yhden tai useamman henkilön edessä.

1.2.2 Suomen perustuslaki

Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

1.2.3 Hallintolainkäyttölaki

Hallintolainkäyttölain 33 §:n 1 momentin mukaan valitusviranomaisen on huolehdittava siitä, että asia tulee selvitetyksi, ja tarvittaessa osoitettava asianosaiselle tai päätöksen tehneelle hallintoviranomaiselle, mitä lisäselvitystä asiassa tulee esittää. Pykälän 2 momentin mukaan valitusviranomaisen on hankittava viran puolesta selvitystä siinä laajuudessa kuin käsittelyn tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus ja asian laatu sitä vaativat.

Hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden on toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen pyytää sitä. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton.

Hallintolainkäyttölain 53 §:n mukaan päätös on perusteltava. Perusteluista on ilmettävä, mitkä seikat ja selvitykset ovat vaikuttaneet ratkaisuun ja millä oikeudellisella perusteella siihen on päädytty.

1.2.4 Oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annettu laki

Oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 11 §:n 1 momentin mukaan suullinen käsittely toimitetaan kokonaan tai tarpeellisin osin yleisön läsnä olematta, jos suullisessa käsittelyssä esitetään tieto tai asiakirja, joka on viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain tai muun lain mukaan salassa pidettävä. Mainitun lain 12 §:n mukaan suljetussa käsittelyssä saavat olla läsnä oikeudenkäynnin osapuolten ja heidän edustajiensa ja avustajiensa sekä päätöksen tehneen hallintoviranomaisen edustajien ja heidän avustajiensa lisäksi ne, joiden läsnäoloa hallintotuomioistuin pitää tarpeellisena.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 9 §:n 3 momentin mukaan hallintotuomioistuin voi jättää antamatta viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa mainitun salassa pidettäväksi säädetyn tiedon, jos tiedon antamatta jättäminen on välttämätöntä salassapitosäännöksessä tarkoitetun edun suojaamiseksi eikä tiedon antamatta jättäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista.

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan asianosaisella, hänen edustajallaan ja avustajallaan ei ole pykälän 1 momentissa tarkoitettua oikeutta asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi muun ohella vastoin erittäin tärkeää yleistä etua. Saman lain 24 §:n 1 momentin 9 kohdan mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä, Suojelupoliisin ja muiden viranomaisten asiakirjat, jotka koskevat valtion turvallisuuden ylläpitämistä, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna valtion turvallisuutta.

Hallituksessa esityksessä HE 12/2006 vp, joka koskee oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annettua lakia, todetaan sen 9 §:ää koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa muun ohella seuraavaa:

"Pykälässä säädettäisiin asianosaisen tiedonsaantioikeudesta hallintolainkäytössä. Pykälän 1 momentin mukaan lähtökohtana olisi, että oikeudenkäynnin osapuolena olevalla asianosaisella olisi oikeus saada tieto muustakin kuin julkisesta oikeudenkäyntiasiakirjasta, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Pykälän 2 ja 3 momentissa lueteltaisiin poikkeukset 1 momentin mukaisesta pääsäännöstä. Nämä poikkeukset koskisivat tilanteita, joissa asianosaisen tiedonsaantioikeuden rajoittaminen on välttämätöntä.

( - - )

(- - ) Tieto voidaan jättää antamatta asianosaiselle vain, kun tämä on välttämätöntä salassa pidettäväksi säädettyjen etujen suojaamiseksi eikä tiedon antamatta jättäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista.

Tuomioistuin ratkaisisi kysymyksen tietojen antamisesta punnitsemalla yhtäältä salassapidon puolesta olevia näkökohtia ja toisaalta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia. Tieto tulisi antaa esimerkiksi silloin, kun se ei ole laadultaan sellainen, että sen antaminen aiheuttaisi välitöntä vaaraa salassapidon perusteena olevalle edulle. Toisaalta on tarkasteltava sitäkin, miten ratkaiseva kyseinen tieto on oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta.

