KHO:2016:86

Serbian kansalainen A oli hakenut Maahanmuuttovirastolta hänelle vuonna 2009 määrätyn, toistaiseksi voimassa olleen koko Schengen-aluetta koskeneen maahantulokiellon peruuttamista. A:n aviopuoliso oli Suomen kansalainen, joka oli käyttänyt unionin kansalaisen oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen oleskellen Ruotsissa vuosina 2008–2013 ja palaamalla sittemmin Suomeen. A:han, joka oli unionin kansalaisen perheenjäsen, oli näin ollen sovellettava ulkomaalaislain 10 luvun säännöksiä. Maahanmuuttovirasto oli muuttanut maahantulokiellon määräaikaiseksi ja rajoittanut sen koskemaan vain Suomea.

A oli syyllistynyt Suomessa vuosina 2000–2007 toistuvasti rikoksiin, mukaan lukien huumausaine- ja väkivaltarikoksiin, joista hänet oli tuomittu useisiin vankeusrangaistuksiin. A:n voitiin edelleen katsoa muodostavan ulkomaalaislain 156 §:n 1 momentissa ja 170 §:n 1 momentissa sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla todellisen, välittömän ja riittävän vakavan uhan yleiselle järjestykselle ja yleiselle turvallisuudelle. Vaikka edellä tarkoitettu arvio ei voinut unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella annetun direktiivin 2004/38/EY ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan perustua yksinomaan rikoksiin, ei tämä tarkoittanut, ettei A:n aiempaa rikollisuutta tullut lainkaan huomioida arvioitaessa hänelle määrätyn maahantulokiellon peruuttamisen edellytyksiä. Arvioinnissa oli kuitenkin otettava huomioon myös A:n perhesiteet Suomessa asuvaan aviopuolisoon ja lapseen.

Asiassa ei ollut ilmennyt ulkomaalaislain 170 §:n 2 momentissa tarkoitettua muutosta oloissa tai tärkeää henkilökohtaista syytä, joiden vuoksi maahantulokielto olisi tullut Suomen osalta peruuttaa.

Ulkomaalaislaki 6 § 1 momentti, 146 §, 153 §, 154 § 1 momentti 1 kohta, 156 § ja 170 §

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/38/EY 3 artikla 1 kohta, 27 artikla 1 ja 2 kohta sekä 32 artikla 1 kohta

Euroopan unionin tuomioistuimen tuomiot asioissa C-202/13, McCarthy ym., C-33/07, Jipa, sekä C-145/09, Tsakouridis

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 9.9.2015 nro 15/1229/3

Asian aikaisempi käsittely

Maahanmuuttovirasto on 18.11.2014 peruuttanut muutoksenhakijalle määrätyn maahantulokiellon osittain ja rajoittanut kiellon koskemaan vain Suomea. Toistaiseksi voimassa olleena määrätty maahantulokielto on peruutettu, ja maahantulokielto on muutettu olemaan voimassa 16.1.2019 saakka.

Maahanmuuttovirasto on selostanut ulkomaalaislain 170 §:n 2 momentin ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan sisällön ja on perustellut päätöstään seuraavasti:

Tosiseikat

Maahanmuuttovirasto on 16.1.2009 määrännyt hakijan Schengen-aluetta koskevaan maahantulokieltoon toistaiseksi.

Karkottaminen ja maahantulokiellon määrääminen ovat perustuneet siihen, että hakija on Suomessa syyllistynyt toistuvasti rikoksiin. Karkottamisen yhteydessä on suoritettu ulkomaalaislain mukainen kokonaisharkinta, jossa on otettu huomioon hakijan aviopuoliso ja lapsi. Maasta karkottamista puoltavia seikkoja on pidetty mainittuja seikkoja painavampina. Hakija oli tuomittu vuonna 2000 kaksi kertaa ja vuonna 2002 kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen varkaudesta. Turun hovioikeus oli 30.11.2007 tuominnut hakijalle vuonna 2004 ja 2005 tehdyistä törkeästä kätkemisrikoksesta ja kahdesta kätkemisrikoksesta kahdeksan kuukautta vankeutta. Turun hovioikeus oli 26.9.2008 tuominnut hakijan vuonna 2004 tehdystä raiskauksesta 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hakija oli saanut vankeustuomiot vuonna 2006 ja 2007 pahoinpitelystä. Porin käräjäoikeus oli 15.6.2007 tuominnut hakijan huumausaineen käyttörikoksesta, törkeästä huumausainerikoksesta ja ampuma-aserikkomuksesta yhden vuoden vankeusrangaistukseen. Turun käräjäoikeus oli 10.12.2007 tuominnut hakijan petoksesta, rattijuopumuksesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta 40 päivän vankeusrangaistukseen.

