KHO:2005:10

Ennakkoratkaisun pyyntö Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelle - Henkilökohtaisen tulon verotus - Sairausvakuutusmaksu

Eläkkeellä oleva A, joka oli työskennellyt Suomessa ja Ruotsissa, asui Suomessa ja kuului Suomen asumisperusteiseen sosiaaliturvaan. A sai vuonna 2000 eläketuloa Suomesta ja Ruotsista. A:lle oli verovuodelta 2000 määrätty sairausvakuutusmaksu Suomessa ja Ruotsissa maksettujen eläketulojen yhteismäärän perusteella. Korkein hallinto-oikeus pyysi välipäätöksellään Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdan tulkinnasta asiassa.
Ennakkoratkaisu verovuodelta 2000 toimitettavaa verotusta varten.

Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) 27 artikla ja 33 artiklan 1 kohta

Kort referat på svenska

1. VEROTUS

A, joka on asunut Suomessa X:n kaupungissa, on vuonna 2000 saanut Suomessa kansaneläkettä 14 088 markkaa Kansaneläkelaitokselta sekä eläkettä 5 437 markkaa Valtiokonttorilta, 124 markkaa Kuntien Eläkevakuutukselta ja 34 915 markkaa Keskinäiseltä Eläkevakuutusyhtiöltä. A on saanut samana vuonna myös Ruotsista kansaneläkettä ja lisäeläkettä 57 604 markkaa Försäkringskassan -nimiseltä eläkelaitokselta ja eläkettä 9 529 markkaa Alecta Pensionförsäkring -nimiseltä eläkelaitokselta. A:n eläketulot ovat vuodelta 2000 olleet yhteensä 121 697 markkaa.

Verovuodelta 2000 toimitetussa verotuksessa A:ta on pidetty Suomessa yleisesti verovelvollisena ja hänen Ruotsista saamansa eläketulo on Pohjoismaiden välillä tulo- ja varallisuusveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi 23.9.1996 tehdyn sopimuksen (Sop S26/1997) 18 artiklan 1 kohdan ja 25 artiklan 3 d kohdan mukaan sisällytetty tulon verotusperusteeseen. A:n verotettavaksi ansiotuloksi on siten kunnallisverotuksessa vahvistettu 121 697 veroäyriä, minkä määrän perusteella A:n maksettavaksi on pantu sairausvakuutusmaksua 3 893,81 markkaa.

Verotuksen oikaisulautakunta on 11.9.2002 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n vaatimuksen hänen verotuksensa oikaisemisesta siten, että Ruotsista maksetuista eläkkeistä määrätyt sairausvakuutusmaksut poistetaan.

2. ASIAN KÄSITTELY HALLINTO-OIKEUDESSA

2.1. A:n valitus

A on vaatinut, että verotus muutetaan siten, että Ruotsista maksetun eläketulon perusteella määrätyt sairausvakuutusmaksut poistetaan perusteettomina ja virheellisesti määrättyinä. Suomen on sairausvakuutusmaksua määrättäessä otettava huomioon Suomen sairausvakuutuslain säännösten lisäksi, mitä sosiaaliturvan järjestämisestä ja sen kustantamisesta sekä eläkeläisiltä perittävistä maksuista sairauden ja äitiyden sekä vanhuuden, työkyvyttömyyden ja työttömyyden varalta on Suomea sitovasti säädetty Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 III osaston 1 luvun 5 ja 7 jaksoissa. Varat sosiaalietuuksien kustantamiseksi asuinvaltio Suomi kerää sisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti. Eläkeläisiltä perittävistä maksuista säädetään asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdassa. Sen mukaan kysymyksessä olevat maksut peritään Suomen sairausvakuutuslain mukaisesti vakuutusperiaatteella siten, että jokainen Suomessa asuva vakuutettu on velvollinen maksamaan sairausvakuutusmaksua kunnallisverotuksessa verotettavan tulon perusteella riippumatta siitä maksetaanko hänelle lain mukaisia etuuksia vai ei. Maksuja ei siis peritä eläkeläisiltä sairausvakuutusmaksuina sen mukaan, mitä kustannuksia kukin eläkeläinen on aiheuttanut, kuten tehdään asetuksen 28-31 artikloissa säädetyissä tapauksissa toisen jäsenvaltion puolesta järjestetyistä ja kustannetuista etuuksista 36 artiklan nojalla. Asetuksen 33 artiklan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä tällaiset vähennykset laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaisesti tällaisesta laitoksesta maksettavaksi siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27, 28, 28a, 29, 31 ja 32 artiklan mukaisesti sanotun jäsenvaltion laitoksen vastuulla. Säännöksellä ei voida kuitenkaan tarkoittaa etuuksista aiheutuvia kustannuksia, koska ne peritään 36 artiklan perusteella sen jäsenvaltion laitokselta, jonka puolesta etuudet on annettu. A on viitannut myös asetuksen 33 artiklan 2 kohtaan ja yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisuun asiassa C-389/99 (Rundgren). Asuinvaltio Suomi voi periä sairausvakuutusmaksut vain itse tosiasiallisesti maksamiaan eläkkeitä vähentämällä ja siten, että maksun perusteeksi otetaan vain Suomesta maksettava eläke.