( - - )

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut tuomiossaan Al-Nashif 20.6.2002, että kansallisen turvallisuuden vuoksi saattaa olla tarpeen asettaa prosessuaalisia rajoituksia ja antaa karkotuksesta tehtyä valitusta tutkivalle riippumattomalle viranomaiselle harkintavaltaa kansallista turvallisuutta koskevissa asioissa. Tämä ei kuitenkaan oikeuta poistamaan oikeussuojakeinoja kokonaisuudessaan aina, kun toimeenpanovalta vetoaa kansallisen turvallisuuden vaarantumiseen. Jos kansallisen turvallisuuden väitetään vaarantuvan, tehokkaan oikeussuojakeinon vaatimus edellyttää vähintään, että riippumattomalle valitusviranomaiselle ilmoitetaan karkotuspäätöksen perusteena olevat seikat, vaikka tietoa niistä ei olisi yleisesti saatavilla. Menettelyn tulee olla kontradiktorista ja valitusviranomaisella tulee olla toimivalta hylätä toimeenpanovallan väite kansallisen turvallisuuden vaarantumisesta silloin, kun se pitää sitä mielivaltaisena tai perusteettomana.

Hallintotuomioistuimilla on oikeus saada käyttöönsä myös ne tiedot, joihin henkilöstä tehty turvallisuusarvio perustuu. Tällaisia tietoja käsitellessään tuomioistuimen tulee harkita, miten kussakin yksittäisessä tapauksessa tasapainotetaan valtion turvallisuusedut ja yksilön oikeuksien toteutuminen ja missä laajuudessa asianosaiselle voidaan antaa tieto häntä koskevasta turvallisuusarviosta ja sen perusteista. Lähtökohtana on tällöinkin, että henkilöä koskeva päätös ei saisi syntyä sellaisen tietoaineiston perusteella, josta hänellä ei olisi mahdollisuutta saada tietoa. Tieto voitaisiin jättää antamatta asianosaiselle, mikäli sen antaminen johtaisi Suojelupoliisin tiedon hankinnan vaarantumiseen tai muutoin aiheuttaisi uhan kansalliselle turvallisuudelle.

Tuomioistuimen olisi perusteltava ratkaisunsa, jolla se päättää olla antamatta asiakirjaa tiedoksi asianosaiselle. Tämä voidaan tehdä joko erillisenä välipäätöksenä tai ottaa osaksi pääasian ratkaisua. Erillinen välipäätös on tarpeen silloin, kun asianosainen on nimenomaan vaatinut saada tiedon asiakirjasta."

