08.05.2007/1158

Rakennerahastovarat - Euroopan aluekehitysrahasto - Interreg-yhteisöaloiteohjelma - Maakunnan liitto - Maksatuspäätös - Oikaisuvaatimus - Hallintoriita - Kunnallisvalitus - Hallintovalitus - Aluekehitysviranomainen - Valtionapuviranomainen

Maakunnan liitto oli hyväksynyt Mötesplats Barents -nimisen hankkeen Interreg III A Pohjoinen -ohjelmaan kuuluvaksi hankkeeksi. Hankkeelle oli myönnetty rahoitusta Euroopan aluekehitysrahastosta sekä kansallisena rahoitusosuutena. Tukea voitiin käyttää 1.1.2002-31.3.2003 välillä syntyviin hyväksyttäviin kustannuksiin. Maakunnan liitto hylkäsi 1.3.2004 tekemällään maksatuspäätöksellä tuen saajan hakemuksen osittain. Maakunnan liitto ohjasi tuen saajan hakemaan päätökseen muutosta kuntalain (365/1995) mukaisella oikaisuvaatimuksella. Maakunnan liitto käsitteli tehdyn oikaisuvaatimuksen ja hylkäsi sen pääosin. Valitusosoituksen mukaan päätökseen voitiin hakea muutosta kunnallisvalituksena. Hallinto-oikeus poisti päätökseen liitetyn valitusosoituksen ja tutki tuensaajan vaatimukset hallintolainkäyttölain 69 §:ssä tarkoitettuna hallintoriita-asiana. Tuen saajan vaatimukset hylättiin pääosin.

Korkein hallinto-oikeus kumosi ja poisti hallinto-oikeuden päätöksen virheellisen käsittelyjärjestyksen osalta. Rakennerahasto-ohjelmien kansallisesta hallinnoinnista annetun lain (1353/1999, jäljempänä rakennerahastolaki) mukaan maakunnan liiton päätöksessä ei ollut kysymys tuossa laissa tarkoitetusta rahoituspäätöksestä eikä myöskään lain 37 §:ssä tarkoitetusta rahoituksen maksamisen lopettamisesta tai tuen takaisinperinnästä. Maakunnan liiton maksatusasiassa tekemässä päätöksessä ei siten ollut kysymys rakennerahastolaissa tarkoitetusta hallintovalituksesta eikä hallintoriidasta. Tämän jälkeen oli ratkaistava, oliko käytettävissä oleva oikeussuojakeino rakennerahastolain 39 §:n 2 momentissa ja tapaukseen lisäksi sovellettavan alueiden kehittämisestä annetun lain (1135/1993) 10 f §:ssä tarkoitettu kunnallisvalitus. Mainittujen lakien mukaan maakunnan liitto oli Interreg-varojen hallinnon osalta sekä hallintoviranomainen että maksuviranomainen, minkä lisäksi maakunnan liitto oli myös aluekehitysviranomainen.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että oikeussuojakeinon ratkaisemiseksi oli syytä tulkita yhdessä edellä mainittuja säännöksiä ja valtionavustuslain (688/2001) säännöksiä. Valtionavustuslaki on soveltamisalaltaan yleinen ja sitä sovelletaan myös rakennerahastosta myönnettävien varojen käyttöön siltä osin kuin asiasta ei ole muualla lainsäädännössä toisin säädetty. Koska rakennerahastolaissa ja edellä mainitussa alueiden kehittämisestä annetussa laissa ei ollut tuen maksatusta koskevia säännöksiä, maakunnan liiton tekemän maksatuspäätöksen muutoksenhakuun tuli soveltaa valtionavustuslain 34 §:ää, jonka mukaan maksatuspäätökseen haetaan ensin oikaisua ja oikaisuvaatimuksen johdosta annettuun päätökseen haetaan muutosta valittamalla hallintolainkäyttölain mukaisesti.

Tuen saajan valitus tutkittiin välittömästi korkeimmassa hallinto-oikeuden päätökseen kohdistuvana valituksena siltä osin kuin hallinto-oikeus oli hylännyt vaatimukset eräiden kustannusten hyväksymisestä tukikelpoisiksi. Valitus hylättiin pysyttäen hallinto-oikeuden päätöksen lopputulos.

Laki rakennerahastojen kansallisesta hallinnoinnista (1353/1999) 1 ja 1 a §, 2 § 1 mom., 2 § 4mom., 3, 6, 37 ja 39 §
Alueiden kehittämisestä annettu laki (1135/1993) 3 a, 3 b, 10 a ja 10 f §
Valtionavustuslaki (688/2001) 1, 2, 3 ja 34 §
Alueiden kehittämislaki (602/2002) 42 §

Ks. myös KHO:2007:26, KHO:2007:27 ja KHO 8.5.2007 T 1159.

