KHO:2008:28

Lastensuojelu - Kustannusten korvaaminen - Kuntien välinen riita - Korko - Toimeentulotuki

Kuntien välisessä lastensuojelukustannusten korvaamista koskevassa riidassa hylättiin vaatimus koron maksamisesta kunnan saatavalle. Viivästyskoron maksamista ei voitu perustaa korkolakiin eikä lastensuojelukustannuksia koskeviin erityislakeihin eikä vastaavanlaisia saatavia koskevissa kuntien välisissä maksuriidoissa ollut oikeuskäytännössäkään muodostunut koronmaksuvelvollisuutta koskevaa periaatetta. Toimeentulokustannusten osalta kunnan vaatimus hylättiin myös perusteiltaan. Koron osalta äänestys 4-1.

Korkolaki 1 § 2 mom.
Lastensuojelulaki 45 §
Sosiaalihuoltolaki 42 §
Laki toimeentulotuesta 14 §

Kort referat på svenska

Hakemus hallinto-oikeudelle

Nurmijärven sosiaalilautakunta on hakemuksessaan Helsingin hallinto-oikeudelle vaatinut, että Helsingin sosiaalilautakunta velvoitetaan korvaamaan Nurmijärven sosiaalilautakunnalle A:n 4.12.2002 syntyneen lapsen B:n huostaanotosta aiheutuneet kustannukset ajalta 1.1.2002 - 24.5.2003 yhteensä 32 400 euroa lastensuojelulain 45 §:n nojalla sekä 24.5.2003 alkaneen perhekotisijoituksen kustannukset, koska lapsen huostaanottamisen ja sijaishuollon järjestämisen tarve on syntynyt Helsingissä.

Lisäksi Nurmijärven sosiaalilautakunta on vaatinut, että Helsingin sosiaalilautakunta velvoitetaan sosiaalihuoltolain 13 ja 14 §:n perusteella korvaamaan Nurmijärven sosiaalilautakunnalle myös sen A:lle myöntämä toimeentulotuki ajalla 1.6.2001 - 22.1.2003 yhteensä 5 801,56 euroa tai toissijaisesti, mikäli hallinto-oikeus katsoo, että A ei olisi vielä tuolloin asunut Helsingissä, viimeistään 1.3.2002 alkaen, jolloin A:n isä kävi Helsingistä hakemassa A:lle toimeentulotukea, yhteensä 3 852,31 euroa. Lisäksi on vaadittu sosiaalityön kustannusten korvaamista.

Helsingin hallinto-oikeuden päätös

Helsingin hallinto-oikeus on ratkaissut Nurmijärven kunnan Helsingin kaupunkiin kohdistamat korvausvaatimukset seuraavasti:

1. Hallinto-oikeus on velvoittanut Helsingin kaupungin suorittamaan Nurmijärven kunnalle B:n sijaishuollosta aiheutuneet kustannukset ajalta 23.12.2002 - 15.5.2003 (laitoshuolto) ja ajalta 24.5.2003 - 31.8.2005 (perhehoito) yhteensä 50 805,28 euroa.

Hallinto-oikeus on velvoittanut Helsingin kaupungin korvaamaan edellä mainittujen sijaishuoltokustannusten osalta korkoa viisi (5) prosenttia vuodessa seuraavasti: Laitoshuollosta ajalla 23.12.2002 - 15.5.2003 syntyneille kustannuksille yhteensä 28 962 eurolle hakemuksen vireille tulosta 3.6.2003 lukien maksupäivään saakka sekä perhehoidosta ajalla 24.5. - 30.9.2003 syntyneille kustannuksille (yhteensä 21 843,28 euroa) lapsilisien vähennysten jälkeen 2 804,60 eurolle vastaselityksen saapumisesta hallinto-oikeuteen 1.10.2003 lukien maksupäivään saakka, ajalla 1.10.2003 - 31.1.2005 syntyneille perhehoidon kustannuksille 13 321,15 eurolle vastaselityksen saapumisesta hallinto-oikeuteen 16.2.2005 lukien maksupäivään saakka ja ajalla 1.2.2005 - 31.8.2005 syntyneille perhehoidon kustannuksille 5 717,53 eurolle vastaselityksen saapumisesta hallinto-oikeuteen 1.9.2005 lukien maksupäivään saakka. Korkovaatimus on hylätty enemmälti.

Hallinto-oikeus on hylännyt hakemuksen vaadittujen sosiaalityön kustannusten osalta.