1.3 Oikeuskäytäntöä

1.3.1 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisen turvallisuuden nimissä salassa pidettäväksi määrätyn aineiston jääminen asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle ei sinänsä ole ihmisoikeussopimuksen vastaista. Tällaisessa tilanteessa on toimivaltaisen tuomioistuimen kuitenkin voitava perehtyä asianosaiselta salattuun aineistoon sen arvioimiseksi, onko salaamiselle ja asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle jääneen aineiston nojalla tehdyille johtopäätöksille ollut perusteita (esimerkiksi Chahal v. Yhdistynyt Kuningaskunta, Al-Nasif v. Bulgaria, Brinks v. Alankomaat, Kaya v. Romania, Jasper v. Yhdistynyt Kuningaskunta).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimenedellä mainittu oikeuskäytäntö on vahvistettu sen suuren jaoston 19.9.2017 antamassa tuomiossa Regner v. Tšekki. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, ettei ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ollut rikottu tilanteessa, jossa valittajalle ei ollut paljastettu salassa pidettäväksi luokiteltua tietoa, joka liittyi päätökseen peruuttaa valittajan pääsy salassa pidettävään aineistoon ("security clearance"). Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että oikeudenkäynnin kontradiktorisuus ja equality of arms -periaate ovat keskeisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöitä. Näistä periaatteista johtuvat oikeudet eivät kuitenkaan ole absoluuttisia, vaan voi esiintyä kilpailevia intressejä, kuten kansallinen turvallisuus, joita vastaan näitä yksilön oikeusturvaa koskevia menettelyllisiä takeita on punnittava. Tuomioistuin katsoi, otettuaan huomioon kyseisessä asiassa noudatetun hallinnollisen menettelyn kokonaisuudessaan, että kun asianosaiselta salassa pidettävä aineisto oli ollut kokonaisuudessaan kansallisten tuomioistuinten käytettävissä ja tutkittavissa, oli asiassa saavutettu oikeudenmukainen tasapaino valittajan oikeuksien ja kansallisesta turvallisuudesta johtuvien intressien välillä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimentuomiossa 2.9.2010 Kaushal v. Bulgaria valittajan karkottaminen perustui väitteisiin siitä, että hän oli ollut aktiivinen ääriryhmässä ja osallistunut ihmiskauppaan, joka edustaa vakavaa uhkaa kansalliselle turvallisuudelle (tuomion kohta 28). Tuomioistuin totesi, että vaikka kyseessä olisi uhka kansalliselle turvallisuudelle, laillisuuden ja oikeusvaltion käsitteet demokraattisessa yhteiskunnassa edellyttävät, että ihmisoikeuksiin vaikuttaviin toimenpiteisiin on kohdistettava jonkinlaista kontradiktorista menettelyä ennen kuin riippumaton tuomioistuin voi tutkia asiaa. Yksilön on voitava kyseenalaistaa viranomaisten väite, jonka mukaan kansallinen turvallisuus on vaarassa. Vaikka viranomaisen päätökselle on annettava merkittävä painoarvo arvioitaessa uhkaa kansalliselle turvallisuudelle, riippumattoman tuomioistuimen on kuitenkin kyettävä reagoimaan tilanteissa, joissa kyseisellä käsitteellä ei ole kohtuullista perustetta. Jos tällaisia oikeussuojakeinoja ei olisi, poliisi tai muut valtion viranomaiset kykenisivät mielivaltaisesti loukkaamaan ihmisoikeussopimuksella suojattuja oikeuksia (tuomion kohta 29). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi erityisesti, että Kaushalin karkottamista koskevassa päätöksessä ei ollut mainittu tosiseikkoja, joihin se perustui. Siinä viitattiin vain sovellettaviin säännöksiin ja todettiin, että hänen läsnäolonsa Bulgariassa oli "vakava uhka kansalliselle turvallisuudelle". Tämä johtopäätös perustui salassa pidettävään sisäiseen tietoon. Koska valittajalla ei ollut edes yleispiirteistä tietoa tapauksen tosiseikoista, hän ei ollut pystynyt esittämään omia näkökantojaan oikeudessa (tuomion kohta 30).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 17.5.2018 (ei vielä lopullinen) Ljatifi v. Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia koskee tilannetta, jossa maassa laillisesti oleskelleen henkilön oleskelulupaa ei jatkettu sillä perusteella, että hän on uhka kansalliselle turvallisuudelle. Sisäministeriön tekemässä päätöksessä todettiin lisäksi, että valittajan tulee poistua maasta 20 päivän kuluessa saatuaan tiedon lopullisesta päätöksestä. Valittaja valitti päätöksestä hallintotuomioistuimeen, joka hylkäsi hänen valituksensa. Tuomioistuimen päätöksessä todettiin, että sisäministeriö oli saanut salaiseksi luokitellun kirjallisen viestin turvallisuusvirastolta (Security and Counter Intelligence Agency), jonka mukaan valittaja muodosti uhan kansalliselle turvallisuudelle. Valituksessaan ylemmälle tuomioistuimelle valittaja totesi, että hänellä ei ollut ollut tietoa käytössä ilmeisesti olleesta todisteesta eikä hänellä ollut ollut mahdollisuutta kommentoida sitä. Ylempi tuomioistuin hylkäsi hänen valituksensa.