Hakija on pyytänyt Maahanmuuttovirastoa poistamaan maahantulokiellon tai toissijaisesti rajoittamaan sen koskemaan vain Suomea.

Hakemuksessa on vedottu hakijan 8.9.2006 solmimaan avioliittoon Suomen ja Ruotsin kansalaisen kanssa. Maahantulokiellon perusteena olevat rikokset on tehty ennen avioitumista. Hakija on vuonna 2008 muuttanut Ruotsiin puolisonsa kanssa. He ovat siellä viettäneet yhteistä perhe-elämää. Hakija on Ruotsista siirretty Suomeen kärsimään vankeusrangaistusta, ja puoliso on tämän jälkeen niin ikään palannut Suomeen. Hakijalla on edellisestä avioliitosta Suomessa lapsi. Lapsi on tällä hetkellä otettuna huostaan, mutta hakija on pitänyt yhteyttä lapseen kirjeitse vankilasta. Hakijan puoliso on käyttänyt EU-kansalaisen oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, joten hakijaan sovelletaan vapaan liikkuvuuden direktiiviä ja sen soveltamiseen liittyvää komission tiedoksiantoa. Kiellon poistamiselle on direktiivistä seuraavat perusteet. Hakijalla olisi myös mahdollisuus muuttaa Ruotsiin viettämään perhe-elämää, jos maahantulokielto rajoitetaan koskemaan vain Suomea.

Hakemukseen on liitetty X:n kaupungin lastensuojeluyksikön lausunto koskien hakijan tytärtä. Tytär on otettuna huostaan ja sijoitettuna lastenkotiin. Hakija on pitänyt säännöllisesti yhteyttä tyttäreen vuodesta 2013 lähtien. Yhteydenpito aloitettiin kirjeenvaihtona, sitten puheluin ja keväällä 2014 tytär on kaksi kertaa tavannut hakijaa vankilassa. Yhteydenpito hakijaan on tyttärelle mieluisa ja eheyttävä kokemus. Lastensuojelun kannalta yhteydenpidon jatkuminen ja sen mahdollistaminen tyttären ja hakijan välillä on myös jatkossa tärkeää.

Väestötietojärjestelmän merkintöjen mukaan hakijan puoliso on saanut Ruotsin kansalaisuuden vuonna 2012 ja asunut Ruotsissa 17.3.2010‒ 8.9.2013. Puolisolla ei ole ollut mitään osoitetta väestötietojärjestelmässä 18.11.2008‒16.3.2010. Hakijalla ei ole ollut mitään osoitetta järjestelmässä vuoden 2008 jälkeen.

Johtopäätökset

Hakijan puoliso on käyttänyt unionin kansalaisen oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen suhteessa Ruotsiin, ja pari on antamansa selvityksen perusteella viettänyt perhe-elämää siellä. Puoliso on nyt palannut Suomeen. Asiaan tulee soveltaa unionin kansalaisen perheenjäsenen vapaata liikkuvuutta koskevia säännöksiä mukaan lukien ulkomaalaislain 170 §:n 2 momenttia. Näin ollen hakijan koko Schengen-aluetta koskeva, toistaiseksi voimassa ollut maahantulokielto peruutetaan osittain niin, että se on voimassa määräajan ja vain Suomea koskevana.

Maahantulokiellon peruuttamiselle Suomen osalta ei ole perusteita. Hakija on Suomessa syyllistynyt vakaviin, toistuviin ja muiden turvallisuutta vaarantaviin rikoksiin, joista hänet on tuomittu toistuvasti vankeuteen. Hänen maahantulonsa olisi katsottava vaarantavan yleistä järjestystä ja turvallisuutta sillä tavoin, että maahantulokielto on syytä pitää voimassa Suomea koskien, vaikka hakija on unionin kansalaisen perheenjäsen. Hakijan avioliitto sekä Suomessa asuva lapsi on otettu huomioon lainvoimaisen maahantulokieltopäätöksen kokonaisharkinnassa, eikä niitä voida pitää ulkomaalaislain 170 §:n 2 momentin mukaisina syinä peruuttaa maahantulokieltoa. Hakija on nimenomaan ilmoittanut, että voi viettää perhe-elämää puolisonsa kanssa myös Ruotsissa, jonne puoliso voi maan kansalaisena vapaasti siirtyä. Hakija voi myös edelleen jatkaa yhteydenpitoa lapseensa. Mikään saatu selvitys ei viittaa siihen, että hakija voisi Suomeen päästessään viettää lapsensa kanssa perhe-elämää tai että maahantulokiellon voimassa pitäminen erityisesti vaarantaisi huostaan otetun lapsen edun.