2. Hallinto-oikeus on velvoittanut Helsingin kaupungin suorittamaan Nurmijärven kunnalle A:lle myönnettyjen toimeentulotukien korvauksena ajalta 14.1.2002 - 22.1.2003 yhteensä 4 608,10 euroa sekä tälle määrälle korkoa viisi (5) prosenttia vuodessa hakemuksen vireilletulosta 4.6.2003 lukien maksupäivään saakka. Hakemus toimeentulokustannusten korvaamisesta samoin kuin korkovaatimus on hylätty enemmälti.

Perustelut

1. Lastensuojelukustannukset ja sosiaalityön kustannukset

Lastensuojelulain 45 §:n 1 momentin mukaan lapsen sijaishuollon järjestämisestä ja tästä aiheutuvista kustannuksista vastaa se kunta, jossa lapsen huostaanottamisen ja sijaishuollon järjestämisen tarve on syntynyt. Tällä tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa lapsella on ollut kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta silloin kun velvollisuus huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen on syntynyt. Sosiaalihuoltolain 42 §:n 1 momentin mukaan kunnalla on oikeus saada muulle kuin kunnan omalle asukkaalle antamastaan vähintään 14 vuorokautta kestäneestä laitoshuollosta aiheutuvista kustannuksista hakemuksesta korvaus siltä kunnalta, jolle sanotun huollon järjestäminen olisi sosiaalihuoltolain 13 §:n mukaan kuulunut. Lastensuojelulain 45 §:n 1 momentin mukaan sovelletaan sosiaalihuoltolain 42 §:n säännöksiä myös lastensuojelulain nojalla järjestettävään perhehoitoon ja laitoshuoltoon.

Kotikuntalain 2 §:n 1 momentin mukaan henkilön kotikunta on sanotussa laissa säädetyin poikkeuksin se kunta, jossa hän asuu. Vastasyntyneen lapsen kotikunta on se kunta, jossa hänen äidillään on kotikunta lapsen syntyessä. Kotikuntalain 2 §:n 2 momentin mukaan, jos henkilöllä on käytössään useampia asuntoja tai jos hänellä ei ole käytössään asuntoa lainkaan, hänen kotikuntansa on se kunta, jota hän perhesuhteidensa, toimeentulonsa tai muiden vastaavien seikkojen johdosta itse pitää kotikuntanaan ja johon hänellä on edellä mainittujen seikkojen perusteella kiinteä yhteys. Lain 2 §:n 3 momentin mukaan, jos henkilön omaa käsitystä kotikunnastaan ei ole voitu selvittää, hänen kotikuntansa on se kunta, johon hänellä on katsottava olevan kiintein yhteys asumisensa, perhesuhteidensa, toimeentulonsa ja muiden vastaavien seikkojen johdosta.

B on syntynyt 4.12.2002. Samana päivänä tekemällään päätöksellä Nurmijärven sosiaalilautakunta on ottanut hänet kiireellisesti huostaan sekä huostaan päätöksellään 14.1.2003. Asiakirjoista ilmenee, että B on ollut laitoshuollossa Nikinharjun lastenkodissa 23.12.2002 - 15.5.2003 sekä perhehoidossa 24.5.2003 - 31.8.2005.

A on kesäkuussa 2001 joutunut asunnottomaksi Nurmijärvellä asuttuaan kunnassa vuoden 2001 alusta lukien. Osoitteekseen hän oli sittemmin ilmoittanut Poste restante Nurmijärvellä. Kiinteistö, jonka A on 18.6.2001 ilmoittanut Nurmijärvellä osoitteekseen, oli Nurmijärven sosiaalilautakunnan mukaan palanut jo vuonna 2000. Sen osalta, missä A on asunut, Nurmijärvellä vai Helsingissä, vuoden 2001 kesän jälkeen on arvioitava kaikkea olennaista asiakirjoista ilmenevää näyttöä.

Helsingin kihlakunnan poliisilaitos on kuulustellut A:ta hänen kotikuntansa selvittämiseksi. Kuulustelupöytäkirjan 1.10.2003 mukaan A on rikoksesta epäiltynä ilmoittanut olleensa kirjoilla Nurmijärvellä vuosina 2001 - 2003 ja olevansa kirjoilla Helsingissä kuulusteluajankohtana 1.10.2003 äitinsä osoitteessa G-katu, Helsinki. Hän on muistellut muuttaneensa kirjansa Nurmijärveltä Helsinkiin luultavasti helmikuussa 2003. Kuulusteluhetkellä hän on ilmoittanut asuvansa pääasiassa isänsä osoitteessa M-katu. Hän on ilmoittanut oleskelleensa Helsingissä noin vuoden 2002 alusta alkaen. Hän on ilmoittanut olleensa raskautensa aikana suurimman osan ajasta sairaalassa, mutta osan ajasta isänsä tai äitinsä luona Helsingissä.

