XIV Hallintotuomioistuinpäivä

2.2.2016

Presidentti Pekka Vihervuori
Korkein hallinto-oikeus

Herra ministeri, hyvät XIV hallintotuomioistuinpäivän osanottajat, niin oma väki kuin arvoisat vieraammekin, bästa deltagare

Lämpimästi tervetuloa tähän hallintolainkäytön vuotuiseen päätapahtumaan.

Vuosi sitten aloitin tältä paikalta toteamalla, että elämme kansalaisyhteiskunnassa, yksilöiden ja yritysten arjessa, kansantaloudessa ja julkistaloudessa hankalaa aikaa. Tämän sanoin lisänneen oikeusturvan kysyntää, näin erityisesti hallintolainkäytössä. Silloin ei toki tiedetty, millainen voimakas kasvu tuomioistuinpalveluiden tarpeessa oli kulman takana odottamassa. Muutoinkin viime vuosi oli erilainen kuin ehkä ennakoitiin. Toki me tuomioistuimissa emme yleensäkään juuri voi vaikuttaa suoritteidemme kysyntään yhteiskunnassa, ja niin ennusteiden kuin niihin pohjautuvan toiminnan ja talouden suunnittelun merkitys on aina osuvimmillaankin suhteellista. Isoja trendejäkään ei aina ole helppo ennakoida, ja joskus se on mahdotonta. Vuosi sitten mielessä olivat päällimmäisinä erilaiset hallintolainkäyttöönkin syvälti vaikuttavat muutosehdotukset ja arvelut niiden etenemisestä. Juuri nyt on kuitenkin havaittavissa, että sellaiset asiat eivät viime vuonna olleetkaan keskeisinä esillä ja etenemässä, ja oikein hyvä niin.

On usein korostettu, miten lähellä yhteiskunnan ja talouden nopeasti vaihtelevaa sykettä hallintotuomioistuinten toiminta on. Siitä on kuluneen vuoden aikana saatu poikkeuksellisen vahvoja muistutuksia. Heti kesälaitumilta palattua jouduttiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa nopeasti organisoitumaan saamelaiskäräjävaaleja koskeneiden parinsadan jutun käsittelyä varten. Ja tuon ahtaassa aikaikkunassa hoidetun projektin vielä ollessa kesken saimme jo esimakua siitä, mihin hallintolainkäyttökin on maailman myllerrysten seurauksena turvapaikka-asioissa pian joutumassa. Saamelaiskäräjävaalit koskivat tuomioistuimista kylläkin vain korkeinta hallinto-oikeutta, joka käsittelee tuollaiset asiat lain mukaan ensimmäisenä ja ainoana oikeusasteena.

Maahanmuuton äkillinen ja meillä ennenkokematon kasvu on jo vaikuttanut vahvasti yleiseen keskusteluun ja tähän meidän suomalaiseen ja eurooppalaiseen yhteiskuntaamme. Sama koskee hallinnon ja tuomioistuinten arkipäivää. Suomen oikeuslaitoksessa kovimmat haasteet kohdistuvat tässä vaiheessa välittöminä Helsingin hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta muidenkin panosta vielä tarvitaan. Kiireellisten ulkomaalaisasioiden odotettavissa oleva vyöry on haasteena vielä monin verroin saamelaisvaaliasioita suurempi ja valitettavasti kaiketi myös pitkäaikaisempi. Toki myös tässä pätee se, että ennusteet muuttuvat kaiken aikaa, ja uudet yllätykset ovat mahdollisia. Joka tapauksessa on selvää, että tämän vuoden aikana joudumme hallintotuomioistuimissa joustamaan monesta totutusta arjen kuviosta.