Veroasiamies on antanut asiassa vastineen ja A vastaselityksen.

2.2. Hallinto-oikeuden päätös

Hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen.

Perustelut

Sairausvakuutuslain (364/1963) 1 §:n mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu sairauden varalta tämän lain mukaisesti. Saman lain 32 §:n mukaan vakuutetun on suoritettava sairausvakuutusmaksua ja 33 §:n mukaan vakuutusmaksua määrätään vakuutetulle edelliseltä vuodelta, verovuodelta, vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella. Sairausvakuutuslain mukaan vakuutetun oikeus etuuksiin ei ole sidottu hänen suorittamiinsa vakuutusmaksuihin.

Pohjoismaiden välillä 15.6.1992 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen (SopS 106/1993) 6 artiklan mukaan Pohjoismaassa asuvaan henkilöön sovelletaan asuinmaan lainsäädäntöä, jollei sopimuksen määräyksistä muuta johdu. Sanottu sopimus ei sisällä erillisiä määräyksiä henkilöltä perittävistä, sopimuksen alaan kuuluvista maksuista.

Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan henkilö, johon jäsenvaltion lainsäädäntöä lakataan soveltamasta ilman, että toisen jäsenvaltion lainsäädäntö tulee sovellettavaksi häneen asetuksessa tarkemmin mainittujen, toisia tilanteita kuin nyt kysymyksessä olevaa tilannetta koskevien artiklojen perusteella, kuuluu sen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, jonka alueella hän asuu, yksinomaan tämän lainsäädännön määräysten mukaisesti.

Edellä mainitun Neuvoston asetuksen 27 artiklan mukaan eläkeläinen, jolla on oikeus eläkkeisiin kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, joista yhden alueella hän asuu, ja jolla on oikeus etuuksiin viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, saa yhdessä perheenjäsentensä kanssa tällaiset etuudet asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella, niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä tällaiset vähennykset laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27 artiklan mukaisesti sanotun jäsenvaltion laitoksen vastuulla. Ruotsin laitos ei siten ole ollut velvollinen mainittuja etuja antamaan eikä Ruotsin laitos ole myöskään vastannut niiden kustannuksista. Asetuksen 36 artiklalla, joka koskee korvausten perintää jäsenvaltion laitosten kesken, eikä myöskään Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen 23 artiklalla ole asiassa vaikutusta, koska Suomen laitoksella ei asetuksen 27 artiklan mukaan kustannuksista yksin vastaavana ole ollut oikeutta periä korvauksia Ruotsin laitokselta.

A, joka on saanut verovuonna eläkettä sekä Suomesta että Ruotsista, on verovuonna asunut Suomessa. Häneen on tämän asumisen perusteella ollut sovellettava Suomen lainsäädäntöön sisältyvää sairausvakuutuslakia ja hänellä on ollut oikeus sairausvakuutuslain mukaisiin sairaus- ja äitiysetuihin Suomen lainsäädännön mukaan ja Suomen valtion kustannuksella edellä mainitun asetuksen 27 artiklan mukaisesti. Sairausvakuutuslain mukaan A:n on suoritettava sairausvakuutusmaksua verovuosilta vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän mukaan.

Näin ollen sairausvakuutuslain ja Neuvoston asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaan sairausvakuutusmaksun määräytymisen perusteena on voitu käyttää Suomesta saatujen eläketulojen lisäksi Ruotsista saatuja eläketuloja ja A:lle määrätä sairausvakuutusmaksu Suomesta maksetusta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset 27 artiklan mukaisesti ovat olleet Suomen laitoksen vastuulla.

A:lle määrätty sairausvakuutusmaksu ei myöskään ylitä hänen verovuonna Suomesta saamiaan eläketuloja.

A ei ole esittänyt muutakaan syytä oikaisulautakunnan päätöksen muuttamiseen. Oikaisulautakunnan päätöksen muuttamiseen ei näin ollen ole ollut aihetta.

