Ylituomari Heikki Jukaraisen juhlaseminaari ”MITÄ VÄLIÄ ON HALLINTOLAINKÄYTÖLLÄ?”

Hämeenlinna 29.5.2015

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori

HALLINTOTUOMIOISTUIMET OIKEUSVALTIOSSA

Oikeusvaltio rakentuu säännöksistä eli normeista, joita tuomioistuimet arkisessa työssään soveltavat. Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa sana normi on välillä saanut kovinkin yksipuolisen kaiun. Laajalti turhaksi koettavaa sääntelyä maassa varmasti on. Silti toisinaan tuntuu, että ymmärrys asioiden merkityksestä ja mittasuhteista alkaa arveluttavalla tavalla kadota, jos oikeusnormista itsessään on tulossa jotain sellaisenaan kielteistä tai vastenmielistä. Itse länsimaisen oikeusvaltiomme pohjan lisäksi myös esimerkiksi markkinat, vaihdanta, omistusoikeus, kansalaisyhteiskunta, yksilöiden väliset suhteet, liikenne, lastensuojelu ja elinpiirimme turvallisuus toimivat säännösten eli normien varassa, niin meillä kuin muuallakin. Samoin normeista koostuvia ovat vaikkapa itse oikeusprosessin pelisäännöt. Tätä ei vain aina tulla ajatelleeksi. Kyse on yhtä hyvin oikeuksista kuin velvollisuuksistakin, vaikka normi-sana kai maallikolle tuo mieleen vain jälkimmäiset. Jokaisella monimuotoisen lainsäädännön palasella eli normilla on sitä säädettäessä ollut tarkoituksensa, on se sitten tänään mielestämme hyvä tai huono, hyväksyttävä tai kenties heti muuttamista kaipaava. Usein normin vaikutussuhteet ovat monimutkaisempia kuin päältä päin näyttää, eikä päällimmäisenä näkyvä vaikutus välttämättä ole edes olennaisin. Se, mikä yhdelle on byrokratiaa, saattaa toiselle olla oikeussuojaa.

Ja paradoksaalista, mutta useimmiten totta on sekin, että kun oikeusjärjestelmässä kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös asioiden järkevä joustavoittaminen ja keventäminen väistämättä tapahtuu normeja muokkaamalla, siis uusien säännöstekstien avulla, ei kokonaisuuden entisiä osia väkinäisesti irti repimällä. Koska vain pienehkö osa uudesta lainsäädännöstä nykyään merkitsee lainsäätäjän uusia aluevaltauksia, on selvää, että säädöstekstin määrä sellaisenaan ei käy minkäänlaiseksi normitulvan tai lainsäädännön kielteisenä koettavan purevuuden ilmentäjäksi, vaikka tällaistakin mittailua ajoittain näkee. Hyvänä esimerkkinä todellisesta tilanteesta on viime talvikaudella säädetty, teknisesti erittäin laaja lakipaketti, jolla peräti muutamaan sataan yksittäiseen lakiin lisättiin pakollista hallinnonsisäistä oikaisuvaatimusmenettelyä sekä valituslupakynnystä korkeimmassa hallinto-oikeudessa koskevat säännökset. Kyse oli siis muutoksenhakumenettelyn nopeuttamisesta, ei suinkaan mistään uudesta sääntelystä tai normituksen aluevaltauksesta. Jatkossakin on lainsäädännön välttämättömän päivittämisen ja joustavoittamisen kannalta välttämätöntä, ettei tarpeellisia uudistuksia ja korjauksia kammoksuta vain sen vuoksi, että järkevä uudistus vaatii säännösten muuttamista ja uutta lakitekstiäkin. Ja uudistustarpeita toki oikeuslaitoksessakin riittää.

