Tervehdyspuheenvuoro XX Tuomaripäivässä Helsingissä

14.10.2016
Presidentti Pekka Vihervuori

Arvoisa puheenjohtaja, arvoisat Tuomaripäivän osanottajat!

Ajat muuttuvat, ja muodinmukaisia malleja asioille, enemmän tai vähemmän sopivia, otetaan aina jostain päin. Näinä aikoina näyttää, että kilpa-ajo pohjalle on maailmalla joillakin suunnilla kovassa muodissa, viis faktoista, syistä ja seurauksista. Oikeuslaitoksemmekin piirissä tuttuja ovat jatkuvat säästöt ja kevennykset sekä asiakkaisiimme kohdistuvat uudet prosessuaaliset kiellot ja rajoitukset. Järkisyitäkin niille toki voi olla, kuten myös on entistäkin sujuvampia toimintatapoja omassa arjessamme – muotisanaa ketterä en välitä käyttää.

Silti oikeusturvan porttien sulkemisen ja kaventamisen sekä asiakkaiden taloudellisten ja tiedollisten vaatimusten lisäämisen tie on loputon, kunnes sitten kova pohja tömähtää pudotessa vastaan. Olisikin välillä paikallaan vähän huoahtaa ja katsoa, millaisiksi monituisten, nopeaan tahtiin toteutettujen ja vielä valmisteluvaiheessakin olevien eri hankkeiden yhteisvaikutukset ihmisten ja yhteisöjen kannalta muodostuvat ja mitä ne lopulta merkitsevät oikeusturvalle. Sitä en osaa sanoa, mikä taannoin perustetun lainsäädännön arviointineuvoston rooli tällaisissa suhteissa on, vai onko sen fokus muualla.

Oikeusastejärjestys on vanhojen viisaiden mukaan paljon enemmän kuin pelkkiä organisaatiorakenteita ja laatikkoleikkejä. Joku täälläkin vielä muistanee Tauno Tirkkosen korostuksen, jonka mukaan instanssijärjestyksen tarkoitus on saada aikaan oikeusvarmuutta. Saattoipa joku sanoa niinkin, että oikeussuoja on viime kädessä muutoksenhakumahdollisuuden varassa. Vaikka kaikella oikeusturvan tarjoamisella on väistämättä omat järkevät rajansa, nämäkin viisaudet on hyvä muistaa, etenkin silloin, kun ilmenee suurta halukkuutta ideoida jotakin kokonaisuudessaan uutta. Nyt muuten puhun koko oikeussuojajärjestelmästä ja kaikenlaisten prosessien elinkaarista, eikä kenenkään pidä luulla, että en kannattaisi laajaa valituslupajärjestelmää hallintolainkäytön ylimmässä asteessa.

Jo monia vuosia niin sanottu juustohöylä, tai mitä budjettiteknisiä nimityksiä siitä kulloinkin käytetäänkin, on ollut kaikkien meidän huolenamme, milloin enemmän, milloin taas vähän vähemmän. Ja mitä kauemmas tulevaisuutta on luodattu, sitä syvemmälle höylä on ollut puremassa, leikkauksen kulmakertoimen ja tehtäviemme pysyessä samoillaan. Mutta vaikka yhtä ja toista voimme itsekin tehdä, ja kaikki olemme tehneetkin, tuloksen kuitenkin paljolti ratkaisee panoksen riittävyys. Temppuihin tai ihmeisiin ei kannata uskoa. Viimeksi mainittuihin kuuluu esimerkiksi usko hallinnossa laajenevan oikaisuvaatimusjärjestelmän lainkäyttötyötä suuresti vähentävään vaikutukseen.

Jos panosta ei ole, ei voi tulla tulostakaan. Ja jos panosta taas on, kyllä tulostakin asiakkaidemme, oikeusturvan ja koko yhteiskunnan eduksi syntyy. Tästä saimme korkeimmassa hallinto-oikeudessa äsken erinomaisen opetuksen, kun tulossa olevan turvapaikkavalitusten vyöryn hallitsemiseksi valtion talousarvioon otettiin tälle vuodelle lisämääräraha. Kun valtaisan asiamäärän eteneminen Maahanmuuttovirastossa ja sieltä hallinto-oikeuden kautta valitusluvalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei ollutkaan ennakoidun nopean aikataulun mukaista, voimavaroilla on ensi alkuun voitu hoitaa myös muiden asiaryhmien asioita ja näin tehdä tilaa tulevalle, ennen kokemattomalle. Jo viime syyskuussa korkein hallinto-oikeus olikin vuoden alusta ratkaissut enemmän asioita kuin koko edellisenä vuonna. Jos asiat olisivat menneet toisin, tilanne saattaisi juuri nyt olla todella huono.

Hyvät Tuomaripäivän osanottajat, oikeuslaitoksen riippumattomuus on aivan liian kapeissa kantimissa, jos sen ydin pelkistetään vain siihen itsestäänselvyyteen, ettei toimeenpanovalta saa puuttua tuomioistuinten yksittäisiin ratkaisuihin. Samahan pätee jo ylemmän ja alemman hallintoviranomaisen keskinäiseen suhteeseen jälkimmäisen toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Tuomioistuimen omissa käsissä olevat toiminnalliset puitteet ovat siis olennainen riippumattomuuden edellytys.