3. ASIAN KÄSITTELY KORKEIMMASSA HALLINTO-OIKEUDESSA

3.1. A:n valitus

A on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Ruotsista saatujen eläketulojen perusteella määrätyt sairausvakuutusmaksut poistetaan. Hallinto-oikeus ei ole ottanut huomioon sitä, että Euroopan komissio on Suomen hallitukselle Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 226 artiklan nojalla 11.7.2003 antamassaan virallisessa ilmoituksessa komission kirje nro SG (2003) 2257 asiassa nro 2001/4647 lausunut, ettei Suomella ole oikeutta sisällyttää Ruotsista saatua eläketuloa sairausvakuutusmaksun määräämisperusteeseen.

Veroviraston määräämä veroasiamies on antamassaan vastineessa esittänyt valituksen hylkäämistä ja ennakkoratkaisun pyytämistä yhteisöjen tuomioistuimelta.

Kaupungin veroasiamies on antamassaan vastineessa esittänyt valituksen hylkäämistä.

A on antamassaan vastaselityksessä uudistanut vaatimuksensa sekä viitannut Euroopan komission Suomen tasavallalle 7.4.2004 antamaan perusteltuun lausuntoon, jonka mukaan sairausvakuutusmaksujen laskennassa käytettyyn tulopohjaan ei voida sisällyttää toisen jäsenvaltion maksamia eläkkeitä asetuksen 33 artiklan 1 kohtaa sovellettaessa. Komissio on Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 226 artiklan 1 kohdan nojalla kehottanut Suomen tasavaltaa toteuttamaan lausunnossa tarkoitetut toimenpiteet eli muuttamaan sairausvakuutusmaksun määräämis- ja laskemisperusteen.

3.2. Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto

Sosiaali- ja terveysministeriö on korkeimman hallinto-oikeuden pyynnöstä antamassaan lausunnossa esittänyt muun muassa seuraavaa:

Asiakirjojen mukaan A on saanut eläketuloja Suomesta ja Ruotsista. Suomessa asuvalle ja asumisen perusteella Suomen sairausvakuutusjärjestelmän piiriin kuuluvalle A:lle on maksuunpantu sairausvakuutusmaksu, jonka määräytymisen perusteena on käytetty Suomesta saatujen eläketulojen lisäksi myös Ruotsista saatuja eläketuloja. A:lle määrätty sairausvakuutusmaksu ei ylitä hänen verovuonna Suomesta saamiaan eläketuloja.

Kaikki Suomessa vakinaisesti asuvat henkilöt kuuluvat sairausvakuutusjärjestelmän piiriin, jonka rahoittamiseen osallistuvat vakuutettujen lisäksi valtio ja työnantajat. Sairausvakuutusmaksut ovat veronluonteisia maksuja. Vaikka sairausvakuutusmaksua Suomessa käsitellään veronluonteisena maksuna, yhteisölainsäädännössä sitä pidetään sosiaalivakuutusmaksuna.

Neuvoston asetus (ETY) 1408/71 sisältää jäsenvaltioiden sosiaaliturvan yhteensovittamista koskevat säännöt. Vakuutusmaksujen maksuvelvollisuus määräytyy asetuksen lainvalintaa koskevien säännösten mukaan. Merkitystä ei ole sillä, perivätkö jäsenvaltiot sosiaalivakuutusmaksut verotuksen yhteydessä ja rahoitetaanko sosiaaliturva sinänsä yleisistä verovaroista.

Asetuksessa ei ole nimenomaisia työntekijöitä koskevia vakuutusmaksusäännöksiä. Asetuksen pääperiaate on, että työntekijöihin sovelletaan yhden valtion lainsäädäntöä. Toimivaltainen valtio määräytyy asetuksen II osaston sovellettavaa lainsäädäntöä koskevien määräysten mukaisesti. Sosiaaliturvamaksut maksetaan toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaisesti.

Eläkkeensaajiin, jotka ovat lopettaneet työskentelyn, sovelletaan useimmissa tapauksissa asetuksen 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaista asuinvaltion lainsäädäntöä. Asetuksen II osaston määräyksillä ei kuitenkaan ole vaikutusta eläkkeen, sairaus- ja äitiysetuuksien tai perhe-etuuksien maksamiseen. Näiden etuuksien suhteen toimivaltainen valtio määräytyy asetuksen III osaston säännösten mukaan.