Erilaisissa normitalkoissa olisi hyvä olla analyyttinen. Olen ehkä optimistinen, mutta olisi kovin hyödyllistä tietää, kenelle lisää pelivaraa on aiemman säännöksen poistuessa kulloinkin tulossa: yksityiselle suhteessa julkiseen valtaan, yksityiselle suhteessa toiseen yksityiseen, julkista valtaa suhteessa yksityisiin käyttävälle viranomaiselle, viranomaiselle suhteessa toiseen viranomaiseen, kunnalle suhteessa valtioon tai toiseen kuntaan, vai kenties lopulta tai, ehkä ensisijaisestikin, lakia uudessa tilanteessa soveltavalle tuomioistuimelle. Kaikki nämä "kevennystilanteet" ovat keskenään kovin erilaisia, mutta eri näkökulmat saattavat myös kietoutua yhteen. Valmistelussa olisi erityisen suotavaa muistaa perustuslain ja ihmisoikeusvelvoitteiden merkitys sekä tuomioistuinten mahdollisuus ja velvollisuus näiden suoraankin soveltamiseen. Turmiollista sekä oikeussuojan että järkevän tuomioistuintoiminnan ja ratkaisujen ennakoitavuuden kannalta olisivat sellaiset hätiköidyt, palasina tehtävät muutokset ja leikkaukset, jotka eivät ota huomioon oikeusjärjestyksen kokonaisuutta.

Lainvalmistelun tasoa moititaan usein, eikä läheskään aina aiheetta, vaikka kyse saattaakin toisinaan olla peiteilmauksesta lain sisältöä koskevalle erimielisyydelle. Lainvalmistelun tason yleiseen kohottamiseen on näkemykseni mukaan vain kaksi lääkettä, nimittäin riittävä osaaminen sekä hätiköinnin ja patistelevan ohjailun eliminointi. Erilaiset laadun tai vaikutusten byrokraattiset arviointijärjestelmät ovat lainsäädännön valtavirrassa näihin yksinkertaisiin keinoihin nähden kovin etäisiä.

Alueelliset hallinto-oikeudet toimivat oikeusvaltion ja hallinnon lainalaisuuden etummaisina turvaajina. Itsenäisyytemme alussa hallintotuomioistuinten järjestelmää lähdettiin rakentamaan ylätasolta. Keisarillinen senaatti jakautui kolmeen osaan, valtioneuvostoksi, korkeimmaksi hallinto-oikeudeksi ja korkeimmaksi oikeudeksi. Yleisten tuomioistuinten kolmiportaisessa järjestelmässä kaksi alempaa tasoa olivat tuolloin jo ennestään olemassa. Alemmanasteinen hallintolainkäyttö sen sijaan oli erilaisten hallintoviranomaisten, siis keskusvirastojen ja lääninhallitusten, ja jopa ministeriöiden, oheistehtävänä. Vasta 1950-luvulta alkoi itsenäisten hallintotuomioistuinten eriytyminen silloisten lääninhallitusten sisällä. Näin myös täällä Hämeenlinnassa.

Muodostuneet lääninoikeudet kehittyivät osittaisuudistuksin yhä itsenäisemmiksi ja irtautuivat lopulta kokonaan teknisestikin valtion aluehallinnosta. Nykyisiksi alueellisiksi hallinto-oikeuksiksi tuolloin jo itsenäistyneet lääninoikeudet muuntuivat vuosituhannen vaihteessa. Samalla myös niin sanotusta keskusvirastolainkäytöstä valtaosin luovuttiin, ja nämäkin tehtävät siirtyivät laajassa mitassa hallinto-oikeuksille. Uudistuksen jälkeen enin osa asioista on korkeimpaan hallinto-oikeuteen tullut nimenomaan alueellisista hallinto-oikeuksista. Yleisen hallintolainkäytön tuomioistuinrakenteesta oli näin muodostunut kaksiportainen. Myös markkinaoikeus ja vakuutusoikeus kuuluvat hallintotuomioistuimiin.

Hallintotuomioistuinten tehtäväkenttä on tänään erittäin vaativa ja monimuotoinen sekä yksilöiden ja yritysten oikeussuojan kannalta ratkaisevan keskeinen. Nykytilanteen saavuttaminen ei ole ollut itsestään selvää, vaan takana on kovaa työtä ja monenlaisia kehittämistoimia, niin toimivaa työyhteisöä kuin suoritteiden laatua ja määrääkin ajatellen. Ylituomari Heikki Jukarainen kuluu niihin avainhenkilöihin, joiden toiminta on tässä tärkeässä työssä ollut aivan keskeistä, myös omaa tuomioistuinta laajemmin.