Maahanmuuttoviraston päätös pitää Suomea koskeva maahantulokielto voimassa ei puutu hakijan ja tämän lapsen tai puolison perhe-elämään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan vastaisesti. Suomessa vietettävään perhe-elämään puuttumiselle on artiklan mukainen peruste yleisen turvallisuuden vuoksi ja rikollisuuden estämiseksi.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen Maahanmuuttoviraston päätöksestä.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Ulkomaalaislain 150 §:n 1 momentin mukaan ulkomaalaiselle voidaan käännyttämistä tai maasta karkottamista koskevassa päätöksessä määrätä maahantulokielto. Saman pykälän 4 momentin mukaan maahantulokielto voidaan muuttuneiden olojen tai tärkeän henkilökohtaisen syyn vuoksi peruuttaa.

Maahanmuuttovirasto on 16.1.2009 karkottanut valittajan kotimaahansa Kosovoon ja määrännyt hänet Schengen-aluetta koskevaan maahantulokieltoon toistaiseksi. Karkottaminen ja maahantulokiellon määrääminen on perustunut siihen, että valittaja on Suomessa syyllistynyt toistuvasti rikoksiin. Karkottamisen yhteydessä on suoritettu ulkomaalaislain mukainen kokonaisharkinta, jossa on otettu huomioon valittajan aviopuoliso ja lapsi. Maasta karkottamista puoltavia seikkoja on pidetty mainittuja seikkoja painavampina. Valittaja oli tuomittu vuonna 2000 kaksi kertaa ja vuonna 2002 kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen varkaudesta. Turun hovioikeus oli 30.11.2007 tuominnut hänelle vuonna 2004 ja 2005 tehdyistä törkeästä kätkemisrikoksesta ja kahdesta kätkemisrikoksesta kahdeksan kuukautta vankeutta. Turun hovioikeus oli 26.9.2008 tuominnut valittajan vuonna 2004 tehdystä raiskauksesta 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Valittaja oli saanut vankeustuomiot vuonna 2006 ja 2007 pahoinpitelystä. Porin käräjäoikeus oli 15.6.2007 tuominnut hakijan huumausaineen käyttörikoksesta, törkeästä huumausainerikoksesta ja ampuma-aserikkomuksesta yhden vuoden vankeusrangaistukseen. Turun käräjäoikeus oli 10.12.2007 tuominnut valittajan petoksesta, rattijuopumuksesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta 40 päivän vankeusrangaistukseen.

Valittaja on vuonna 2008 muuttanut Ruotsiin puolisonsa kanssa. He ovat siellä viettäneet yhteistä perhe-elämää. Valittaja on Ruotsista siirretty Suomeen kärsimään vankeusrangaistusta, ja puoliso on tämän jälkeen niin ikään palannut Suomeen. Valittajalla on edellisestä avioliitosta Suomessa lapsi. Lapsi on tällä hetkellä otettuna huostaan, mutta valittaja on pitänyt yhteyttä lapseen kirjeitse vankilasta. X:n kaupungin lastensuojeluyksikön valittajan tytärtä koskevan lausunnon mukaan tytär on otettuna huostaan ja sijoitettuna lastenkotiin. Valittaja on pitänyt säännöllisesti yhteyttä tyttäreen vuodesta 2013 lähtien. Yhteydenpito on aloitettu kirjeenvaihtona, sitten puheluina ja keväällä 2014 tytär on kaksi kertaa tavannut valittajaa vankilassa. Yhteydenpito on tyttärelle ollut mieluisa ja eheyttävä kokemus. Lastensuojelun kannalta yhteydenpidon jatkuminen ja sen mahdollistaminen tyttären ja valittajan välillä on myös jatkossa tärkeää. Väestötietojärjestelmän merkintöjen mukaan valittajan puoliso on saanut Ruotsin kansalaisuuden vuonna 2012. Puoliso on väestötietojärjestelmän mukaan asunut Ruotsissa 17.3.2010‒8.9.2013.