Nurmijärven A:ta koskevasta toimeentulotukipäätöksestä 4.6.2002 ilmenee, että A on ollut vailla vakinaista asuntoa (osoite Poste Restante Rajamäki) ja että hän on kertonut oleskelleensa muutaman viikon äitinsä luona hoitamassa akutisoitunutta maksasairauttaan. Toimeentulotukipäätöksestä ilmenee, että 4.7.2002 A on todennut oleskelevansa tilapäisesti isänsä luona Helsingissä. Toimeentulotukipäätöksestä 31.7.2002 ilmenee, että A oli aloittanut valvotun Subutex-hoidon Naistenklinikalla ja että hän on asunut isänsä luona Helsingissä toistaiseksi. Samoin toimeentulotukipäätöksen 5.9.2002 mukaan A on asunut isänsä luona Pukinmäessä. Hänellä on ollut palaveri Naistenklinikalla 16.9.2002 vapauduttuaan noin kolmen viikon vankeusjaksolta. Myös Nurmijärven lastensuojelun asiakaskertomusmerkinnöistä 20. - 22.11.2002 ilmenee, että A on oleskellut isänsä luona Helsingissä. Nurmijärven vastaselityksen 31.8.2005 mukaan A ei ollut tammikuussa 2002 hakenut Nurmijärven kunnan hänelle osoittamaa kirjettä ilmoittamastaan Poste restante-osoitteesta Nurmijärveltä. Syyksi hän oli ilmoittanut, ettei hänellä ollut ollut rahaa käydä Helsingistä asti hakemassa kirjettä. Lastensuojelun asiakaskertomuksen merkinnästä 17.9.2002 sekä Naistenklinikan sairaalalääkärin ja johtavan sosiaalityöntekijän selvityksestä 18.10.2002 ilmenee, että A on Naistenklinikalla saanut avohoidossa Subutexia huumevierotukseen ennen vankilaan menoa. Hoidon oli tarkoitus olla jokapäiväistä, mutta se oli toteutunut epäsäännöllisesti ja vankilajakson jälkeen vain kerran.

Hallinto-oikeus katsoo asiakirjoista saatavan selvityksen perusteella, että A:n kotikunta vuonna 2002 on ollut Helsinki, jonne hänellä asumisensa perusteella on ollut kiinteä yhteys ja jossa hän on itsekin ilmoittanut oleskelleensa alkuvuodesta 2002 lukien. Siten A:n 4.12.2002 syntyneen lapsen B:n huostaanottamisen, jonka perustetta ei ole kiistetty, ja sijaishuollon järjestämisen tarve on syntynyt B:n kotikunnan ollessa Helsinki. Helsingin kaupunki on velvollinen korvaamaan Nurmijärven kunnalle B:n sijaishuollon järjestämisestä aiheutuneet kulut. Nurmijärven kunnan saatavalle on suoritettava oikeuskäytännön mukaista viiden prosentin vuotuista korkoa kulloisenkin kysymyksessä olevan hakemuksen vireilletulosta maksupäivään laskettua korkoa.

Nurmijärven sosiaalilautakunta ei ole yksilöinyt, mistä toimenpiteistä vaaditut sosiaalityön kustannuksiksi määritellyt kustannukset 11 246 euroa vuosilta 2002 - 2005 ovat aiheutuneet. Sosiaalilautakunta ei ole tarkemmin yksilöinyt vaatimustaan tehtyjen toimenpiteiden, työntekoajankohdan ja kuhunkin toimenpiteeseen käytetyn ajan osalta. Nurmijärven sosiaalilautakunnan tämän vaatimuksen ei voida, siinä muodossa kuin se on esitetty, katsoa perustuvan sosiaalihuoltolain tai minkään muunkaan lain säännöksiin. Ei ole myöskään perusteettoman edun palauttamista koskevat periaatteet huomioon otettuina kohtuutonta, että Nurmijärven kunta joutuu vastaamaan näistä vaadituista sosiaalityön kustannuksista.

2. Toimeentulotukikustannukset

Toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n 1 momentin mukaan toimeentulotuen myöntää hakemuksesta sen kunnan toimielin, jonka alueella henkilö tai perhe vakinaisesti oleskelee.