Ihmisoikeustuomioistuin tutki sille Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artiklan perusteella tehdyn valituksen ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 1 artiklan valossa. Ihmisoikeustuomioistuin viittasi aikaisempaan oikeuskäytäntöönsä, jonka mukaan niissäkin tilanteissa, joissa on kysymys kansallisesta turvallisuudesta, laillisuuden ja oikeusvaltion vaatimukset edellyttävät jonkinlaista kontradiktorista menettelyä (tuomion kohta 35). Esillä olevassa asiassa tuomioistuin totesi, että yleistä lausumaa lukuun ottamatta viranomaiset eivät olleet antaneet valittajalle vähäisintäkään indikaatiota niistä perusteista, joihin viranomaisten arvio turvallisuusuhasta perustui. Koska valittajalla ei ollut ollut käytettävissään arvioinnin perusteena olleista tosiseikoista edes pääpiirteitä, valittaja ei ollut voinut asianmukaisella tavalla esittää asiaansa valitusvaiheissa. Lopuksi ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että hallintotuomioistuimet eivät itse olleet saaneet tiedoksi salassapidettäväksi luokiteltua tietoa ja ne olivat tyytyneet pelkästään muodolliseen tarkasteluun. Hallintotuomioistuimet eivät siten olleet mielekkäällä tavalla tutkineet hallintoviranomaisten väitettä siitä, että valittaja muodosti uhan kansalliselle turvallisuudelle. Tuomioistuin katsoi, että asiassa oli kysymys ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 1 (a) ja 1 (b) kohtien loukkauksesta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 12.6.2018 antama tuomio Gaspar v. Venäjä (ei vielä lopullinen) koskee oleskeluluvan peruuttamista valtion turvallisuuteen perustuvista syistä. Kansalliset tuomioistuimet olivat rajoittaneet tutkintansa turvallisuusviranomaisen toimivaltaan, mutta eivät olleet itsenäisesti arvioineet, perustuivatko niiden johtopäätökset riittäviin tosiseikkoihin. Myös kansallisen tuomioistuimen perustelut olivat puutteelliset. Lisäksi valittajalla ei ollut ollut käytettävissään edes pääpiirteitä turvallisuusviranomaisten häntä vastaan esittämistä väitteistä. Tällöin valittaja ei ollut pystynyt haastamaan niitä tuomalla esiin esimerkiksi alibia tai vaihtoehtoisia selityksiä teoilleen. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että kansallisessa prosessissa, jossa oli ollut kysymys oleskeluluvan peruuttamisesta ja sen vaikutuksista valittajan perhe-elämään, ei ollut ollut riittäviä menettelyllisiä takeita. Tuomioistuin totesi, että perhe-elämän suojaa koskevaa sopimuksen 8 artiklaa oli rikottu. Samana päivänä annetussa tuomiossa Zezev v. Venäjä (ei vielä lopullinen) oli kysymys vastaavantyyppisestä tilanteesta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksessa X. v. Ruotsi, 9.1.2018, oli kysymys maasta karkottamisesta Säkerhetspolisenin esittämien syiden perusteella. Tässä asiassa ihmisoikeustuomioistuimessa oli tarkasteltavana ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan vaatimukset.

1.3.2 Unionin tuomioistuin

Unionin tuomioistuimensuuren jaoston tuomiossa 4.6.2013 asiassa C-300/11, ZZ vastaan Yhdistynyt kuningaskunta, on käsitelty kysymystä, miten tuomioistuimen on meneteltävä käsiteltäessä muutoksenhakua päätökseen, jolla on yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä henkilön maahantulo kielletty. Ennakkoratkaisupyyntö koski direktiivin 2004/38 30 artiklan 2 kohdan ja 31 artiklan tulkintaa.