Hallinto-oikeuksia on manner-Suomessa tällä hetkellä kuusi. Kyse on siis valtakunnanosan tasoisista tuomiopiireistä, Hämeenlinnan hallinto-oikeuden kohdalla Forssan, Riihimäen ja Lahden seuduilta aina Pihtiputaalle saakka. Tällöin ei tietenkään voida puhua käräjäoikeuteen verrattavasta paikallisesta tai seudullisesta tuomioistuimesta. Tuollainen vertaus ontuu jo sikälikin, että hallinto-oikeus on nimenomaan muutoksenhakutuomioistuin.

Otan myös toisen maantieteellisen näkökulman. Hallinto-oikeudet ovat tänään läpäisevästi myös eurooppatuomioistuimia. Tämä näkökulma ja siihen liittyvä vaativa osaamistarve erottaa nykyiset hallinto-oikeudet ratkaisevasti niiden muutaman vuosikymmenen takaisista edeltäjistä. Näkyvänä erona on varmaan sekin, että asiakkaana on nykyisin runsaasti myös ulkomaalaisia, eniten toki ulkomaalaislain mukaisissa oleskelulupa-asioissa. Euroopasta puheen ollen on tässäkin aihetta korostaa, että yleisistä väärinkäsityksistä huolimatta suomalaisen tuomioistuimen ratkaisusta ei voi koskaan valittaa sen enempää unionin tuomioistuimeen kuin ihmisoikeustuomioistuimeenkaan. Tosin ihmisoikeusvalitus Suomen valtiota vastaan voidaan tehdä sellaisessakin asiassa, jossa KHO on antanut ratkaisunsa. Kyse on kuitenkin eri prosessista, eivätkä kansallisen jutun muut mahdolliset osapuolet ole siinä asianosaisina.

Hallintotuomioistuinten tehtävä oikeusvaltion ja lainalaisesti toimivan hallinnon turvaamisessa kohdistuu niin valtion kuin kuntienkin toimielimissä tapahtuvan päätöksentekoon ja julkisen vallan käyttöön. Kysymys on yksilöiden ja yritysten välittömästä oikeussuojasta, mutta kunnallisen vallankäytön kohdalla, kunnallisvalitusinstituution kautta, laillisuuskontrollista yleisemminkin. Vaikka kunnallisvalitukset joskus saatetaan koskea kiusallisinakin, kunnan jäsenen muutoksenhakumahdollisuus itsessään on merkittävä preventiivisenkin oikeussuojan ja laillisuuden tae meidän suomalaisessa järjestelmässämme, jossa korruptiota on kansainvälisesti katsoen vähän. Pidän varsin arveluttavana, jos tällaisessa herkässä saumassa koko itsenäisyyden ajan toiminutta kunnallisvalitusinstituutiota lähdettäisiin jostakin suppeasta näkökulmasta ajamaan alas edes rajoitetusti, vaikkapa kaavoituksessa. Maankäytön suunnitteluhan on itse asiassa kunnallisen vallankäytön ydinaluetta, jossa myös päätetään merkittävistä varallisuuseduista. Maailmalta löytyy esimerkkejä, joita ei pidä seurata.

Tuomioistuinten perustehtävän välttämättömiä edellytyksiä ovat niiden riippumaton asema lainkäytössä sekä riittävät resurssit. Resursseista ei täällä ehkä paljon kannata puhua, mutta yleisesti voidaan sanoa, että viime vuosien juustohöylä hallintotuomioistuimissa, jotka kaikki yhdessä kuluttavat vain promillen valtion menoista, on jo nyt johtamassa turmiollisiin vaikutuksiin. Juustohöylä ei ota lainkaan huomioon niitä huomattavasti suurempia menetyksiä, joita höyläys tuomioistuimissa aiheuttaa elinkeinoelämässä ja kansalaisten keskuudessa, oli oma ponnistuksemme miten suuri hyvänsä. Ainakin tuomioistuimissa mekaanisella säästöllä on kova hintansa, hinta, joka helposti ylittää säästön moninkertaisesti. Suomalainen hallintolainkäyttöhän on tuottavuustekijä, jota viedään ulkomaillekin. Kysymys järkevistä uudistuksista on toki toinen asia.