Maahantulokielto voidaan peruuttaa muuttuneiden olojen vuoksi tai tärkeän henkilökohtaisen syyn vuoksi. Valittajan perhesiteet hänen tyttäreensä on otettu huomioon jo hänen karkottamista ja maahantulokieltoon määräämistä koskevassa päätöksessä. Tältä osin valittaja ei ole esittänyt olosuhteiden muutosta, vaikka hän on pitänyt yhteyttä tyttäreensä. Kun otetaan huomioon valittajan tekemien rikosten laatu ja hänelle määrätyt vankeusrangaistukset, valittajan maahantuloa on ollut edelleen perusteltua rajoittaa. Siten maahantulokieltoa ei ole pidettävä kohtuuttomana ottaen huomioon Maahanmuuttoviraston siihen jo tekemät muutokset. Näin ollen hallinto-oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty sellaista selvitystä muuttuneista olosuhteista tai sellaisesta tärkeästä henkilökohtaisesta syystä, minkä perusteella valittajalle määrätty maahantulokielto olisi tullut peruuttaa kokonaisuudessaan. Maahanmuuttoviraston päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainitut

Ulkomaalaislain 6 §

Euroopan ihmisoikeussopimus 8 artikla

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Outi Niemi ja Heikki Mauno. Asian esittelijä Klaus Lintuniemi.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä. Valituksessa on vaadittu että hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston päätökset kumotaan siltä osin kuin maahantulokielto on pidetty voimassa ja että maahantulokielto on kumottava kokonaisuudessaan. Toissijaisesti päätökset on kumottava siltä osin kuin maahantulokielto on pidetty voimassa Suomen osalta 16.1.2019 saakka, ja maahantulokiellon ajallista kestoa on lyhennettävä.

Vaatimusten tueksi valituksessa on esitetty muun ohella seuraavaa:

Hallinto-oikeus on pysyttänyt Maahanmuuttoviraston päätöksen soveltamatta unionin kansalaisen perheenjäsentä koskevia säännöksiä ja arvioimatta, voidaanko maahan pääsyn rajoittaminen oikeuttaa muutoksenhakijasta aiheutuvalla todellisella, välittömällä ja riittävän vakavalla uhalla.

Hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston arviot perustuvat muutoksenhakijalle aikaisemmin Suomessa syyksi luettuihin rikoksiin, joiden johdosta hänen maahantulonsa on arvioitu vaarantavan yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Arviot ovat vääriä ja ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentin vastaisia. Päätökset ovat muodostuneet lainvastaisiksi ja tulee sellaisina kumota.

Yleiseen turvallisuuteen ja järjestykseen perustuvia toimenpiteitä arvioidessa on otettava huomioon 29.4.2004 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston antama direktiivi 2003/58/EY, joka koskee Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeutta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella. Direktiivin mukaan aiemmat rikostuomiot eivät saa yksin olla perusteena toimenpiteiden toteuttamiselle ja asianomaisen yksilön on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa yhteiskunnan olennaiseen etuun. Arvion tulee perustua arvioon henkilön todennäköisestä käyttäytymisestä tulevaisuudessa. Pieni todennäköisyys rikoksen uusimisesta ei ole riittävä (Komission tiedonanto Euroopan parlamentille ja neuvostolle, 2.7.2009, KOM(2009) 313 lopullinen). Kielto perustaa arvio yksin aikaisempiin rikostuomioihin on todettu myös direktiivin toimeenpanoa koskevassa hallituksen esityksessä.

Komission tiedonanto on annettu sen jälkeen, kun muutoksenhakijalle alun perin määrättiin toistaiseksi voimassaoleva maahantulokielto. Muutoksenhakijan maahantulokiellon edellytyksiin ei ole vielä tuolloin tullut sovellettavaksi ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentin säännös. Tähän nähden Suomea koskevaa maahantulokieltoa määrättäessä säännökseen tai tiedonannon tulkintaohjeisiin ei ole voitu kiinnittää huomiota. Pelkkää aikaisemmin tehtyä ja sinänsä rikoksin perustuvaa arviota maahantulokiellon edellytyksistä ei voida pitää riittävänä osoituksena siitä, että muutoksenhakija muodostaisi edelleen todellisen, välittömän ja riittävän vakavan uhan yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle tai että vaara rikosten uusimisesta olisi todennäköistä.

Muutoksenhakijalle on luettu syyksi rikoksia vuosilta 2000‒2007. Hänet on tuomittu viimeksi rikoksesta 10.12.2007 Turun käräjäoikeudessa. Muutoksenhakijan viimeisimmästä tuomiosta on kulunut aikaa lähes kahdeksan vuotta. Ajan kulumiseen nähden muutoksenhakijan maahantulon ei voida enää katsoa muodostavan todellista, välitöntä eikä vakavaa uhkaa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. Päätöksissä ei ole tehty minkäänlaista todennäköisyysarviota rikosten uusimisesta. Päätökset perustuvat pelkästään muutoksenhakijan aikaisempiin rikoksiin, joihin arvio ei ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentin ja direktiivin mukaan saa perustua. Direktiivin tulkintavaikutuksen vuoksi tämä tulee ottaa huomioon ulkomaalaislain 170 §:n 2 momenttia sovellettaessa.