Eläkkeensaajien ja heidän perheenjäsentensä oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin järjestyy samojen periaatteiden mukaan kuin työntekijöiden oikeus. Asetuksessa on säädetty erikseen mikä valtio vastaa edellä mainittujen etuuksien kustannuksista. Tämä on tarpeen siitä syystä, että eläkkeensaaja saattaa saada eläkettä useammasta valtiosta yhtä aikaa. On myös mahdollista, että eläkkeensaaja asuu sellaisessa valtiossa, josta hän ei saa eläkettä. Pääperiaate on, että luontoisetuudet (esimerkiksi sairaanhoito) annetaan asuinvaltiossa ja että rahaetuudet maksetaan toimivaltaisesta valtiosta. Etuuksien kustannuksista vastaa toimivaltainen valtio. Periaate on, että maksujen perimistä koskevan oikeuden ja etuuksien tarjoamista koskevan velvollisuuden välillä tulee olla yhteys.

Kustannuksista vastaava laitos/valtio määritellään erikseen seuraavia tilanteita varten:
1. asuinvaltiossa on oikeus etuuksiin ja
a) asuinvaltio maksaa eläkettä (27 artikla)
b) asuinvaltio ei maksa eläkettä (28a artikla)
2. asuinvaltiossa ei ole oikeutta etuuksiin, mutta oikeus etuuksiin olisi eläkettä maksavassa maassa, jos etuudensaaja asuisi siellä (28 artikla).

Asetuksen 33 artikla sisältää eläkeläisten maksuja koskevat säännökset. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksella, joka on vastuussa eläkkeen maksamisesta ja joka soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, on oikeus tehdä vähennyksiä eläkkeeseen. Maksujen vähennykset eläkkeestä tehdään laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat 27, 28, 28a, 29 ja 31 artiklan mukaisesti tämän jäsenvaltion laitoksen vastuulla. Vähennykset eläkkeestä voidaan tehdä vain jos niitä vastaan saadaan sairaus- ja äitiysetuuksia.

Asetuksen 33 artiklan 2 kohta koskee tilannetta, jossa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta ei saa eläkettä asuinmaassa, ja jossa oikeus sairaanhoitoon edellyttää asuinmaan maksujen tai muiden suoritusten maksamista asumisen perusteella saatavan sairaanhoidon vastineeksi. Näitä maksuja ei saa periä jos eläkkeensaajalla ei ole oikeutta eläkkeeseen asuinmaasta, vaan sairaanhoidosta vastaa jokin muu maa.

Asetuksen 27 artiklan mukaan eläkeläinen, jolla on oikeus eläkkeisiin kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, joista yhden jäsenvaltion alueella hän asuu, ja jolla on oikeus etuuksiin viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, saa yhdessä perheenjäsentensä kanssa tällaiset etuudet asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella, niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

Asetuksen 27 artikla koskee siis tilannetta, jossa eläkkeensaaja saa eläkettä ainakin kahdesta maasta, joista yksi on asuinmaa. Lisäksi edellytetään, että eläkkeensaajalla on oikeus etuuksiin asuinvaltion lainsäädännön mukaan. Tällöin asuinmaa vastaa etuuksien (esimerkiksi sairaanhoito) antamisesta ja etuuksien kustannuksista samalla tavalla kuin niissä tilanteissa, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä vain asuinmaasta.

Asetuksen 28 artikla koskee tilanteita, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta ei saa eläkettä asuinmaasta. Säännös koskee eläkkeensaajaa, joka asuu jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan hänellä ei ole oikeutta sairaus- ja äitiysetuuksiin. 28 artiklan mukaan luontoisetuudet annetaan asuinvaltiosta ja rahaetuudet yleensä toimivaltaisesta valtiosta. Sairaanhoidon kustannuksista vastaa yksi eläkettä maksavista maista, yleensä se, jossa eläkeläinen on ollut pisimpään vakuutettu. Tämän artiklan soveltaminen siis edellyttää vakuuttamista tai työskentelyä. Näin ollen 28 artiklan säännös ei tule sovellettavaksi Suomessa, koska Suomen lainsäädännön mukaan oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin perustuu maassa asumiseen.

Asetuksen 28a artikla koskee tilanteita, joissa eläkkeensaaja saa eläkettä yhdestä tai useammasta maasta, mutta hänellä ei ole oikeutta eläkkeeseen asuinmaasta. Lisäksi artiklan soveltamisen edellytyksenä on, että eläkeläinen asuu sellaisessa jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan oikeus luontoisetuuksiin ei edellytä vakuuttamista tai työskentelyä. Näissä tapauksissa luontoisetuudet annetaan asuinvaltiossa ja sairaanhoidon kustannuksista vastaa yksi eläkettä maksavista maista, yleensä se, jossa eläkeläinen on ollut pisimpään vakuutettuna. Säännös koskee siis tilanteita, joissa eläkkeensaaja ei asu missään eläkettä maksavassa maassa ja joissa asuinvaltion lainsäädännön mukaan oikeus sairaus- ja äitiysetuuksiin perustuu maassa asumiseen. Tämän säännöksen nojalla voidaan Suomessa asuvalle eläkkeensaajalle annettujen luontoisetuuksien kustannukset periä eläkettä maksavalta valtiolta, jos eläkkeensaaja ei saa Suomesta eläkettä.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C-389/99 (Rundgren) lausunut muun muassa seuraavaa:

Kohta 48: "(...) asetuksen N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että kun luontoisetuuksien kustannuksista vastaa saman asetuksen 27, 28 ja 28a artiklan mukaan sellainen jäsenvaltion laitos, joka vastaa eläkkeen maksamisesta ja soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan eläkkeitä vähennetään sairauden ja äitiyden vuoksi perittävien maksujen osalta, tällä laitoksella on oikeus tehdä tällaiset vähennykset tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä, mikä edellyttää, että kyseistä eläkettä on todella maksettu."

Kohta 49: "(...) Asetuksen 33 artiklan 1 kohdassa annetaan ainoastaan asianomaiselle jäsenvaltion laitokselle oikeus tehdä tässä säännöksessä mainituissa tilanteissa muun muassa sairausetuuksien kattamiseksi vähennyksiä eläkkeestä, josta laitos vastaa, eli kyseisen laitoksen tosiasiallisesti maksamasta eläkkeestä."

Kohta 57: "(...) asetuksesta N:o 1408/71 ilmenevä ja kyseisen asetuksen 33 artiklassa erityisesti ilmaistu yleinen periaate, jonka mukaan eläkkeensaajalta ei voida pelkän jäsenvaltiossa asumisen perusteella periä pakollisia vakuutusmaksuja sellaisista etuuksista aiheutuvien kustannusten kattamiseksi, joista jonkin toisen jäsenvaltion laitos vastaa, on esteenä sille, että jäsenvaltion, jonka alueella eläkkeensaaja asuu, perii eläkkeensaajalta lainsäädäntönsä mukaisesti maksuja tai vastaavia suorituksia vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyysetuuksien kustantamiseksi, kun edunsaaja saa vastaavaa tarkoitusta varten etuuksia, joiden kustannuksista vastaa eläkkeiden osalta toimivaltaisen jäsenvaltion laitos."

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin vahvisti Rundgrenin tapauksessa antamassaan tuomiossa, ettei asuinvaltio voi periä sairausvakuutusmaksuja eläkkeensaajalta, joka saa eläkettä yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta mutta ei lainkaan asuinvaltiostaan. Rundgrenin tuomio siis koskee asetuksen 28a artiklan ja 33 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

Rundgrenin tuomio koski tapausta, jossa Suomessa asuvalle, Ruotsista eläkettä saavalle henkilölle ei maksettu eläkettä Suomesta. Myös A asuu Suomessa. A:n tilanne eroaa kuitenkin olennaisesti Rundgrenin tapauksesta, sillä Ruotsista maksettavan, asetuksen 1408/71 soveltamisalaan kuuluvan eläkkeen (folkpension + pensiontillskott) lisäksi A:lle on maksettu Suomessa sekä kansan- että työeläkettä, jotka molemmat kuuluvat asetuksen soveltamisalaan. Tämän perusteella Rundgrenin tapausta ja sen pohjana olevia 28a artiklaa ja 33 artiklan 2 kohtaa ei voida soveltaa nyt käsiteltävässä tapauksessa.

Selvää on, että A:n tapauksessa sovelletaan asetuksen 27 artiklaa ja 33 artiklan 1 kohtaa. A:lle maksetaan Suomessa kansan- ja työeläkettä. Suomessa asuvalla A:lla on oikeus sairausvakuutusetuuksiin asuinvaltion (Suomen) lainsäädännön mukaan. Näin ollen hän saa sairausetuudet "(...) asuinpaikan laitoksesta ja tämän laitoksen kustannuksella niin kuin se, jonka etua asia koskee, olisi eläkeläinen, jonka eläke maksettaisiin yksinomaan viimeksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan." (27 artikla). Näin ollen Suomi on toimivaltainen valtio sekä eläkkeiden maksamisen että sairausvakuutuksen suhteen.

Tämän perusteella sosiaali- ja terveysministeriö on katsonut, että Suomella on oikeus asetuksen 33 artiklan 1 kohdan perusteella vähentää Suomesta maksettavasta eläkkeestä sairauden ja äitiyden vuoksi perittävät maksut laskettuina suomalaisen lainsäädännön mukaan. Vähennykset voidaan tehdä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat asetuksen 27, 28, 28a, 29 ja 31 artiklan mukaan Suomen laitoksen vastuulla. A:n tapauksessa nämä kustannukset ovat 27 artiklan mukaisesti kokonaan Suomen vastuulla.

Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan mukaisesti Suomessa voidaan periä vakuutusmaksu Suomen lainsäädännön mukaisesti. Suomen lainsäädännön mukaan myös ulkomailta saatu eläke lasketaan mukaan siihen maksuperustaan, jonka mukaan sairausvakuutusmaksu määrätään. Lisäksi on huomattava, että eläkkeensaajan sairausvakuutusmaksun periminen myös ulkomailla saadun eläketulon perusteella on yhdenmukaista sen kanssa, että työntekijän kohdalla toimivaltainen valtio perii lainsäädäntönsä mukaiset maksut kaikista jäsenmaista saaduista tuloista. Koska Ruotsista maksetusta eläkkeestä ei ole Ruotsissa peritty sairausvakuutusmaksua, ei Ruotsista maksetun eläkkeen laskeminen mukaan Suomessa perittävän sairausvakuutusmaksun maksuperustaan ole johtanut sairausvakuutusmaksun kaksinkertaiseen maksamiseen. Nyt käsitellyssä tapauksessa sairausvakuutusmaksujen periminen Ruotsissa Ruotsista maksetusta eläkkeestä olisi ollut asetuksen määräysten vastaista, sillä asetuksen 27 artiklan mukaan Suomi sekä antaa etuudet että vastaa yksin niiden kustannuksista.

Asetuksen 33 artiklan 1 kohdan sanamuodon perusteella maksuja ei voida kuitenkaan periä yli sen määrän, jonka Suomi sairaanhoidosta vastaavana maana maksaa eläkettä.

Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (SopS 106/1993) 23 artiklan mukaan Pohjoismaat luopuvat muun muassa Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 36 artiklan mukaisesta luontoisetuuksien korvaamisesta laitosten kesken. Asetuksen III osaston 1 luvun 7 jakso koskee korvauksia laitosten kesken. Sen 36 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion laitoksen tämän luvun säännösten nojalla toisen jäsenvaltion laitoksen puolesta antamat luontoisetuudet korvataan täysimääräisesti. Saman artiklan 3 kohdan mukaan kaksi tai useampi jäsenvaltio tai näiden valtioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat sopia muista tavoista kustannusten korvaamiseksi tai voivat luopua kaikesta korvaamisesta niiden toimivaltaan kuuluvien laitosten välillä. Pohjoismaiden sosiaaliturvasopimus on esimerkki tällaisesta jäsenvaltioiden välisestä sopimuksesta, jolla on luovuttu kustannusten korvaamisesta laitosten kesken. Pohjoismaiden sosiaaliturvasopimuksen kyseisellä säännöksellä ja asetuksen 36 artiklalla ei kuitenkaan ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa, sillä ne eivät vaikuta sen määrittämiseen, mikä on eläkkeiden osalta toimivaltainen valtio tai luontoisetuuksien kustannuksista vastaava valtio. Nyt käsiteltävässä tapauksessa Suomi sekä antaa etuudet että vastaa yksin niiden kustannuksista. Näin ollen vaikka Pohjoismaiden välillä ei olisikaan luovuttu kustannusten korvaamisesta, Suomella ei olisi oikeutta periä sairaanhoidon kustannuksia asetuksen 36 artiklan mukaisesti toiselta eläkettä maksavalta maalta (Ruotsilta).

On väitetty, että Rundgrenin tapauksen 49 kohdassa Euroopan yhteisöjen tuomioistuin käsittelee asetuksen 33 artiklan 1 kohtaa vastatessaan kansallisen tuomioistuimen esittämään kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen, joka koskee asetuksen 33 artiklan 2 kohdan tulkintaa. Tuomiosta käy kuitenkin selvästi ilmi, että tuomion kohta 49 on ollut osa vastausta toiseen ennakkoratkaisukysymykseen, joka on käsitelty 28a artiklassa käytetyn ilmauksen 'eikä oikeutta eläkkeeseen ole' tulkintaa. Kun tuomion kohta 49 luetaan oikeassa asiayhteydessään on selvää, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuin käsittelee asetuksen 33 artiklan 1kohtaa hakiessaan tukea sille tulkinnalle, että kun asetuksen 27, 28 ja 28a artiklassa viitataan eläkkeeseen, johon henkilöllä on oikeus, tällä tarkoitetaan eläkettä, jota on todella maksettu asianomaiselle henkilölle. Väite siitä, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen Rundgrenin tuomion kohdassa 49 antama 33 artiklan 1kohtaa käsittelevä lausuma osoittaisi sen, ettei Suomella ole oikeutta periä sairausvakuutusmaksua tässä tapauksessa, on virheellinen.