Turvapaikanhakijoiden virran suunnatessa etenkin Lähi-idästä Suomeen päin oli välittömästi vahva syy ryhtyä ennakoiviin toimiin. Jokainen juttu edellyttää tuomioistuimessa yksilöllistä käsittelyä ja siten työtä. Perinpohjaisinta ulkomaalaisasioiden oikeuskäsittely on hallinto-oikeustasolla. Toisin kuin ehkä joskus kuvitellaan, valituslupajärjestelmä ylimmässä asteessa, joka jo nyt on kattavana käytössä ulkomaalaisasioissa, ei poista työtä, vaikka nopeuttaakin asioiden käsittelyä. Korkein hallinto-oikeus teki tulevaan kehitykseen ja suureen asiamäärän nousuun varautuen ja perustuslain mukaista esitysoikeuttaan käyttäen täysistunnossaan syyskuun 2015 alussa valtioneuvostolle esityksen siitä, että KHO voi turvapaikka-asiassa ja muussa kansainvälistä suojelua koskevassa asiassa ratkaista kysymyksen valitusluvan myöntämisestä kahden jäsenen kokoonpanossa säännönmukaisen kolmen sijasta. Hallituksen tätä tarkoittava lainmuutosesitys eteni nopeasti, ja se on jo voimassa vuoden 2016 alusta. Sitä tultaneen laajalti soveltamaan KHO:ssa maaliskuun alussa aloittavalla neljännellä jaostolla. Muita turvapaikka-asioiden menettelyä koskevia lainmuutoksia valmistellaan.

Tapahtuneeseen varautumiseen on liittynyt kiinteästi myös tilanteen vaatimien lisävoimavarojen turvaaminen niin hallinto-oikeuksien kuin KHO:nkin osalta. Valtion vuoden 2016 talousarviossa osoitettujen määrärahalisäysten pohjalta onkin jo vuoden 2015 puolella voitu niin hallinto-oikeuksissa, ennen muuta Helsingin hallinto-oikeudessa sekä KHO:ssa aloittaa tarpeelliset toimet. Kysymys on niin uudesta henkilöstöstä eri valmistelu- ja päätöksentekovaiheissa, tilajärjestelyistä kuin uudenlaisista toimintatavoistakin. Samalla on merkille pantavaa, että ensimmäisen kerran on voimavaroja koskevassa päätöksenteossa näin suoraan ja näin kouriintuntuvalla tavalla tunnistettu se suora yhteys, joka vallitsee oikea-aikaisen, laadukkaan lainkäyttötoiminnan ja sen kulloinkin vaatimien voimavarojen välillä.

On täysi syy toivoa, että tämän havainnon vaikutus ei jää väliaikaiseksi. Kehitys, jossa tuomioistuintoiminnan väistämättä vaatimat voimavarat vuotuisten leikkausten tuloksena vähitellen lähestyvät nollaa, ei ole sen enempää perustuslain mukaisen oikeussuojatehtävän kuin ihmisten ja yritysten odotustenkaan mukainen. Tuomioistuimilla olisi myös oltava riittävä ja niiden toiminnallisen itsenäisyyden turvaava resurssipuskuri yllättäviä muutoksia ajatellen, kaikissa eri asiaryhmissä. Näin ei nyt ole. Ja mikä olisikaan nyt ollut vaihtoehto! Ei tuomioistuimen riippumattomuus tällaisesta tietenkään vaarannu. Päinvastoin; epäsuhdan jättäminen resurssien ja tehtävien välille olisi jo ollut vastuun välttämistä.

Det gäller för oss alla att visa oss värda också detta nya förtroende. Besviken tror jag bestämt inte att man behöver bli, för på många fronter har vi redan tagit oss an utmaningen, såväl inom rättsskipningsverksamheten som genom arrangemang gällande arbetslokaler, ekonomi och personal. Alla personalgrupper har hög motivation för sin uppgift. Samtidigt ska vi minnas att det ingalunda blir fråga bara om utmaningar och sådant som vi upplever vara negativt. När vi kommer på något som är bra, finns det också möjlighet till bestående förbättringar, både stora och små.