Tuomion mukaan tehokasta muutoksenhakua tuomioistuimessa koskevan perusoikeuden vastaista olisi se, että tuomioistuimen päätöstä perusteltaisiin tosiseikoilla ja asiakirjoilla, joihin asianosaiset tai yksi niistä ei ole voinut tutustua ja joihin ne eivät näin ollen voineet ottaa kantaa (tuomion kohta 56). Jos kansallinen viranomainen kuitenkin poikkeustapauksissa vastustaa sitä, että asianomaiselle ilmoitetaan täsmällisesti ja täydellisinä ne seikat, joihin direktiivin 2004/38 27 artiklan nojalla tehty päätös perustuu, vetoamalla valtion turvallisuusetuihin, kyseisen jäsenvaltion toimivaltaisella tuomioistuimella on oltava käytettävissään ja sen on käytettävä sellaisia prosessioikeuden sääntöjä ja keinoja, joiden avulla voidaan sovittaa yhteen yhtäältä valtion turvallisuutta koskevat perustellut seikat, jotka liittyvät tällaista päätöstä tehtäessä huomioon otettujen tietojen luonteeseen ja lähteisiin, ja toisaalta tarve taata riittävästi yksityiselle oikeussubjektille se, että hänen menettelyllisiä oikeuksiaan, kuten oikeutta tulla kuulluksi ja kontradiktorista periaatetta, kunnioitetaan (tuomion kohta 57).

Unionin tuomioistuin totesi vaatimuksista tuomioistuinvalvonnalle, joka koskee toimivaltaisen kansallisen viranomaisen vetoamien kyseisen jäsenvaltion turvallisuusetujen olemassaoloa ja perusteltavuutta, että tuomioistuimen on selvitettävä, ovatko nämä syyt esteenä sille, että seikat, joihin kyseinen päätös perustuu, samoin kuin niihin liittyvä näyttö ilmoitetaan täsmällisesti ja täydellisinä (tuomion kohta 60). Näin ollen toimivaltaisen kansallisen viranomaisen tehtävänä on näyttää kansallisten menettelysääntöjen mukaisesti, että valtion turvallisuusedut todella vaarantuisivat, mikäli asianomaiselle ilmoitettaisiin täsmällisesti ja täydellisinä ne seikat, joihin direktiivin 2004/38 27 artiklan nojalla tehty päätös perustuu, samoin kuin niihin liittyvä näyttö (tuomion kohta 61). Tässä yhteydessä toimivaltaisen kansallisen tuomioistuimen on tutkittava itsenäisesti kaikki oikeudelliset seikat ja tosiseikat, joihin toimivaltainen kansallinen viranomainen on vedonnut, ja sen on arvioitava kansallisten menettelysääntöjen mukaisesti, ovatko valtion turvallisuusedut esteenä tällaiselle tietojen ilmoittamiselle (tuomion kohta 62).

Jos osoittautuu, että valtion turvallisuusedut ovat todella esteenä sille, että asianomaiselle ilmoitetaan kyseiset seikat, päätöksen laillisuutta koskeva tuomioistuinvalvonta on toteutettava menettelyssä, jossa vertaillaan asianmukaisesti valtion turvallisuuseduista johtuvia vaatimuksia ja oikeudesta tehokkaaseen oikeussuojaan johtuvia vaatimuksia, siten, että tämän oikeuden käyttöä koskevat rajoitukset rajoitetaan siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä (tuomion kohta 64). Tässä yhteydessä kyseisessä menettelyssä on yhtäältä, ottaen huomioon tarve noudattaa perusoikeuskirjan 47 artiklaa, taattava mahdollisimman laajasti kontradiktorisen periaatteen noudattaminen, jotta asianomaisella henkilöllä on mahdollisuus riitauttaa perusteet, joihin kyseinen päätös perustuu ja esittää huomautuksia päätökseen liittyvästä näytöstä, ja näin ollen tilaisuus puolustautua asianmukaisesti. Asianomaiselle henkilölle on erityisesti ilmoitettava joka tapauksessa niiden perusteiden olennaiset osat, joihin direktiivin 2004/38 27 artiklan nojalla tehty maahantulokieltoa koskeva päätös perustuu, koska valtion turvallisuusetujen suojaamista koskevan tarpeen vaikutuksena ei voi olla, että asianomainen menettäisi oikeutensa tulla kuulluksi, jolloin hänen direktiivin 31 artiklassa tarkoitettu muutoksenhakuoikeutensa menettäisi näin ollen tehokkuutensa (tuomion kohta 65).