Sekä turhien kustannusten torjunnan että riippumattomuusnäkökulman kannalta on erinomainen asia, että keskiviikkona julkistetussa hallitusohjelmassa tai sen liitteissä ei ole mainintaa tuomioistuinviraston perustamisesta. Sellaisen osalta viime vuosina käyty keskustelu ja valmistelu on ollut itse asiassa melko kummallista: Missään vaiheessa ei ole esitetty kysymystä tuomioistuinten riippumattomuudesta toimeenpanevan hallintovallan suuntaan, vaan on keskitytty tähän nähden toisarvoiseen kysymykseen siitä, millainen suhde ajatellun keskusviraston ja oikeusministeriön välillä tulisi olemaan. Pahin ajateltavissa oleva skenaario tässä olisi vahvaa ohjausvaltaa tuomioistuimiin päin käyttävä keskusvirasto. Varoittava esimerkki tällaisesta vallankäytöstä löytyy jo Euroopan unionin sisältä, Unkarista. Meille ehdotetun virastohallinnon perusteeksi ei käy sekään, että vastaava uudistus väitteen mukaan olisi jo toteutunut poliisi- ja syyttäjähallinnossa. Poliisiylijohtajahan on poliisi ja valtakunnansyyttäjä on syyttäjä, mutta tuomioistuinviraston pääjohtaja ei tietenkään olisi siinä tehtävässään tuomari, on hänen taustansa mikä hyvänsä. Kaavailtu johtamismallikin olisi nurinkurinen: ylimpien tuomioistuinten presidentit joutuisivat käymään vuotuisia tulosneuvotteluja myös sen oman alaisensa kanssa, joka edustaisi tuomioistuinta viraston johtoelimessä.

Tuomioistuimet soveltavat tehtävässään voimassa olevaa oikeutta. Tämä näyttää olevan medialle jatkuva haaste sikäli, että yhteiskunnassa oletusarvona ilmeisesti oleva poliittinen päätöksentekologiikka ei sovellu tuomioistuintoimintaan. Tuomioistuinten ratkaisut perustuvat suoraan lakiin, eivätkä lopputulokset yksittäistapauksissa välttämättä vastaa tuomareiden omia arvostuksia ja ajatuksia. Lisäksi kaikki tuomioistuintoiminta pohjautuu aina tuomioistuimelle tehtyihin oikeussuojapyyntöihin, ei minkäänlaiseen oma-aloitteisuuteen. Tätäkin tuntuu olevan vaikea ymmärtää, koska jatkuvasti näkee otsikoita, joiden mukaan tuomioistuin "tarttui" tai "puuttui" siihen ja siihen, tai "kannatti" jotakin, vaikkapa kunnanjohtajan irtisanomista. Ja samakin oikeuden päätös voi saada hyvinkin erinäköisiä piirteitä tekstin laatijan omasta näkökulmasta riippuen. Otan tässäkin esimerkiksi kunnallisen päätöksenteon kaavoituksessa.

Päänäkökulmaksi julkisuus voi valita samassakin kaavavalitusasiassa yksittäisten maanomistajien ja kunnan välisen jännitteen, mutta myös maanomistajien keskinäisen tai omistajien ja muiden toimijoiden välisen jännitteen, tai sitten voidaankin painottaa kunta-valtio-suhdetta tai kunnan harkintavallan rajoja ja sitä, millä tavoin tuomioistuin kenties on sitä rajannut. Otan esiin vielä pari konkreettista esimerkkiä. Korkein hallinto-oikeus pysytti äskettäin Helsingin kaupunginvaltuuston päätöksen vuosikirjapäätöksellään, jolla sallittiin asemakaavamääräys niin sanotusta piiloon jäävästä rakennusmateriaalista, tässä tapauksessa puusta. Valittajana asiassa oli ollut betoniteollisuutta edustava taho. Erään ammattilehden mukaan KHO:lta "tuli märkä rätti rakennusmateriaaliteollisuuden naamalle". Toisen ammattimedian mukaan taas "KHO:n linjaus on merkittävä ja se antaa kunnille mahdollisuuden ohjata ja edistää puurakentamista". Kumpaankaan en tässä ota mitään kantaa muutoin kuin esimerkkeinä hallintolainkäytön ratkaisujen sisällön moninaisista ja jopa vastakkaista painotustavoista viestimissä. Äskettäin taas muuan toinen KHO:n päätös, joka koski vesivoimalaitoksen velvollisuutta rakentaa kalatie Virojokeen, johti muun muassa kahteen seuraavaan otsikkoon keskenään erityyppisissä medioissa: "Valitus ei auttanut: Vesivoimalalle rakennettava kalaporras", ja toisaalta "Kalat odottivat vapautta liki 70 vuotta – maaherran ikivanha mahtikäsky tepsi vasta vuonna 2015." Sinänsä kummatkin pitävät paikkansa, vaikka viestit näkökulmineen ovat median kuluttajalle aivan vastakkaisia. Pinnallistuneessa mediamaailmassa kuluttajalta vaaditaan oikeusasioissa yhä enemmän. Oikeusasioiden tuntemus valitettavasti vain on Suomessa kovin heikkoa, ja faktaksi kelpaa liian usein lähes mikä hyvänsä.