På kort tid har vi också fått se – eller kommer att få se – mycket annat i världen omkring oss. Jag går inte närmare in på till exempel klimatförändringen, som jag någon gång tidigare har kommenterat från denna plats. I dag gör jag det inte, trots att den har en direkt koppling till vår verksamhet, till exempel uttryckligen genom migrationen.

Mutta hyvät kuulijat, näinä aikoina liian harva ottaa vakavissaan sen ilmeisen havainnon, että viime kädessä enää vain toimiva oikeusjärjestys ylläpitää suomalaisen yhteiskunnan ja maan koheesiota sen erilaisten väestö-, alue-, sosiaali-, ikä-, kieli-, ja mielipideryhmien ja jakautumien kesken. Sama pätee monessa suhteessa koko Eurooppaankin, kussakin maassa erikseen ja unionitasolla soveltuvin osin. Oikeusvaltio ja lainalaisesti toimiva julkinen valta ei silti välttämättä enää ole itsestäänselvyys edes täällä perinteisillä tyyssijoillaan. On itsessään arvokasta, että esimerkiksi perustuslaista meilläkin käydään keskustelua. Itse asiassahan juuri perustuslaki paradoksaalisesti on yhteiskuntateoreettisessa mielessä lähimpänä sitä, mitä on vanhastaan tarkoitettu yhteiskuntasopimuksella. Tosin viimeaikainen perustuslakikeskustelu on liian usein ollut kapeaa, pinnallista ja kokonaisuuksia tuntematontakin. Ehkä on ajankuva sekin, että kannanottojen voimakkuus usein yhdistyy luuloihin ja ohipuhumiseen. Perustuslaki on joka tapauksessa kokonaisuus, jota parempaa yhteiskunnan rakenteiden ylläpitäjää ei ole. Staattisuuteen kuitenkin liittyy harkittu ovi dynaamisuuteen.

Ainakin vielä vähän aikaa sitten ymmärrys ja konsensus perustuslain merkityksestä oli vielä laajaa. Runsas vuosi sitten eduskunnan perustuslakivaliokunta kannanotossaan aivan oikein luonnehti oikeusvaltion kulmakiveksi perustuslakimme oikeusturvapykälää. Sen mukaanhan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Tästä on välttämätöntä pitää vakaasti kiinni erilaisten äkkinäisten päähänpistojen keskelläkin.

Perusoikeusnormisto osana perustuslain järjestelmää limittyy monella tapaa ihmisoikeuksiin ja unionitason perusoikeusjärjestelmään. Nämä ulkoiset sidonnaisuudet ovat itse asiassa jo omankin järjestelmämme ytimessä. Keskustelu on siis väistämättä myös omaa näkökulmaamme laajempaa. Toisaalta keskustelu ja vuorovaikutus siihenkin suuntaan saa sisältää myös asiallista kritiikkiä. Oma huoleni on liittynyt siihen kaksoismittapuun vaaraan, että ihmisoikeussopimuksen jäsenmaiden piirissä todellisia ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu sopimusjärjestelmän voimatta niitä estää, mutta vahvan lainalaisuusperinteiden maissa ihmisoikeuksia samalla ollaan viemässä prosessiknoppologian tai yllättävien oikeudellisten siirrännäisten suuntaan, joskus ehkä siksikin, ettei yksittäisen jutun laajempia yhteyksiä havaita. Eihän kansallisen jutun osapuolistakaan prosessiin Strasbourgissa koskaan osallistu muita kuin valtion sinne haastanut yksityinen.

Voi olla, että kesken jääneessä unionioikeuden ja ihmisoikeussopimuksen yhteensovittamisessa on kyse sellaisista syvärakenteidenkin ongelmista, joita ei vielä ole tiedostettu. Esimerkiksi: miten unionioikeudessa vaikkapa elintarvike-, eläintauti- ja ympäristösääntelyssä keskeinen alan toimijoiden omavalvonta raportointivelvollisuuksineen olisi sovitettavissa ihmisoikeustuomioistuimen kehittämään itseinkriminoinnin kieltoon – kieltoon, jonka yksisilmäisten sovellutusten vieminen arkisissa asioissa mekaaniseen äärimmäisyyteen muutoinkin voi vain rapauttaa ihmisten luottamusta oikeuteen ja oikeuslaitokseen.