Toimeentulotuen myöntämisestä aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta kuntien kesken ei ole säännöksiä. Niistä aiheutuneita kustannuksia koskevissa kuntien välisissä riidoissa voi korvausvelvollisuus kuitenkin eräissä tapauksissa syntyä perusteettoman edun palautusta koskevien periaatteiden perusteella. Perusteetonta etua koskevat periaatteet voivat tulla sovellettavaksi erityisesti tapauksissa, joissa kustannusvastuun jättäminen palvelun järjestäneen kunnan kannettavaksi on asian laatu huomioon ottaen ilmeisen kohtuutonta.

Sillä perusteella, mitä edellä lastensuojelukustannuksien osalta on todettu A:n asumisesta vuoden 2001 kesäkuusta loppuvuoteen 2001 ja vuonna 2002, A:n ei voida katsoa oleskelleen mainittuna aikana vuonna 2001 vakinaisesti Helsingissä, mutta kylläkin vuonna 2002. Vuoden 2003 oleskelun osalta A on kuulustelupöytäkirjan 1.10.2003 mukaan ilmoittanut muuttaneensa kirjansa Helsinkiin muistinsa mukaan luultavasti helmikuussa 2003. Väestötietojärjestelmän mukaan A:n kotikunnaksi on merkitty Helsinki 19.2.2003 lukien. Kun asiakirjoissa ei ole näyttöä siitä, että A olisi vuoden 2003 alun jälkeen siirtynyt Helsingistä oleskelemaan vakinaisesti Nurmijärvelle tai muuallekaan, A:n on katsottava oleskelleen myös vuoden 2003 tammikuun vakinaisesti Helsingissä. Näin ollen Helsingin kaupunki on saanut perusteetonta etua Nurmijärven kunnalta siltä osin kuin Nurmijärvi on myöntänyt A:lle toimeentulotukea ajalle 14.1.2002 - 22.1.2003 yhteensä 4 608,10 euroa. On pidettävä kohtuuttomana, että Nurmijärven kunta joutuisi nämä kustannukset kantamaan. Nurmijärven kunnan tälle saatavalle on suoritettava oikeuskäytännön mukaista viiden prosentin vuotuista hakemuksen vireilletulosta maksupäivään laskettua korkoa.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Helsingin sosiaalilautakunta on pyytänyt lupaa valittaa Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä lastensuojelukustannusten korvaamista koskevalta osalta sekä vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemus sanotulta osalta hylätään.

Helsingin sosiaalilautakunta on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä myös lastensuojelukustannusten korvausvelvollisuuteen liitetyn 5 prosentin vuotuisen koron osalta. Helsingin sosiaalilautakunta on valituksessaan vaatinut hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista ja Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemuksen hylkäämistä sanotulta osalta. Hallinto-oikeuden korvattavalle summalle määräämä 5 prosentin vuotuinen korko ei perustu korkolakiin tai voimassa olevaan oikeuskäytäntöön. On kohtuutonta, että kysymyksessä olevassa tapauksessa korvattavalle summalle on määrätty korko, kun otetaan huomioon, että Helsingin sosiaalilautakunta on toiminut asiassa vilpittömässä mielessä.

Toimeentulotukikustannusten korvaamista koskevassa valituksessaan Helsingin sosiaalilautakunta on vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös myös toimeentulotukikustannusten korvaamisen osalta kumotaan sekä Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemus hylätään kokonaisuudessaan eli myös maksettavaksi määrätyn 5 prosentin koron osalta.

Asiakaskertomuksesta ilmenee, että A asui Nurmijärvellä vuonna 2001 ja jäi asunnottomaksi Nurmijärvellä 14.6.2001. Merkintöjen mukaan muun ohella 4.6.2002 A oleskeli edelleen Rajamäellä. Nurmijärven sosiaalilautakunnan toimittamien hakemusasiakirjojenkin mukaan A asui miesystävänsä luona Nurmijärvellä. Asiakaskertomuksesta 4.7.2002 ilmenee, että A asui Rajamäellä tukiasunnossa. Toisaalta 4.6.2002 A ilmoitti oleskelleensa myös äitinsä luona Helsingissä hoitamassa sairauttaan. A asioi Nurmijärven Kansaneläkelaitoksen paikallistoimistossa loppukesästä 2002 äitiyspäivärahaa koskevassa asiassaan ja ilmoitti osoitteensa olevan Nurmijärvellä. A ei ole asioinut ajalla 14.1.2002 - 22.1.2003 missään vaiheessa Helsingin sosiaaliviraston sosiaalitoimistoissa. Mahdollista on, kuten A on poliisikuulusteluissakin ilmoittanut, että hän on oleskellut myös isänsä luona Pukinmäessä joitakin aikoja vuonna 2002. Tällaisesta satunnaisesta oleskelusta ei kuitenkaan voida tehdä sellaista päätelmää, että A olisi toimeentulotukilain 14 §:n tarkoittamin tavoin vakinaisesti oleskellut kysymyksessä olevana aikana Helsingissä. Siinähän tapauksessa A olisi hakenut toimeentulotukea nimenomaan Helsingistä eikä Nurmijärveltä. A on asioinut ensimmäisen kerran Helsingissä vasta 5.3.2003. A on kiistänyt nostaneensa toimeentulotukea Nurmijärveltä perusteettomasti vuosina 2001 - 2003.