Toisaalta tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden ja kyseisen jäsenvaltion turvallisuuden suojaamisen takaamista koskevan tarpeen välinen punninta – johon tämän tuomion edellisessä kohdassa ilmaistu johtopäätös perustuu – ei päde samalla tavalla toimivaltaisessa kansallisessa tuomioistuimessa esitettyjen perustelujen perustana olevaan näyttöön. Tietyissä tapauksissa tällaisen näytön ilmoittaminen on omiaan vaarantamaan välittömästi ja erityisellä tavalla valtion turvallisuusedut, koska sillä voidaan muun muassa saattaa henkilöiden henki, terveys tai vapaus vaaraan tai paljastaa kansallisten turvallisuusviranomaisten käyttämät erityiset tutkintamenetelmät ja siten haitata vakavalla tavalla tai jopa estää kokonaan näitä viranomaisia toteuttamasta tehtäviään tulevaisuudessa (tuomion kohta 66). Tässä asiayhteydessä on toimivaltaisen kansallisen tuomioistuimen tehtävänä arvioida, ovatko, ja jos ovat, missä määrin kantajan puolustautumisoikeuksien rajoitukset, jotka johtuvat erityisesti siitä, että näyttöä ja seikkoja, joihin kyseisen 27 artiklan nojalla tehty päätös perustuu, ei ole ilmoitettu täsmällisesti ja täydellisinä, omiaan vaikuttamaan salassa pidettävän näytön todistusvoimaan (tuomion kohta 67). Näin ollen toimivaltaisen kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on yhtäältä varmistaa, että asianomaiselle henkilölle ilmoitetaan niiden perusteiden olennaiset osat, joihin kyseinen päätös perustuu, siten, että otetaan asianmukaisesti huomioon tarve pitää näyttö salaisena, ja toisaalta tehdä kansallisen oikeuden nojalla asianmukaiset päätelmät kyseisen ilmoittamisvelvollisuuden mahdollisesta noudattamatta jättämisestä (tuomion kohta 68).

1.4 Oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Hallinto-oikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn Suojelupoliisin kuulemiseksi koskien Suojelupoliisin lausuntoa siitä, että valittajan maassa oleskelu voi vaarantaa valtion turvallisuutta. Hallinto-oikeus on hylännyt valittajan vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta valittajan ja todistajien kuulemiseksi. Valittajalle on sen sijaan varattu mahdollisuus toimittaa kirjallista lisäselvitystä. Hallinto-oikeus on päätöksen perusteluissa todennut Suojelupoliisin kuulemisen ja asiassa saadun selvityksen perusteella, että Maahanmuuttovirastolla on ollut perusteltu syy epäillä valittajan ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan.

Hallinto-oikeus ei ole kuullut valittajaa suullisessa käsittelyssä Suojelupoliisin kuulemisen yhteydessä eikä myöskään erikseen sen jälkeen. Pelkästään suullisen käsittelyn jälkeen toimitettavaa kirjallista lisäselvitystä ei voida pitää kontradiktorisen periaatteen turvaavana toimenpiteenä etenkin, kun valittajalla ei ole ollut edes yleispiirteistä tietoa Suojelupoliisin lausunnon sisällöstä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kansallisen turvallisuuden nimissä salassa pidettäväksi määrätyn aineiston jääminen asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle ei sinänsä ole ihmisoikeussopimuksen vastaista. Hallinto-oikeuden tehtävänä on tutkia, onko yksilön oikeuksien sekä yleisen edun eli yleisen järjestyksen ja turvallisuuden välillä saavutettu oikeudenmukainen tasapaino. Mikäli asianosainen ei voi saada tietoa kaikesta oikeudenkäyntiaineistosta, tämän oikeuden rajoituksista aiheutuvaa haittaa asianosaiselle tulee pyrkiä lieventämään oikeudenkäynnissä.