Keskiviikkoisessa hallitusohjelmassa on lukuisia eri kohtia, joilla pyritään päätöksenteon nopeuttamiseen niin hallinnossa kuin lainkäytössäkin. Osa muutoksista liittyy oikeussuojan saatavuuteen ja sen laajuuteen. En tiedä, millaisia selvityksiä kussakin suhteessa taustalla on, mutta kovinkin suurena ongelmana näyttää nykyistä muutoksenhakua pidetyn. Mitä kuitenkin esimerkiksi kaavoitukseen tulee, vain pieni osa kaikista kuntakaavoista päätyy alueelliseen hallinto-oikeuteen, ja vain hyvin harva korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jossa osassa kaava-asioitakin jo on käytössä valituslupajärjestelmä. Erilaisilla nopeuttamistoimilla ei tuomioistuinmenettelyissä siten liene toivotun laajuista vaikutusta, miten asioissa sitten edetäänkin. Mahdollisen alueellisen tonttipulan syyt ovat aivan muualla kuin muutoksenhaussa. Eräissä yksittäisissä puheenvuoroissa on tosiasiassa ollut kysymys tyytymättömyydestä tuomioistuimen asiaratkaisuun, mikä on toki aivan eri asia. Ja toisaalta: Muutoksenhakemuksen hylkäävä lopputulos ei koskaan sellaisenaan osoita, että tulos olisi ollut itsestään selvä.

Sanottakoon tässäkin selvyyden vuoksi: Korkein hallinto-oikeus kannattaa jo laajassa käytössä olevan valituslupajärjestelmän olennaista laajentamista. Jo viime vuosina valituslupa-asioita korkeimmassa hallinto-oikeudessa on ollut saman verran kuin suoria valituksiakin, mitä seikkaa ei ehkä yleisesti ole tiedostettu. Laajentamisessa tästä pidemmälle on viime aikoinakin edetty, mutta esimerkiksi lastensuojelussa asia on kesken.

Tässä tilanteessa hallitusohjelman muotoilu, jonka mukaan korkein hallinto-oikeus kehitetään "aidoksi ennakkoratkaisutuomioistuimeksi" oudoksuttaa, etenkin, jos ilmaisu tarkoittaa suoraa rinnastusta korkeimpaan oikeuteen. Korkein hallinto-oikeushan on tuoreidenkin lainsäädäntöratkaisujen mukaan tietyssä osassa asioita ainoa oikeusaste, jollaiselle pelkkä prejudikaattitehtävä ei tietenkään riitä. Näin on ennen muuta valtioneuvoston päätöksentekoa koskevissa laillisuusvalitusasioissa. Eroja prosessilajien välillä täytyy olla myös valituslupakynnysten muotoilussa, muun ohella siksi, että itse prejudikaattiohjaustehtävä korkeimmassa hallinto-oikeudessa kohdistuu alempien tuomioistuinten ohella koko laajaan hallintoon eri viranomaisten lainsoveltamistehtävissä.

Mutta muuan toinen korkeinta hallinto-oikeutta välittömästi koskeva hallitusohjelman, tosin vain sen liitteen (liite 4) kohta hämmentää juuri nyt aivan erityisesti. Sen mukaan nimittäin "valituslupapäätöksen saamiselle asetetaan sitova määräaika". Tällainen outo tuomioistuinprosessin enimmäisaikasäännös olisi ilman muuta perustuslaissa asetetun tuomioistuinten riippumattomuusvaatimuksen vastainen, ja sellainen johtaisi käytännössä hyvin erikoisiin lopputuloksiin, lähinnä kai tosiasiassa asioiden pitkittymiseen ja töksähteleviin tuloksiin. Tästä riippumatta teemme tuomioistuimessa tietysti kaikkemme, etteivät käsittelyt kestä hetkeäkään enempää kuin on välttämätöntä, mikäli se meistä riippuu.