Muutoksenhakija on 8.9.2006 avioitunut Suomen ja Ruotsin kansalaisen B:n kanssa. Avioliiton solmimisajankohdasta on pääteltävissä, että hänen alttiutensa rikoksiin syyllistymiseen on sen johdosta merkittävästi alentunut. Myös suhde ja yhteydenpito tyttäreen vaikuttaa samalla tavoin. Näissä oloissa uusiin rikoksiin syyllistymistä ei voida pitää todennäköisenä.

Muutoksenhakijalla on Suomessa tytär C (s. 2003), joka on vanhempiensa eron jälkeen asunut ensin muutoksenhakijan kanssa kesään 2006 saakka, jolloin lapsi muutti äitinsä luokse. Tämän jälkeen lapsi oli vanhempien vapaamuotoisen suullisen sopimuksen mukaisesti muutoksenhakijan ja hänen puolisonsa luona lähes viikoittain 2‒3 päivää. Lapsi oli vanhempien yhteishuollossa vuoteen 2008 saakka, jonka jälkeen muutoksenhakija tapasi lastaan joka toinen viikonloppu ja loma-aikoina. Muutoksenhakijan asuessa keväästä 2008 huhtikuuhun 2013 puolisonsa kanssa Ruotsissa lapsi oli tapaamisoikeussopimuksen mukaisina aikoina muutoksenhakijan äidin eli isoäitinsä hoidossa, joina aikoina muutoksenhakija oli lapseen yhteydessä puhelimitse ja internetin kautta. Muutoksenhakija kävi myös Ruotsista käsin tapaamassa lastaan muutamia kertoja.

Alkuvuodesta 2010 lapsen äiti ei enää noudattanut käräjäoikeuden vahvistamaa tapaamisoikeutta. Toukokuussa 2010 lapsi otettiin huostaan äidiltään. Helmikuusta 2013 alkaen muutoksenhakija alkoi pitää yhteyttä lapseen kirjeitse. Muutoksenhakijan ollessa ennen karkottamisensa täytäntöönpanoa suorittamassa hänelle aikaisemmin tuomittua vankeusrangaistusta yhteydenpito tapahtui kirjeiden lisäksi puhelimitse viikoittain. Keväällä 2014 tytär sai tavata muutoksenhakijaa vankilassa kahteen otteeseen. Nykyään yhteydenpito on järjestetty puhelimitse muutoksenhakijan oleskellessa puolisonsa kanssa Kosovossa. Muutoksenhakijan kohdalla myös yhteydenpito tyttäreen alentaa todennäköisyyden rikosten uusimiseen korkeintaan pieneksi.

Perhesuhteista seuranneen elämäntilanteen vakiintumisen johdosta muutoksenhakijan maahantulo ei muodosta todellista, välitöntä ja vakavaa uhkaa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. Tähän nähden Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden arvio perhesuhteiden vaikutuksesta on virheellinen ja lainvastainen. Hallinto-oikeus on ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentin vastaisesti kiinnittänyt huomiota vain siihen, että perheside tyttäreen on otettu huomioon jo maahantulokieltoa alun perin määrättäessä, vaikka kiellon perusteiden arviointi on kiellon määräämisen jälkeen tullut uuteen tilaan Ruotsissa asumisen ja puolison kansalaisuusaseman muutosten seurauksena.

Muutoksenhakijan lapsi on edelleen huostaan otettuna, joten hän ei asu kummankaan vanhempansa luona. Mikäli muutoksenhakija voisi muuttaa Suomeen asumaan puolisonsa kanssa, hän voisi huostaanotosta huolimatta tavata lastaan. Muutoksenhakijan ollessa Suomessa tapaamisten esteenä oli hänen vangitsemisensa, ja tämän jälkeen tapaamisia ei ole ollut muutoksenhakijan karkotuksen täytäntöönpanon vuoksi. Lapsi on juuri täyttänyt 12 vuotta, joten poissuljettua ei ole, että muutoksenhakija voisi Suomeen päästessään saada lapsensa asumaan hänen ja puolisonsa luokse. Lapsen osalta ei ole voitu selvittää, voisiko hän asua muutoksenhakijan kanssa, koska muutoksenhakija ei ole Suomessa.