Sairausvakuutuslain (364/1963) mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu sairauden varalta kyseisen lain mukaisesti. Sairausvakuutuslain 33 §:n 2 momentin mukaan vakuutetun sairausvakuutusmaksu määrätään edelliseltä vuodelta, verovuodelta, vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella. Ruotsista maksetusta eläkkeestä on peritty Ruotsissa lähdevero. Tämä perustuu Pohjoismaiden väliseen tulo- ja varallisuusveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehtyyn sopimukseen (SopS 26/1997), jonka 18 artiklan mukaan Pohjoismaasta saatu eläke verotetaan vain maksajavaltiossa. Ruotsista maksettavista eläkkeistä ei Ruotsissa peritä lähdeveron lisäksi Suomen sairausvakuutusmaksua vastaavaa maksua. Suomessa sairausvakuutusmaksua määrättäessä on otettu huomioon myös Ruotsista saatu eläke. Ruotsissa maksetun eläkkeen mukaan lukeminen niihin tuloihin, joiden perusteella sairausvakuutusmaksu määrätään, on Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdan mukaista: eläkettä maksavalla laitoksella "(...) on oikeus tehdä tällaiset vähennykset laskettuina kyseisen lainsäädännön mukaan tällaisesta laitoksesta maksettavasta eläkkeestä siihen määrään saakka, johon etuuksia koskevat kustannukset ovat (...) sanotun jäsenvaltion laitoksen vastuulla." Nyt käsiteltävässä tapauksessa Suomi on asetuksen 27 artiklan mukaan vastuussa luontoisetuuksien antamisesta ja etuuksia koskevista kustannuksista niin kuin eläkettä maksettaisiin vain Suomessa. Tätä kantaa tukee lisäksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa C-18/95 (Terhoeve), jonka 51 kohdassa tuomioistuin totesi että "(...) koska kansallisia lainsäädäntöjä ei ole yhdenmukaistettu yhteisössä, jäsenvaltiot voivat lähtökohtaisesti päättää tuloista, jotka on otettava huomioon sosiaalivakuutusmaksuja laskettaessa."

Kansaneläkelaitos on antamassaan lausunnossa pääosin samoilla perusteilla kuin sosiaali- ja terveysministeriö esittänyt valituksen hylkäämistä.

3.3. Valtiovarainministeriön lausunto

Valtiovarainministeriö on korkeimman hallinto-oikeuden pyynnöstä antamassaan lausunnossa esittänyt muun muassa seuraavaa:

Suomi on 11.7.2003 vastaanottanut Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 226 artiklan nojalla annetun virallisen ilmoituksen ja 13.4.2004 saman artiklan nojalla annetun perustellun lausunnon, jotka koskivat sosiaaliturvamaksujen laskuperustaa. Suomen hallituksen puolesta komissiolle annetuissa vastuksissa esitetään, että asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdan mukaan on sallittua, että Suomi ottaa maassa asuvilta eläkkeensaajilta perittävän sairausvakuutusmaksun maksuperustan määrittämisessä huomioon myös muissa jäsenvaltioissa maksetut eläkkeet kuitenkin siten, että sairausvakuutusmaksua peritään vain Suomesta maksettavasta eläkkeestä. Valtiovarainministeriö yhtyy Suomen hallituksen vastauksissa esitettyyn kantaan sekä sen perusteluihin. Valtiovarainministeriö viittaa myös sosiaali- ja terveysministeriön lausuntoon ja yhtyy soveltuvin osin siinä esitettyyn kantaan ja perusteluihin koskien Suomen oikeutta periä sairausvakuutusmaksua Suomessa asuvalta eläkkeensaajalta ja sairausvakuutusmaksun maksuperustan määrittämistä.

Verohallitus on antanut lausunnon.

A on antamassaan selityksessä uudistanut vaatimuksensa ja viitannut erityisesti komission perusteltuun lausuntoon.

Valtionasiamies ja kaupungin veroasiamies ovat antamissaan selityksissä uudistaneet asiassa aiemmin esittämänsä.

4. KORKEIMMAN HALLINTO-OIKEUDEN PÄÄTÖS ennakkoratkaisun pyytämisestä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta

Korkein hallinto-oikeus on päättänyt lykätä asian käsittelyn ja pyytää Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta yhteisön perustamissopimuksen 234 artiklan nojalla ennakkoratkaisun sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohdan tulkinnasta.

Ennakkoratkaisun pyytäminen on tarpeen korkeimmassa hallinto-oikeudessa vireillä olevan asian ratkaisemiseksi.