Mutta siirrytään positiiviseen: Vaikka emme aina välttämättä tunnista erilaisia lainkäyttöä koskevia hallitusohjelman mainintoja oman arkityömme perusteella, ohjelma osoittaa joka tapauksessa suurta kiinnostusta hallintotuomioistuinten toimintaan. Eikä mistään kohdasta ilmene, että perustuslain avaamista toteutuakseen vaativa ajatus ylimpien tuomioistuinten tai tuomioistuinlinjojen yhdistämisestä olisi nyt millään tavoin vireillä. Ja miksi olisikaan. Aitoja esimerkkejä vakavista ristiriitaisuuksista ylimmän lainkäytön ratkaisuissa ei ole missään vaiheessa esitetty, eikä kukaan ole edes väläyttänyt nykyisten prosessilajien yhdistämistä, mikä olisikin asiallisesti mahdotonta.

Ja vielä yksi merkittävä oikeussuojanäkökohta: Myöskään mitään jälkikontrollia harjoittavaa perustuslakituomioistuinta hallitusohjelmaan ei sisälly. Onkin ratkaisevan tärkeää, että perustuslain ja erityisesti sen perusoikeussäännösten soveltaminen jatkossakin on osa säännönmukaisten tuomioistuinten ratkaisutoiminnan arkipäivää. Sen eristäminen ja monopolisoiminen jonkinlaiseen erityiskamariin olisi perusoikeuksien toteutumiselle huomattavaa taaksepäin menoa. Lisäksi perusoikeuksien päällekkäisyys unionin perusoikeuskirjan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa tekisi perustuslakituomioistuimen roolista hyvin keinotekoisesti ja hankalasti rajattavan.

Hallintolainkäytön tulevan tehokkuuden ja joustavan asioinnin kannalta sähköinen dokumenttienhallinta- ja asiointijärjestelmä olisi ratkaisevan tärkeä toteuttaa, vaikka tiedossa onkin, että sellaisen luominen vaatii niin resursseja, osaamista kuin aikaakin. Erityisesti juuri hallintolainkäytössä tällaisen järjestelmän hyödyt yhteiskunnassa olisivat mittavia, vaikka haasteetkin ovat suuria. Hallintotuomioistuinten sidostahoihinhan kuuluu käytännössä koko yksityinen sektori ja koko julkinen sektori omine järjestelmineen ja lähtökohtineen. Toivottavasti on vain sanonnallista epätarkkuutta, kun hallitusohjelmassa sähköisen dokumentinhallinnan yhteydessä mainitaan syyttäjälaitos ja yleiset tuomioistuimet, mutta ei ensinkään hallintotuomioistuimia. Mihinkään valtion yhteen yhteiseen luukkuun tuomioistuimessa asiointi ja dokumenttienhallinta ei oikeusvaltiossa voi kuulua.

Hallintotuomioistuimet ovat tulevaisuudessakin valmiita vastaamaan oikeusvaltion ylläpitoa ja kehittämistä koskeviin haasteisiin. Ja uusia haasteita on näköpiirissä. Sille vain ei voi mitään, että sellaiset hankkeet kuin sote-uudistus, kunta- ja maakuntahallinnon uudistus, sosiaaliturvan muutokset, kuntanormien "keventäminen", uusi vapaakuntakokeilu, haja-asutuksen jätevesiasetus, mitä sille sitten määräaikojen umpeutuessa tapahtuukin, sekä monet muut kaavaillut uudistukset käytännössä väistämättä generoivat hallintotuomioistuinten pöydille uudenlaisia oikeudellisia ongelmia ratkaistaviksi. Mutta sitä vartenhan tuomioistuimet juuri ovat olemassa, jos niille vain annetaan mahdollisuus tehtäviensä hoitamiseen.

Hallintolainkäytöllä on väliä!

 
Julkaistu 29.5.2015