Nurmijärven lastensuojelun asiakaskertomukseen on 17.9.2002 kirjattu, että A oli tällöin hoidettavana Naistenklinikalla muun ohella raskautensa takia. Asiakirjamerkinnöistä ilmenee selkeästi, että A itse katsoi haluavansa asettua vauvansa kanssa yhdessä asumaan Nurmijärvelle. Tästä huolimatta Nurmijärven sosiaalilautakunta ei missään vaiheessa pyrkinytkään järjestämään A:lle ja hänen tulevalle lapselleen joko kiireellistä asumista tai lastensuojelulain 13 §:n mukaista asuntoa Nurmijärven kunnasta. Lapsensa synnyttyä A ilmoitti Hyvinkäällä sairaalassa osoitteekseen edelleenkin Nurmijärven.

A on mitä todennäköisimmin oleskellut pääasiallisesti Nurmijärven kunnassa nyt kysymyksessä olevana aikana eli 14.1.2002 - 22.1.2003. Helsingin sosiaalilautakunta ei ole laiminlyönyt yhteiskunnallisen huollon järjestämistä eikä menettelyllään pakottanut A:ta siirtymään Nurmijärven kuntaan saadakseen viimesijaista toimeentulotukea. Helsingin sosiaalivirasto on asiakirjojen mukaan 13.11.2002 ilmoittanut päinvastoin Nurmijärven sosiaalilautakunnalle, missä toimistossa A voisi asioida, mikäli hän olisi oleskellut vakinaisesti Helsingissä. Kysymyksessä ei ole myöskään erehdys. Helsingin sosiaalilautakunta ei ole saanut perusteetonta etua.

Palautettavalle summalle määrätyn 5 prosentin vuotuisen koron poistamisen osalta Helsingin sosiaalilautakunta on viitannut aiemmin lausumaansa.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Nurmijärven sosiaalilautakunta on antanut selityksen. A:n ensimmäisen lapsen syntymän ja lapsen huostaanoton 17.1.2001 jälkeen A tuli Helsingistä Nurmijärvelle vuoden alkupuolella.

A asui ilman asumisoikeutta muutaman kuukauden nurmijärveläisen henkilön kanssa asunnossa, joka suljettiin keväällä sosiaalisten häiriöiden takia ja asumiseen kelpaamattomana. Kevättalvella suhde nurmijärveläiseen mieshenkilöön katkesi ja A muutti Helsinkiin. Tästä ei ole suoraa muuta näyttöä kuin sosiaalityöntekijöiden havainnot. A haki asuntoa 18.6. Nurmijärven kunnalta. Sosiaalitoimistoon A oli ilmoittanut 18.6. osoitteekseen H-tie, Rajamäki, jossa sijaitseva kiinteistö oli palanut jo syksyllä 2000. Syksyllä hän oli vankilassa ja vapauduttuaan sieltä hän jatkoi asumista Helsingissä muun ohella isänsä luona. Helsingin kihlakunnan poliisilaitos oli kuulustellut A:ta hänen kotikuntansa selvittämiseksi Nurmijärven sosiaalilautakunnan pyynnöstä. Kuulusteluissa 1.3.2003 A ilmoitti oleskelleensa Helsingissä noin vuoden 2002 alusta alkaen. Hän myös ilmoitti olleensa raskauden ajan suurimmalta osalta Helsingissä äitinsä ja isänsä luona sekä sairaalassa. Tätä ilmoitusta tukee johdonmukaisesti asiakaskertomuksissa olevat merkinnät. Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta on saanut Nurmijärven sosiaalilautakunnalta perusteetonta etua.

Lautakunta on toistanut korkovaatimuksensa ja viitannut Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen.