Valitusasiaa käsitellessään kansallisen tuomioistuimen tulee harkita, miten kussakin yksittäistapauksessa tasapainotetaan valtion turvallisuusedut ja yksilön oikeuksien toteutuminen ja missä laajuudessa asianosaiselle voidaan antaa tieto häntä koskevasta turvallisuusarviosta ja sen perusteista. Tuomioistuimen on tarvittaessa Suojelupoliisilta tiedustelemalla selvitettävä ja saamansa selvityksen perusteella arvioitava, johtaisiko Suojelupoliisin esille tuomien valittajaa koskevien seikkojen ilmoittaminen valittajalle Suojelupoliisin tiedon hankinnan vaarantumiseen tai aiheuttaisiko se muutoin uhan kansalliselle turvallisuudelle. Samalla tavoin on selvitettävä ja arvioitava myös se, voitaisiinko edellä mainittujen etujen vaarantumatta valittajalle kertoa ainakin häntä koskevan turvallisuusarvion perusteiden pääpiirteet.

Esillä olevassa asiassa hallinto-oikeus on arvioinut Suojelupoliisin tietojen asianosaisjulkisuutta lyhyesti Maahanmuuttoviraston menettelyn kannalta. Oman menettelynsä osalta hallinto-oikeus on viitannut hallintolainkäyttölain suullista käsittelyä koskevaan 38 §:ään, mutta ei ole laajemmin käsitellyt valittajan menettelyllisiä oikeuksia valitusvaiheessa. Hallinto-oikeuden päätöksessä ei ole mainittu ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan vaatimuksia eikä kiinnitetty huomiota siihen, että valittaja on karkottamispäätöstä tehtäessä oleskellut Suomessa laillisesti, jolloin sovellettavaksi tulevat myös ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 1 kohdassa mainitut ulkomaalaisten karkottamista koskevat menettelytakeet.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, että vaikka hallinto-oikeus oli arvioinut kaiken Suojelupoliisin esittämän tiedon olevan asianosaiseltakin salassapidettävää, sen olisi tullut varata valittajalle tämän pyytämä tilaisuus tulla suullisesti kuulluksi ja kuulustuttaa ainakin omia todistajiaan. Tähän arvioon vaikuttaa se, että hallinto-oikeuden velvollisuutena on pyrkiä oikeudenkäynnissä lieventämään asianosaisjulkisuuden rajoituksesta valittajalle aiheutuvia haittoja. Tämän tavoitteen kannalta kirjallinen kuuleminen ei ole ollut riittävää eikä pelkkä kirjallinen kuuleminen ole tässä tilanteessa antanut valittajalle riittävää mahdollisuutta esittää ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 1 artiklan (a) kohdassa tarkoitettuja karkotuksensa vastaisia syitä. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoo, ettei valittajan pyytämää suullista käsittelyä ole tällaisessa karkottamista koskevassa asiassa voitu pitää ilmeisen tarpeettomana hallintolainkäyttölaissa tarkoitetulla tavalla erityisesti kun otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan ja 7 lisäpöytäkirjan 1 artiklan vaatimukset.

Edellä mainituilla perusteilla hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja asia on palautettava hallinto-oikeudelle uuden suullisen käsittelyn toimittamista varten siten, että myös valittajalla on mahdollisuus tulla suullisesti kuulluksi sekä kuulustuttaa ainakin omia todistajiaan. Hallinto-oikeuden on, sen lisäksi että se selvittää harkintaansa varten Suojelupoliisin tarkoittamat seikat, arvioitava itsenäisesti näiden seikkojen jonkinasteista asianosaisjulkisuutta ottaen erityisesti huomioon valittajan menettelylliset oikeudet. Asia on suullisen käsittelyn jälkeen ratkaistava uudelleen.

Asian näin päättyessä lausuminen suullisen käsittelyn toimittamisesta korkeimmassa hallinto-oikeudessa ei ole tarpeen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Janne Aer, Petri Helander, Taina Pyysaari ja Anne Nenonen. Asian esittelijä Ari Koskinen.