Juuri nyt oikeushallinto kenties on historiallisen muutoksen edessä. Tulevat hallinnon rakenteet ovat parhaillaan toimikunnan pohdittavina. Silti ei ole selvää, mitä ja milloin tulee tapahtumaan, jos yleensäkään. Keskushallintohankehan ei missään ajateltavissa olevassa muodossa ole säästöhanke, vaan mahdollinen uusi keskusvirasto tulee vaatimaan huomattavan määrän uusia resursseja. Toivon mukaan ne eivät ainakaan ole poissa lainkäytöstä, mutta vahva epäilys jää.

Mutta vielä olennaisempaa on hallintorakenteiden vaikutus tuomioistuinten todelliseen riippumattomuuteen – lisääntyisikö se, vai päinvastoin vähentyisi ja vaarantuisi, kun ilmeisestikin varsin vahvan hallinnon ja tuomioistuinten välistä toiminnallista rajaviivaa ja ohjaussuhdetta eri tavoin muutettaisiin nykyisestä. Ei pidä uskoa lapsenomaisesti, että mikä tahansa oikeushallinnon irrottaminen ministeriöstä, sen alaisena toki pysyen, olisi hyväksi ja lisäisi viraston ohjaukseen ja alaisuuteen saatetun oikeuslaitoksen riippumattomuutta ja vahvistaisi sen asemaa. Tällä alkeistasollahan tähänastinen innokas virastokeskustelu valitettavasti on pääosin ollut. Sama koskee harkitsematonta, mutta silti jatkuvasti toistuvaa puhetta siitä, että esimerkiksi poliisin keskushallinto muodostaisi hyvän esikuvan tulevalle tuomioistuinhallinnolle. Tuomioistuimet nyt kun vaan eivät ole hallintoviranomaisia.

Yhtä outoa ja kritiikitöntä myös on puhua yhteen ja samaan hengenvetoon sekä tuomari-itsehallinnosta että Ruotsin hallintomallista, Domstolsverketistä. Ruotsin tuomioistuinvirastohan on rakenteeltaan peruskeskusvirasto ja sellaisena vailla monien kaipaaman tuomari-itsehallinnon piirteitä. EU:n jäsenmaiden oikeuslaitosneuvostojen – ei siis tuomioistuinkeskusvirastojen – verkostossa ENCJ:ssä (European Network of Councils for the Judiciary of the EU Member States) Ruotsi on päässyt vain samaan huomioitsijoiden sarjaan kuin meidän oikeusministeriömme. Ei tätäkään faktaa meillä kukaan selvittäjä tai ehdottaja näytä pitäneen esillä.

Arvoisat kuulijat, äsken mainitsemani ulkomaalaisasioiden suuri määrä hallintotuomioistuimissa on yllättäen aiheuttanut myös aivan uudentyyppisen resurssienkäyttöongelman. Ei nimittäin ole ollut helppoa saada rekrytoiduksi niihin perehtynyttä, osaavaa lainkäyttöhenkilökuntaa. Hallintotuomioistuinten asioille tunnusomaiseen tapaan lainkäytön tai edes hallintolainkäytön yleisosaaminen ei useinkaan riitä. Kysynnän ja tarjonnan epätasapainoa ei ole helpottanut se, että ulkomaalaisoikeuden opetus tiedekunnissa on ylimalkaan ollut ja lienee edelleenkin perin vähäistä, erityisosaajista puhumattakaan.

Mutta yliopistoista, niin tutkimuksesta kuin koulutuksestakin, on välttämätöntä puhua muutoinkin, sekä niistä yleisesti että erikseen oikeustieteellisistä tiedekunnista oikeusvaltion yhtenä tukijalkana ja oikeuslaitoksen tärkeänä sidostahona. Tämä on erityisen tähdellistä nyt, kun valtavirraksi maassa on muodostunut yliopistomaailman näkeminen lähinnä vain sinänsä tärkeän tuotekehittelyn välineenä. Oikeustiede ei siihen yhtälöön kerta kaikkiaan sovi. Eikä vahvan hyvän lainopin – presidentti Eskon äsken mainitsemat monografiat mukaan lukien – tai kattavan lakimieskoulutuksen tarve oikeuselämässä ole kadonnut mihinkään, ei myöskään tarve ylläpitää oikeustieteen omaa erityistä profiilia. Aiheen esilläpidon ja myös keskinäisen yhteydenpidon tärkeyttä osoittaa myös tämänkertaisen tuomaripäivän hyvä otsikko Lainkäyttö ja oikeustiede – vuorovaikutusta ja yhdessä oppimista. Siitä on meidän kaikkien hyvä jatkaa tämän tilaisuuden jälkeenkin.

Ja mitä muutoin päivänkohtaisiin puheenaiheisiin tulee, minun on perin vaikea mieltää syitä sellaiselle yllättävälle oletukselle, että perustuslakivalvonta ja -tulkinta Suomessa yleisesti ottaen toimisi huonosti. Toki etukäteisvalvonnan osalta oma tarkastelukulmani on ulkoinen, jälkivalvonnan osalta sisäinen.

Toivotan kaikille erinomaisen antoisaa tuomaripäivää.

 
Julkaistu 14.10.2016
Sivun alkuun |