Helsingin sosiaalilautakunta on antanut vastaselityksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Korkein hallinto-oikeus hylkää Helsingin sosiaalilautakunnan B:n hoidosta aiheutuneiden 50 805,28 euron lastensuojelukustannusten korvaamista koskevan valituslupahakemuksen.

2. Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan lastensuojelukustannuksille maksettavaksi määrätyn koron osalta. Korkein hallinto-oikeus kumoaa Helsingin hallinto-oikeuden päätöksen koron osalta ja hylkää Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemuksen sanotulta osalta.

3. Korkein hallinto-oikeus kumoaa Helsingin hallinto-oikeuden päätöksen ja hylkää Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemuksen siltä osalta kuin asiassa on kysymys Helsingin kaupungin velvollisuudesta korvata Nurmijärven kunnalle A:lle myönnetyistä toimeentulotuista aiheutuneet kustannukset.

Perustelut

1. Sen perusteella mitä valitusluvan hakija on esittänyt ja mitä asiakirjoista muutoin ilmenee, lastensuojelukustannusten korvaamista koskevan asian saattamiseen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi ei ole, kun otetaan huomioon lastensuojelulain (683/1983) 45 §:n 1 momentti ja sosiaalihuoltolain 49 §:n 2 momentti, sosiaalihuoltolain 49 §:n 3 momentissa säädettyä valitusluvan myöntämisen perustetta.

2. Hallintolainkäyttölain 13 §:n 3 momentin mukaan valituslupa voidaan myöntää myös siten, että se koskee vain osaa muutoksenhaun kohteena olevasta hallinto-oikeuden päätöksestä.

Lastensuojelulain 45 §:n 1 momentin (139/1990) mukaan kunnan velvollisuudesta järjestää perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua on voimassa, mitä sosiaalihuoltolain 14 §:ssä ja 15 §:n 1 momentissa on säädetty. Mitä mainitun lain 15 §:n 2 momentissa ja 42 §:ssä sekä 49 §:n 2 momentissa on säädetty, sovelletaan myös lastensuojelulain nojalla järjestettävään perhehoitoon ja laitoshuoltoon.

Sosiaalihuoltolain 42 §:n 1 momentin mukaan milloin kunta on 15 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa antanut laitoshuoltoa muulle kuin omalle asukkaalleen, on kunnalla oikeus antamastaan vähintään 14 vuorokautta kestäneestä laitoshuollosta aiheutuvista kustannuksista saada hakemuksesta korvaus siltä kunnalta, jolle laitoshuollon järjestäminen 13 §:n mukaan olisi kuulunut.

Kuntien välisessä lastensuojelukustannusten korvaamista koskevassa sosiaalihuoltolain mukaisessa hallintoriidassa on kysymys julkisoikeudellisesta perusteesta johtuvasta velkomuksesta. Korkolain 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan sanottua lakia ei sovelleta julkisoikeudellisesta perusteesta johtuvaan velkasuhteeseen. Lastensuojelukustannusten korvaamisen perusteista ja menettelystä korvauksen saamiseksi on säädetty lastensuojelulaissa ja sosiaalihuoltolaissa, mutta kummassakaan näistä erityislaeista ei ole säädetty koronmaksuvelvollisuudesta. Jos erityislaissa ei ole säännöstä julkisoikeudelliseen saatavaan liittyvästä koronmaksuvelvollisuudesta, oikeuskäytännössä on kuitenkin eräissä tilanteissa perustettu koronmaksuvelvollisuus kumotun kauppakaaren säännöksiin ottaen huomioon muun ohessa saatavan luonne. Nyt kysymyksessa olevan kaltaisia sosiaalilainsäädäntöön perustuvia saatavia koskevissa kuntien välisissä maksuriidoissa ei ole muodostunut kumotun kauppakaaren periaatteiden pohjalta sellaista vakiintunutta käytäntöä, johon velvollisuus koron maksamiseen voitaisiin perustaa. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden päätös lastensuojelukustannuksille maksettavaksi määrätyn koron osalta on kumottava ja Nurmijärven sosiaalilautakunnan Helsingin kaupunkiin kohdistama hakemus sanotulta osalta hylättävä.

3. Toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n 1 momentin mukaan toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jonka alueella henkilö tai perhe vakinaisesti oleskelee. Lainkohdan 2 momentin mukaan jos henkilö tai perhe muutoin kuin satunnaisesti oleskelee useammassa kuin yhdessä kunnassa, toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jonka alueella oleskelusta henkilön tai perheen menot johtuvat. Lainkohdan 3 momentin mukaan jos tuen tarve on kiireellinen, toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jossa perhe tai henkilö oleskelee hakemusta tehtäessä.