Strukturfondmedel - Europeiska regionala utvecklingsfonden - Gemenskapsinitiativprogrammet Interreg - Förbund på landskapsnivå - Utbetalningsbeslut - Rättelseyrkande - Förvaltningstvistemål - Kommunalbesvär - Förvaltningsbesvär - Regional utvecklingsmyndighet - Statsbidragsmyndighet

Ett förbund på landskapsnivå hade godkänt ett projekt kallat Mötesplats Barents till att omfattas av Interreg III A Nord -programmet. Projektet hade beviljats finansiering ur Europeiska regionala utvecklingsfonden samt nationell motfinansiering. Stödet kunde användas för godtagbara kostnader som uppkom under tiden 1.1.2002 - 31.3.2003. I sitt utbetalningsbeslut 1.3.2004 avslog förbundet delvis sökandens ansökan om utbetalning. Förbundet anvisade stödsökanden att söka ändring i beslutet genom att yrka rättelse så som avses i kommunallagen (365/1995). Sökanden framställde ett rättelseyrkande, som förbundet behandlade och delvis avslog. Enligt besvärsanvisningen kunde ändring i sistnämnda beslut sökas genom kommunalbesvär. Förvaltningsdomstolen undanröjde den besvärsanvisning som fogats till beslutet och prövade stödtagarens yrkanden som ett förvaltningstvistemål som avses i 69 § i förvaltningsprocesslagen. Sökandens yrkanden avslogs huvudsakligen.

Högsta förvaltningsdomstolen upphävde och undanröjde förvaltningsdomstolens beslut till den del som beslutet avsåg handläggningsordningen. Enligt lagen om den nationella förvaltningen av programmen för strukturfonderna (1353/1999, nedan strukturfondslagen) var det i förbundets beslut inte fråga om ett i nämnda lag avsett finansieringsbeslut och inte heller om att finansieringen upphörde eller återkrävdes, så som avsågs i 37 § i samma lag. I förbundets utbetalningsbeslut var det således inte fråga om förvaltningsbesvär som avses i strukturfondslagen eller om förvaltningstvistemål. Därefter gällde det att avgöra om det tillgängliga rättsmedlet var kommunalbesvär som avses i 37 § 2 mom.i strukturfondslagen och 10 f § i lagen om den nationella förvaltningen av programmen för strukturfonderna
(1135/1993), som även den skulle tillämpas i detta fall. Enligt nämnda lagar var förbundet i fråga om förvaltningen av Interregmedlen såväl förvaltningsmyndighet som utbetalande myndighet samt dessutom regional utvecklingsmyndighet.

Högsta förvaltningsdomstolen anser, att det vid avgörandet av korrekt rättsmedel var skäl att tolka ovan nämnda bestämmelser tillsammans med bestämmelserna i statsunderstödslagen (668/2001). Statsunderstödslagen har ett allmänt tillämpningsområde och är således tillämplig också på användningen av medel som beviljas från strukturfonder, till den del som annat inte bestämts i annan lagstiftning. Eftersom strukturfondslagen och lagen om regional utveckling inte innehåller några bestämmelser om beslut om utbetalning, skulle ändring i förbundets beslut om utbetalning sökas så som bestäms i 34 § i statsunderstödslagen. Enligt nämnda lagrum får först rättelseyrkande framställas över utbetalningsbeslutet, varefter ändring i det beslut som fattats med anledning av rättelseyrkandet får sökas genom besvär på det sätt som föreskrivs i förvaltningsprocesslagen.

Stödtagarens besvär prövades omedelbart av högsta förvaltningsdomstolen som besvär över avgörandet till den del som förvaltningsdomstolen hade förkastat stödtagarens yrkanden om att vissa kostnader skulle godtas som stödberättigande kostnader. Besvären förkastades och slutresultatet i förvaltningsdomstolens beslut ändrades inte.

Lag om den nationella förvaltningen av programmen för strukturfonderna (1353/1999) 1 och 1 a §, 2 § 1 mom., 2 § 4 mom., 3, 6, 37 och 39 §
Lagen om regional utveckling (1135/1993) 3 a, 3 b, 10 a och 10 f §
Statsunderstödslag (688/2001) 1, 2, 3 och 34 §
Regionutvecklingslagen (602/2002) 42 §

Se även HFD 2007:26, HFD 2007:27 och HFD 8.5.2007 liggare 1159.