4.1. Kansalliset säännökset ja pohjoismainen sosiaaliturvasopimus

Sairausvakuutuslain (364/1963) 1 §:n mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu sairauden varalta tämän lain mukaisesti. Saman lain 32 §:n mukaan vakuutetun on suoritettava sairausvakuutusmaksua ja 33 §:n mukaan vakuutusmaksu määrätään vakuutetulle edelliseltä vuodelta, verovuodelta, vahvistettujen veroäyrien yhteismäärän perusteella. Sairausvakuutuslain mukaan vakuutetun oikeus etuuksiin ei ole sidottu hänen suorittamiinsa vakuutusmaksuihin.

Pohjoismaiden välillä 15.6.1992 tehdyn pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (SopS 106/1993) 6 artiklan mukaan Pohjoismaassa asuvaan henkilöön sovelletaan asuinmaan lainsäädäntöä, jollei sopimuksen määräyksistä muuta johdu. Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ei sisällä erillisiä määräyksiä henkilöltä perittävistä, sopimuksen soveltamisalaan kuuluvista maksuista. Sosiaaliturvasopimuksen 23 artiklan mukaan, jollei kahden tai useamman Pohjoismaan välillä toisin sovita, maat luopuvat muun ohessa sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 36 artiklan perusteella kaikesta kustannusten korvaamisesta toisiltaan sairauden, äitiyden, työtapaturmien ja ammattitautien johdosta myönnettävien hoitoetuuksien johdosta siten kuin artiklassa tarkemmin määrätään.

4.2. Perustelut ennakkoratkaisun pyytämiselle

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa ratkaistavana olevassa asiassa on kysymys siitä, estääkö yhteisön oikeus, lähinnä Neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71 ja sen 27 artikla ja 33 artiklan 1 kohta, kun A on työskennellyt sekä Suomessa että Ruotsissa ja saanut eläketuloa kummastakin maasta ja nyt asuu Suomessa ja kuuluu Suomen asumisperusteiseen sosiaaliturvaan, sen, että Suomen lainsäädännön mukaan hänelle määrätään sairausvakuutusmaksu Suomesta ja Ruotsista saatujen eläkkeiden yhteismäärän perusteella.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tuomiossaan asiassa C-389/99 (Rundgren) lausunut, että asetuksesta N:o 1408/71, sellaisena kuin se on muutettuna ja ajantasaistettuna asetuksella N:o 3096/95, ilmenevä ja kyseisen asetuksen 33 artiklassa erityisesti ilmaistu yleinen periaate, jonka mukaan eläkkeensaajalta ei voida pelkän jäsenvaltiossa asumisen perusteella periä pakollisia vakuutusmaksuja sellaisista etuuksista aiheutuvien kustannusten kattamiseksi, joista jonkin toisen jäsenvaltion laitos vastaa, on esteenä sille, että jäsenvaltio, jonka alueella eläkkeensaaja asuu, perii eläkkeensaajalta lainsäädäntönsä mukaisesti maksuja tai vastaavia suorituksia vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyysetuuksien kustantamiseksi, kun edunsaaja saa vastaavaa tarkoitusta varten etuuksia, joiden kustannuksista vastaa eläkkeiden osalta toimivaltaisen jäsenvaltion laitos.

Rundgrenin asia on kuitenkin erilainen kuin nyt esillä oleva A:n asia, koska Rundgren sai eläkettä ainoastaan Ruotsista, kun sen sijaan A saa eläkettä myös Suomesta. Korkeimmalla hallinto-oikeudella ei ole tiedossa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisua puheena olevan asetuksen tulkinnasta A:ta vastaavassa tilanteessa.

4.3. Kysymys

Onko sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 33 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, ettei sen mukaista ole sellainen sairausvakuutusmaksun määrääminen, jonka mukaan jäsenvaltiossa, jossa eläkeläinen asuu, sairausvakuutusmaksun suuruuden määräytymisen perusteena käytetään asuinvaltiosta saatujen eläketulojen lisäksi myös toisesta jäsenvaltiosta saatuja eläketuloja kuitenkin edellyttäen, että sairausvakuutusmaksu ei ylitä asuinvaltiosta saadun eläkkeen määrää, sellaisessa tilanteessa, jossa eläkeläisellä on asetuksen 27 artiklan mukaan oikeus sairauden ja äitiyden perusteella saataviin etuihin vain asuinmaan laitokselta ja asuinmaan laitoksen kustannuksella.

Saatuaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun yllä olevaan kysymykseen korkein hallinto-oikeus antaa lopullisen päätöksen asiassa.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ahti Rihto, Raimo Anttila, Tuulikki Keltanen, Olli Nykänen ja Ahti Vapaavuori. Asian esittelijä Marjo Snellman.