Maahanmuuttovirasto on arvioinut lapsen edun virheellisesti, kun arviointi on tehty siitä lähtökohdasta, vaarantaako maahantulokielto erityisesti lapsen edun. Hallinto-oikeus ei ole arvioinut lapsen etua millään tavoin, vaan on viitannut tyttären osalta vain siihen, että perheside tyttäreen on otettu huomioon jo maahantulokieltoa määrättäessä. Ulkomaalaislain 6 §:n mukainen vaatimus lapsen edun huomioimisesta lakia sovellettaessa muodostaa kuitenkin positiivisen velvollisuuden turvata lapsen etu kaikessa päätöksenteossa. Maahanmuuttovirastolle ja hallinto-oikeudelle on toimitettu sosiaalityöntekijöiden selvitykset, joiden mukaan muutoksenhakijan ja lapsen yhteydenpitoa voidaan pitää lapsen edun mukaisena.

Maahanmuuttovirasto ei ole osoittanut, että muutoksenhakijan maahantulo muodostaisi edelleen todellisen, välittömän ja riittävän vakavan uhan yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle taikka että olisi todellista tai enintään pientä todennäköisyyttä suurempaa vaaraa rikosten uusimisesta. Pelkästään perhesuhteiden huomioiminen maahantulokieltoa alun perin määrättäessä ei ole riittävä arvio, koska arvion perusteena olevat lainsäännökset ovat olosuhteiden muututtua vaihtuneet.

Maahanmuuttovirasto on valituksen johdosta antamassaan lausunnossa vaatinut valituksen hylkäämistä ja esittänyt perusteluina muun ohella seuraavaa:

Maahanmuuttovirasto ei ole soveltanut asiaan ulkomaalaislain 170 §:n 2 momenttia sen vuoksi, että muutoksenhakijan puoliso on saanut Ruotsin kansalaisuuden. Henkilö, joka on sekä Ruotsin että Suomen kansalainen, ei oleskele kummassakaan valtiossa unionin kansalaisen vapaan liikkuvuuden perusteella. Unionin kansalaisen perheenjäsentä koskevien säännösten soveltaminen perustuu muutoksenhakijan ja puolison Ruotsissa viettämään perhe-elämään ennen kuin puoliso sai maan kansalaisuuden eli aikaan, jolloin puoliso oleskeli Ruotsissa unionin kansalaisen vapaan liikkuvuuden turvin. Asia lienee tulkinnanvarainen, mutta Maahanmuuttovirasto on soveltanut asiakkaan kannalta edullisempaa vaihtoehtoa. Kun muutoksenhakijan asiaan on tulkittu soveltuvan ulkomaalaislain 10 luvun säännökset, ei maahantulokielto ole voinut olla voimassa koko Schengen-aluetta koskien ja toistaiseksi.

Se, syyllistyykö henkilö tulevaisuudessa rikoksiin, on aina ilmeisen tulkinnanvarainen arvio. Ei silti voitane ottaa sellaista kantaa, että toistuva ja jatkuva vakaviin rikoksiin syyllistyminen ei oikeuttaisi arvioimaan henkilön jatkossakin vaarantavan yhteiskunnan etua syyllistymällä vastaaviin rikoksiin. Myös valituksessa viitatussa komission tiedoksiannossa KOM(2009) 313 todetaan tältä osin muun muassa, että "aiempien tuomioiden laji ja lukumäärä on ehdottomasti otettava huomioon arvioinnissa, ja lisäksi on kiinnitettävä erityistä huomiota rikosten vakavuusasteeseen ja määrään". Nämä seikat huomioiden rikosten uusimisen todennäköisyyden ei voida muutoksenhakijan osalta katsoa olevan pieni.

Muutoksenhakija on täydentänyt valitusta.

Maahanmuuttovirasto on antanut lisälausunnon.

Muutoksenhakija on antanut vastaselityksen ja täydentänyt valitusta muutoksenhakijan aviopuolisoa B:tä koskevalla raskaustodistuksella.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

1. Ratkaistavana oleva oikeuskysymys

Asiassa on korkeimmassa hallinto-oikeudessa kysymys siitä, onko Maahanmuuttovirasto voinut olla peruuttamatta muutoksenhakijalle vuonna 2009 määrätyn maahantulokiellon Suomen osalta ja muuttaa toistaiseksi voimassa olleena määrätyn maahantulokiellon olemaan voimassa määräajan 16.1.2019 saakka.

Asiassa on erityisesti ratkaistavana, mikä merkitys maahantulokiellon peruuttamisen arvioinnissa on sillä, että muutoksenhakija on unionin kansalaisen perheenjäsen.