A on asunut vuoden 2001 aikana vakinaisesti Nurmijärven kunnassa sijainneessa asunnossa, jossa on sittemmin ilmennyt sosiaalisia häiriöitä. Asuntoa on lisäksi pidetty asumiseen kelpaamattomana, joten A:n on täytynyt muuttaa asunnosta. A on jäänyt asunnottomaksi kesällä 2001 Nurmijärvellä. Tämän jälkeen A on hakenut asuntoa Nurmijärveltä. Hän on oleskellut Nurmijärvellä edelleen vuonna 2002. Hänen terveyttään on hoidettu Nurmijärven kunnan toimesta Helsingissä sijaitsevissa laitoksissa. Hoitoon liittyen A on oleskellut Helsingissä. Hän on oleskellut myös Helsingissä asuneiden vanhempiensa luona. A on hakenut toimeentulotukea Nurmijärveltä ja Helsinkiin muutettuaan hän asioinut ensimmäisen kerran Helsingissä 5.3.2003. A:n oleskelusta saadun selvityksen mukaan A:n on katsottava toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla oleskelleen kysymyksessä olevana aikana 14.1.2002 - 22.1.2003 sekä Nurmijärvellä että Helsingissä.

Sosiaalihuoltolain 42 §:n mukaan kunta voi saada korvauksen toiselta kunnalta vain antamastaan, vähintään 14 vuorokautta kestäneestä laitoshuollosta aiheutuneista kustannuksista. Toimeentulotuesta aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta kuntien kesken ei ole säännöksiä. Niistä aiheutuneita kustannuksia koskevissa kuntien välisissä riidoissa korvausvelvollisuuden on katsottu voivan joskus syntyä perusteettoman edun palautusta koskevien periaatteiden perusteella. Perusteetonta etua koskevat periaatteet voivat tulla sovellettaviksi erityisesti tapauksissa, joissa kunta on osaltaan selvästi aiheuttanut sen, että henkilö joutuu muuttamaan toiseen kuntaan tai joissa kustannusvastuun jättäminen sosiaalihuollon järjestäneen kunnan kannettavaksi on muutoin asiassa esitetyt olosuhteet huomioon ottaen ilmeisen kohtuutonta.

Kun otetaan huomioon A:n olosuhteista saatu selvitys ja toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n ja sosiaalihuoltolain 42 §:n säännökset, ei voida katsoa, että Nurmijärven sosiaalilautakunta olisi myöntänyt toimeentulotukea sellaisiin menoihin, joista se ei olisi oleskelukuntana ollut velvollinen vastaamaan ja joista se voisi saada korvauksen Helsingin kaupungilta. Tämän vuoksi Helsingin hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja Nurmijärven sosiaalilautakunnan Helsingin kaupunkiin kohdistama toimeentulotuen korvaamista koskeva hakemus hylättävä.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Pirkko Ignatius, Niilo Jääskinen, Anne E. Niemi, Sakari Vanhala ja Heikki Harjula. Asian esittelijä Marja-Liisa Judström.

Asiaa ratkaistaessa on toimitettu äänestys.

Eriävä mielipide

Hallintoneuvos Niilo Jääskisen korkoa koskeva äänestyslausunto:

"Kuten enemmistökin hylkään Helsingin sosiaalilautakunnan lastensuojelukustannusten korvaamista koskevan valituslupahakemuksen.