Itse asiassa perustuslakia lähellä on myös ajankohtainen keskustelu investointisuojasopimusten riidanratkaisumekanismeista ja siitä, kuka voisi sanoa viime sanan eduskuntamme säätämän lain hyväksyttävyydestä. Esimerkki äskeiseen liittyen: On sanottu, että ympäristönsuojelun tasoa Suomessa ei tarvitsisi tuollaisessa tilanteessa heikentää. Mutta ehkä osuvampi kysymys kuuluisi: Voitaisiinko sitä tulevalla lainsäädännöllä tarvittaessa tiukentaa? Näistä omien tuomioistuintemme tulevan asemankin kannalta perustavanlaatuisista aiheista kuulemme tänään lisää.

Perusoikeuskeskusteluun on liittynyt myös pohdinta erityisen perustuslakituomioistuimen perustamisesta. Tässäkin useat puheenvuorot ovat lähteneet rajatuista tarkastelukulmista, esimerkiksi tyytymättömyydestä eduskunnan perustuslakivaliokunnan toimintaan. Harva tuosta näkökulmasta ponnistanut puhuja on samalla miettinyt, olisiko tuollaiselle tuomioistuimelle siirrettävä myös tavallisille tuomioistuimille nykyään kuuluva perustuslain jälkivalvonta. Jälkivalvonnastahan perustuslakituomioistuimessa käytännössä ylimalkaan enää voisi olla kyse, mikä jo sinänsä tarkoittaisi mullistusta nykyjärjestelmään nähden. Ja jos säännönmukaiset tuomioistuimet eivät enää normaalitoiminnassaan voisikaan soveltaa perustuslakia, ajauduttaisiin perusoikeuksien osalta tehottomaan ja hitaaseen järjestelmään, johon luultavasti kuuluisi eräiden eurooppalaisten mallien tapaan hidas sukkulointi eri tuomioistuinten välillä.

Joistakin kolkista Eurooppaa kuuluu myös pahaenteisiä vallankäytön riitasointuja. Tarkoitan viestejä oikeuslaitoksen saattamisesta vahvan hallinnollisen otteen ja suoranaisen poliittisen kontrollinkin alaiseksi. Välineenä on saattanut olla yhtä hyvin valtiovallan kolmijaon mukaisen rajan häivyttäminen lainkäyttövallan ja toimeenpanovallan väliltä kuin vahvan tuomioistuinhallinnon luominen samassa tarkoituksessa. Meillä pohjolassa toki ollaan onneksi tällaisesta kaukana. Mutta silti: Monet eivät viime syksynä voineet olla hämmästymättä, kun lakimiesten ammatillinen järjestö ajoi voimakkaasti tuomioistuinviraston perustamista. Toki tuota mieltä saa olla. Yllättävä mallikin oli selvillä: Poliisin, syyttäjien ja ulosoton nykyiset keskushallinnot. En ollut ensin uskoa lukemaani. Siis riippumattomille tuomioistuimilleko pitäisi saada hallinnoijaksi jotakin noita vastaavaa? Ensimmäisenä esikuvana siis poliisin linjahallinnon ylin aste? Ei todellakaan.

Euroopassa on tänään joitakin valitettavia esimerkkejä maista, joissa kylläkin on ministeriöstä muodollisesti oikeaoppisen erillinen ja tehokas tuomioistuinvirasto, mutta tuomioistuinten riippumattomuuteen järjestelyn vaikutus onkin ollut selkeän kielteinen. Ei meillä eikä monessa muussakaan maassa ole tähän asti ollut minkäänasteinen vaaratekijä se, että ministeriö ei muodolliselta kannalta ole niin sanotusti käsivarren mitan päässä tuomioistuimista. Mutta keskushallinnon virastokäsivarren vahvuus tuomioistuimiin nähden kyllä olisi selvä riippumattomuuden vaaratekijä.