2. Sovellettavat oikeusohjeet

2.1 Unionin oikeus

2.1.1 Direktiivi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella

Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY (ns. vapaan liikkuvuuden direktiivi) johdanto-osan viidennen perustelukappaleen mukaan jotta kaikki unionin kansalaiset voivat käyttää oikeutta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella vapauden ja ihmisarvon osalta objektiivisten edellytysten mukaisesti, tämä oikeus olisi myönnettävä myös heidän perheenjäsenilleen näiden kansalaisuudesta riippumatta.

Johdanto-osan 23 perustelukappaleen mukaan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä karkottaminen yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden perusteella on toimenpide, joka voi aiheuttaa vakavaa haittaa henkilöille, jotka perustamissopimuksen heille suomia oikeuksia ja vapauksia käytettyään ovat aidosti kotoutuneet vastaanottavaan jäsenvaltioon. Tämän vuoksi näiden toimenpiteiden soveltamisalaa olisi rajoitettava suhteellisuusperiaatteen mukaisesti siten, että otetaan huomioon asianomaisten henkilöiden kotoutumisaste, heidän vastaanottavassa jäsenvaltiossa oleskelunsa kesto, heidän ikänsä sekä terveydentilansa, perhe- ja taloudellinen tilanteensa ja heidän siteensä kotimaahansa.

Johdanto-osan 27 perustelukappaleen mukaan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön, joka kieltää jäsenvaltioita antamasta tässä direktiivissä tarkoitetuille henkilöille elinikäistä maahantulokieltoa alueelleen, mukaisesti olisi vahvistettava unionin kansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään, joille on annettu maahantulokielto jäsenvaltion alueelle, oleva oikeus tehdä uusi hakemus kohtuullisen ajan kuluttua ja joka tapauksessa kolmen vuoden kuluttua siitä, kun maahantulokieltoa koskeva lopullinen päätös on pantu täytäntöön.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan mainittua direktiiviä sovelletaan kaikkiin unionin kansalaisiin, jotka siirtyvät toiseen jäsenvaltioon tai oleskelevat toisessa jäsenvaltiossa kuin jonka kansalaisia he ovat, sekä heidän 2 artiklan 2 alakohdassa määriteltyihin perheenjäseniinsä, jotka tulevat heidän mukanaan tai seuraavat heitä myöhemmin.

Direktiivin 27 artiklan 1 kohdan mukaan, jollei VI luvun säännöksistä muuta johdu, jäsenvaltiot voivat rajoittaa unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsentensä, näiden kansalaisuudesta riippumatta, vapaata liikkuvuutta ja oleskelua yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä. Näihin perusteisiin ei saa vedota taloudellisista syistä.

Direktiivin 27 artiklan 2 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden vuoksi toteutettujen toimenpiteiden on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia, ja niiden on perustuttava yksinomaan asianomaisen henkilön omaan käyttäytymiseen. Aiemmat rikostuomiot eivät yksin saa olla perusteena tällaisten toimenpiteiden toteuttamiselle. Saman kohdan toisen kappaleen mukaan asianomaisen yksilön käyttäytymisen on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun. Perustelut, jotka eivät liity yksittäiseen tapaukseen tai jotka johtuvat yleistävistä näkökohdista, eivät ole hyväksyttäviä.

Direktiivin 32 artiklan 1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan henkilö, jolta on kielletty maahantulo yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä, voi hakea maahantulokiellon poistamista olosuhteisiin nähden kohtuullisen ajan kuluttua ja joka tapauksessa kolmen vuoden kuluttua yhteisön lainsäädännön mukaisesti asianmukaisesti tehdyn lopullisen maahantulokieltopäätöksen täytäntöönpanosta, sillä perusteella, että maahantulokieltopäätöksen perusteena olleet aineelliset olosuhteet ovat muuttuneet.