Myönnän Helsingin sosiaalilautakunnalle valitusluvan lastensuojelukustannuksille maksettavaksi määrätyn koron osalta. Kuntien välisessä lastensuojelukustannusten korvaamista koskevassa sosiaalihuoltolain mukaisessa hallintoriidassa on kysymys julkisoikeudellisesta perusteesta johtuvasta velkomuksesta. Korkolain 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan sanottua lakia ei sovelleta julkisoikeudellisesta perusteesta johtuvaan velkasuhteeseen. Lastensuojelukustannusten korvaamisen perusteista ja menettelystä korvauksen saamiseksi on säädetty lastensuojelulaissa ja sosiaalihuoltolaissa, mutta kummassakaan näistä erityislaeista ei ole säädetty koronmaksuvelvollisuudesta. Jos erityislaissa ei ole säännöstä julkisoikeudelliseen saatavaan liittyvästä koronmaksuvelvollisuudesta, oikeuskäytännössä on kuitenkin eräissä tilanteissa perustettu koronmaksuvelvollisuus kumotun kauppakaaren säännöksiin ottaen huomioon muun ohessa saatavan luonne.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä muodostui ennen korkolain voimaantuloa periaate, jonka mukaan kauppakaaren 9 luvun 8–10 §:n säännöksiä viivästyskorosta voitiin tietyin rajoituksin soveltaa myös julkisoikeudellisissa velkasuhteissa. Korkolakia koskevassa hallituksen esityksessä katsottiin, että korkolakia olisi ollut mahdollista soveltaa analogisesti myös julkisoikeudellisiin velkasuhteisiin, jos asiasta ei ollut annettu erityissäännöksiä. Lakivaliokunnan mietinnössä LaVM 4/1982 vp kuitenkin lausuttiin, että korkolain tarkoituksena ei ollut muuttaa koron maksuvelvollisuuden osalta vakiintunutta käytäntöä julkisoikeudellisissa velkasuhteissa.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksissä 1985 A II 15 ja 1999:10 vahvistettiin, että korkolain voimaantulon jälkeenkin voitiin soveltaa korkolain voimaan tullessa voimassa olleita kauppakaaren 9 luvun mukaisia perusteita velvollisuudesta maksaa viivästyskorkoa julkisoikeudellisissa velkasuhteissa. Tämä merkitsee velvollisuutta maksaa viivästyskorkoa viiden prosentin mukaan, kun velkaa on laillisesti velottu, jos erääntymispäivää ei ole määrätty. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jatkettu ennen korkolain voimaantuloa syntynyttä ratkaisulinjaa, jossa eräiden julkisoikeudellisten velkasuhteiden osalta ei ole katsottu olevan velvollisuutta maksaa viivästyskorkoa. Tämä koskee virkamiesasioita ja sosiaaliasioita.

Sikäli kuin kysymys on kuntien välisestä hallintoriita-asiasta, jonka kohteena on kustannusten korvausvastuun jakautuminen sosiaali- ja terveyshuollon palvelujen järjestämisessä, oikeuskäytäntö ei kuitenkaan ole vakiintunut, vaan eräissä tapauksissa viivästyskorkoa on määrätty maksettavaksi, kun taas toisissa vaatimus on hylätty. Myöskään kuntien kohdalla ei voida puhua vakiintuneesta käytännöstä tai oikeusvakaumuksesta asian suhteen, vaan esimerkiksi Helsingin kaupunki, joka tässä asiassa on kiistänyt velvollisuuden viivästyskoron maksamiseen lakiin perustumattomana, on toisaalta korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsitellyssä asiassa Dn:o 378/3/06 vaatinut Imatran kaupungilta korvausta vanhainkodissa annetusta hoidosta laillisine korkoineen.

Korkolain edellä selostettu lainsäädäntöhistoria huomioon ottaen vaatimusta viivästyskoron maksamisesta ei voida hylätä sillä perusteella, että se ei perustu lakiin. Oikeuskäytännössä kauppakaaren mukaisesta viivästyskoron maksamisesta tehdyt poikkeukset ovat perustuneet aineellisiin perusteisiin, lähinnä tarpeeseen suojata yksityistä julkisyhteisön periessä takaisin aiheettomasti maksettua etuutta tai palkkaa, sekä virkamiesasioissa myös virkasuhteen jatkumisperiaatteeseen. Kuntien välisessä korvausten jakamista koskevassa riidassa, vaikka se perustuisi sosiaalioikeudelliseen oikeussuhteeseen kunnan ja yksityisen välillä, ei ilmene edellä kerrottuja aineellisia perusteita poiketa oikeusjärjestyksen yleisesti asettamasta velvollisuudesta suorittaa viivästyskorkoa velallisen viivästyessä. Kysymys on rahasaatavan velkomisesta kahden tasavertaisen subjektin välillä, jolloin velvoite viivästyskoron maksamisesta osittain korvaa sitä rahoituskustannusta, joka kunnalle on syntynyt silloin, kun se järjestää palveluja tapauksessa, jossa järjestämisvastuu kuuluisi toiselle kunnalle.

Edellä esitetyillä perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisun lopputulosta lastensuojelukustannusta koskevan viivästyskoron osalta.

Kuten enemmistökin kumoan Helsingin hallinto-oikeuden päätöksen ja hylkään Nurmijärven sosiaalilautakunnan hakemuksen siltä osalta kuin asiassa on kysymys toimeentulotukikustannusten korvaamisesta. "