Toimeenpanovallan tyypillinen osa ajateltu keskusvirasto väistämättä olisi, ei siis tietenkään tuomiovallan osa. Mitä muihin Pohjoismaihin tulee, ei tilanne sielläkään ole käytännössä niin auvoinen kuin kauempaa ehkä näyttää. Tuomioistuinten arvostusta ei niiden sijoittaminen ministeriön alaisen viraston alaisuuteen ainakaan edistäisi, ei varsinkaan jos seurataan yleistä tapaa hahmottaa julkishallinnon rakenteita ja hierarkioita. Mutta turhahan tästä on huolta kantaa; uutta tarpeetonta byrokratiaa kustannuksineen tuskin maahan on syntymässä. Sitä paitsi ainakaan hallintotuomioistuimilla ei ole varaa luovuttaa viraston käyttöön ainuttakaan virkaa jo muutoinkin äärimmäisen ohuesta ja voimavarojen äärirajoilla toimivasta omasta lähihallinnostaan. Ja jos ajatellaan tämän talven akuuttia, nopeita toimia, vuorovaikutusta ja yhteyksiä vaatinutta turvapaikka-asioiden organisointia, ylimääräinen väliosapuoli ei taatusti olisi asioita ainakaan auttanut.

Sosiaalinen, tai sanoisinko epäsosiaalinen, media on muun verkkomaailman tavoin muokannut melkoisesti myös tuomioistuinten toimintaympäristöä. Kuka tahansa voi miltä tieto- tai asennepohjalta sanoa mitä vain mistä hyvänsä, myös esimerkiksi yksittäisistä lainkäyttöratkaisuista tai ratkaisulinjoista laajemmin. Laaja-alainen ja osaava tiedonvälitys ja keskustelu hukkuu valitettavan usein lyhytjännitteiseen kovimpien äänien ja harhafaktan kakofoniaan. Silti valoisia esimerkkejäkin on. Meidän tuomioistuimissa toimivien osana on mediankin suuntaan toimia mahdollisimman avoimesti ja kirjoittaa ratkaisut niin hyvin kuin vain osaamme. Pahimpia väärinkäsityksiäkin voimme joskus oikoa. Silti saamme varmaan jatkossakin lähes päivittäin niellä epäselviä mediajuttuja, vaikkapa niitä, joiden mukaan valitus on kumottu ja jokin päätös hylätty. Ja jos viestin vastaanottaja vielä ymmärtää esimerkiksi sen, että lakia soveltavalla tuomioistuimella on ratkaisuissaan vapausasteita huomattavasti vähemmän kuin poliittisilla toimijoilla, saamme olla tyytyväisiä. Näin nyt ensi alkuun vaikkapa maahanmuuttoasioissa.

Pinnallisuus ja lyhytjänteisyys ovat tietämättömyyttä kylväessään itse asiassa demokratian ja oikeusvaltion vihollisia. Monia yhteiskunnassa olennaisia asioita kun ei lainkaan voi pukea twiiteiksi tai sähkeuutisiksi. Ymmärrän hyvin vastuullisen median tuskan, kun aiheen kiinnostavuus ja tärkeys helposti ovat kääntäen verrannollisia, ja houkutus lyhyisiin tiivistyksiin on suuri. Otan meitä kaikkia hyvin lähellä olevan ajankohtaisen esimerkin. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 17. tammikuuta koetettiin keksiä tapa viestiä sote-uudistuksesta kiinnostusta herättävällä napakalla termillä. Ehdotuksena oli puhua soten sijasta terveysuudistuksesta. Mutta, mutta. Soteksi kutsuttu uudistushankehan on kaiken aikaa koskenut niin sosiaali- kuin terveysasioitakin. Hallintotuomioistuimissa tunnemme hyvin esimerkiksi lastensuojelun arjen ja ongelmat, muusta tärkeästä so-tavun alaan kuuluvasta puhumattakaan. Jo tältä pohjalta pelkistäminen terveyteen on kohdetta vinouttavaa informaatiota.

Mutta itse asiassa sotekin on terminä aivan liian suppea luonnehtimaan kaikkea sitä suomalaista yhteiskuntaa ja julkishallintoa perinpohjaisesti muuttavaa, mitä reformin tiimoilta näyttää olevan tulossa. Päätöksiä ei vielä ole, eikä valtiosääntöisiä edellytyksiäkään ole selvitetty, kun konkreettisia ehdotuksiakaan ei vielä ole. Mutta kaavaillussa muodossaan uudistus merkitsee itsenäisen Suomen historian suurinta koko julkishallinnon ja itsehallintoyhteisöjen rakenneremonttia, niin makro- kuin mikrotasollakin. Jo yksistään kunnolliselle lainvalmistelulle haaste on valtava. Ja vain mielikuvitus on tässä vaiheessa rajana niille isoille ja pienille uusille soveltamis- ja tulkintakysymyksille, jotka hallintotuomioistuimet voisivat joutua ratkaisemaan. Mutta myös uusissa haasteissa ihmisten oikeusturvaa ja lainmukaista menoa varten me olemme olemassa.

Muutoinkin lainsäädäntöön on tarjolla yhtä ja toista uutta, myös oikeuden saatavuuteen ja tuomioistuimeen pääsyyn vaikuttavilla tavoin. Puuttumatta enemmälti tällaisten irrallisilta joskus vaikuttavien hankkeiden sisältöön voin kuitenkin esittää sen toiveen, että ne aina perustuisivat todelliseen tietoon ja hyvään lainvalmisteluun eivätkä ainakaan uusia ongelmia luomalla lisäisi tuomioistuinten työtä ja oletetusta tavoitteesta poiketen hidastaisi asioiden käsittelyä. Omalta osaltamme me olemme valmiina antamaan kaiken tarvittavan tiedon ja selvityksen. Erilaisissa muutoksenhakumahdollisuuksia leikkaavissa hankkeissa olisi hyvä myös muistaa jo toteutetut uudistukset, kuten vasta kuukausi sitten voimaan tullut tuomioistuinmaksujen tason nosto. Sen vaikutuksiahan emme vielä konkreettisesti näe.

En nyt aio sanoa mitään erityistä ns. linjojenyhdistämiskysymyksestä, jos sitä joku odottaisi. Asiahan ei ole millään tavoin vireillä, eikä siihen ole aihetta palata, etenkään kun aihetta koskeneissa, liian usein epäanalyyttisissä puheenvuoroissa joku on vuosien mittaan voinut puhua rakennuksista ja infrasta, toinen taas prosessin päälajeista ja kolmas oikeusasteiden määrästä, tai sitten asioita hämmentäen enemmän tai vähemmän ristiin näistä kaikista. Asiallisiakin puheenvuoroja on toki ollut. Varsin yleistä on ollut myös luulo siitä, että kehittynyt hallintolainkäyttöjärjestelmä olisi jotenkin vain Suomen erikoisuus. Hallintotuomioistuinten olemassaolohan päinvastoin on eurooppalainen pääsääntö. Poikkeuksiin kuuluvissa Iso-Britanniassa, Norjassa ja Tanskassa on viime vuosina joko ryhdytty suoranaisiin kehittämistoimiin tai oikeussuojan saatavuusongelmat hallintoasioissa ainakin ovat jatkuvan kiinnostuksen ja lainsäädäntökeskustelun kohteena. Meillä ehkä yksi ongelma on siinä, että rajapinta tuomioistuinlinjojen välillä näyttää hallintotuomioistuinten puolelta pienemmältä kuin ehkä jostakin muualta käsin.

Hyvät kuulijat, hallintoprosessi ei ole päässyt eroon paperista, jota sekä omaksi että asiakkaidemme harmiksi yhä joudumme käsittelemään, tuottamaan, lähettämään ja säilyttämään hyvin laajassa mitassa, vaikka digimenetelmiä pyritäänkin käyttämään paperin sijasta tai rinnalla aina kuin suinkin mahdollista. Tästä seuraa, että esimerkiksi fyysisen työtilan tarpeemme perustuu vielä toistaiseksi aivan erilaisiin reunaehtoihin kuin esimerkiksi valtion työpaikkojen yleinen tilakonsepti. Olemassa olevat tiedonhallintajärjestelmämme edustavat 1990-luvun tekniikkaa. Siksi on erinomaista, vaikka ehkä vihoviimeinen hetki, että laaja monivuotinen digiuudistushankkeemme nyt viimein, aivan äsken, on saatu oikeusministeriön hankepäätöksellä ja valtiovarainministeriön sitoutumisella todella eteenpäin. Tämän HAIPA-hankkeen hieman mutkallinen koko nimi – Hallinto- ja erityistuomioistuinten toiminnanohjaus- ja dokumentaationhallintajärjestelmän kehittämishanke – kuvaa nähdäkseni hyvin sen vaativuutta ja moniulotteisuutta, ei niinkään mukana olevien hyvää uudistushenkeä ja sitoutumista. Kyse on lisäksi mitä suurimmassa määrin asiointirajapinnoista, ei vain meidän omasta työstämme. Sidosryhmiä tässä ovat oikeastaan sekä yksityinen että julkinen sektori koko laajuudessaan. Hyöty kaikille on ilmeinen, mutta vielä sitä saadaan odottaa.

Vaikka hallintolainkäyttö hyödyntää lähes kaikkien tieteenalojen asiantuntemusta, en nyt mene akuuttiin yliopistokeskusteluun laajemmin, vaan nostan esille sen, että oikeuselämä ja oikeuslaitos ehdottomasti tarvitsevat vahvaa ja kattavaa lakimieskoulutusta ja oikeustutkimusta. Tämä edellyttää myös omanlaistaan, monista muista tieteenaloista poikkeavaa fokusointia ja motivaatiota. Kotimaisilla kielillä kirjoitetun kunnon lainopin pitäisi siis saada nykyistä vahvempi asema myös palkitsemisessa. Eikä oikeuslaitoksen työmarkkinoilla ole kysyntää tarjokkaille, joilla ei ole riittävää perusosaamista oikeusjärjestyksen kaikilla osa-alueilla. Viime aikoina pinnalle nostetut yliopistotyön uudenlaiset tulos- ja kohdennuskriteerit sellaisenaan ovat oikeustieteen kohdalla oikeusvaltioon sopimattomia. Oikeustieteen hyödynnettävyys syntyy yhteiskunnassa aivan omanlaisellaan tavalla. Ei tämäkään ole mikään leikin asia.

Bästa deltagare i förvaltningsdomstolsdagen, det är inte möjligt att entydigt säga hur länge vi har haft förvaltningsrättsskipning i Finland. Sina rötter har förvaltningsrättsskipningen i alla fall redan i den svenska tiden. Ett faktum är däremot att år 2018 fyller HFD hundra år. Detta jubileum ger oss god anledning att å ena sidan syna den väg som ligger bakom oss och å andra sidan granska förvaltningsrättsskipningen som en del av dagens finska samhälle. Också detta är något som vi får se glimtar av här i dag.

Bästa åhörare, än en gång: Välkomna!

Arvoisat kuulijat, vielä kerran, tervetuloa!

 
Julkaistu 2.2.2016
Sivun alkuun |