2.1.2 Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Suuren jaoston antamassa tuomiossa asiassa C-202/13, McCarthy ym. (ECLI:EU:C:2014:2450), unionin tuomioistuin on todennut muun ohessa, että vaikka direktiivin 2004/38 säännöksissä ei anneta mitään itsenäistä oikeutta unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, unionin kansalaisuutta koskevilla unionin oikeuden määräyksillä ja säännöksillä kyseisille perheenjäsenille mahdollisesti myönnetyt oikeudet ovat unionin kansalaisen liikkumisvapautensa käyttämisestä johdettuja oikeuksia (tuomion 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiivin 2004/38 mukaista oikeutta tulla jäsenvaltioon ja oleskella siellä ei ole kaikilla unionin kansalaisen perheenjäsenillä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, vaan ainoastaan niillä, jotka ovat sellaisen unionin kansalaisen, joka on käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen sijoittautumalla muuhun kuin siihen jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on, kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettuja perheenjäseniä (tuomion 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Unionin tuomioistuin on asiassa C-33/07, Jipa (ECLI:EU:C:2008:396), antamassaan tuomiossa muun ohella muistuttanut, että unionin kansalaisten oikeus vapaaseen liikkuvuuteen ei ole ehdoton, vaan siihen voi liittyä perustamissopimuksessa määrättyjä ja sen soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädettyjä rajoituksia ja ehtoja (tuomion 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Mainitut rajoitukset ja ehdot johtuivat pääasian osalta erityisesti direktiivin 2004/38 27 artiklan 1 kohdasta, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat rajoittaa unionin kansalaisten tai heidän perheenjäsentensä vapaata liikkuvuutta erityisesti yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä (tuomion 22 kohta). Tuomioistuin totesi, että tältä osin yhteisöjen tuomioistuin on aina korostanut, että vaikka jäsenvaltiot ovat periaatteessa vapaita määrittelemään kansallisten tarpeidensa mukaisesti, jotka voivat vaihdella jäsenvaltiosta toiseen ja aikakaudesta toiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden asettamat vaatimukset, on kuitenkin niin, että yhteisön oikeuteen liittyvissä asioissa ja erityisesti siksi, että kyseessä on poikkeus henkilöiden vapaan liikkuvuuden perusperiaatteesta, vaatimuksia on tulkittava suppeasti siten, etteivät jäsenvaltiot voi kukin yksinään määritellä niiden ulottuvuutta ilman Euroopan yhteisön toimielinten valvontaa. Oikeuskäytännössä on samoin tarkennettu, että yleisen järjestyksen käsite edellyttää joka tapauksessa – vaikka kaikki lain rikkominen häiritseekin yhteiskuntajärjestystä – että kyse on yhteiskunnan perustavanlaatuista etua uhkaavasta todellisesta, välittömästä ja riittävän vakavasta vaarasta (tuomion 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Asiassa C-145/09, Tsakouridis (ECLI:EU:C:2010:708), antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin on muun ohella todennut, että direktiiviä 2004/38 sovellettaessa on verrattava toisiinsa erityisesti yhtäältä asianomaisen henkilön omasta käyttäytymisestä yleiselle turvallisuudelle aiheutuvan uhan poikkeuksellista vakavuutta arvioituna tapauksen mukaan karkottamispäätöksen tekemisen ajankohtana ottaen huomioon muun muassa rikoksista säädetyt ja niistä tuomitut rangaistukset, rikokseen osallisuuden aste, vahingon suuruus ja mahdollinen taipumus rikollisen toiminnan jatkamiseen ja toisaalta sitä, että unionin kansalaisen uudelleen sopeutuminen yhteiskuntaan siinä valtiossa, johon hän on aidosti kotoutunut, vaarantuu; kotoutuminen ei ole ainoastaan asianomaisen henkilön vaan myös koko Euroopan unionin edun mukaista, kuten jul³kisasiamies oli ratkaisuehdotuksensa 95 kohdassa todennut (tuomion 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tuomittu rangaistus on otettava huomioon yhtenä osana kaikkien näiden seikkojen muodostamassa kokonaisuudessa. Viiden vuoden rangaistustuomio ei saanut johtaa kansallisen lainsäädännön mukaiseen karkottamispäätökseen ilman, että otetaan huomioon edellisessä kohdassa selostettuja seikkoja, ja tämän arvioiminen oli kansallisen tuomioistuimen tehtävä (tuomion 51 kohta).

Tuomioistuimen mukaan kyseisessä arvioinnissa on otettava huomioon ne perusoikeudet, joiden noudattamista unionin tuomioistuin valvoo, koska yleiseen etuun liittyviin syihin sellaisen kansallisen toimenpiteen perustelemiseksi, joka on omiaan rajoittamaan henkilöiden vapaan liikkuvuuden käyttämistä, voidaan vedota vain silloin, kun tällä toimenpiteellä otetaan huomioon nämä oikeudet, ja erityisesti oikeus yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen, sellaisena kuin se mainitaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 8 artiklassa (tuomion 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sen arvioimiseksi, onko aiottu oikeuksiin puuttuminen oikeassa suhteessa sillä tavoiteltavaan hyväksyttävään päämäärään, joka tässä tapauksessa oli yleisen turvallisuuden suojeleminen, on otettava huomioon muun muassa tehdyn rikoksen laatu ja vakavuus, asianomaisen henkilön oleskelun pituus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, rikoksen tekemisestä kulunut aika, asianomaisen henkilön käyttäytyminen kyseisenä aikana ja vastaanottavaan jäsenvaltioon liittyvien sosiaalisten ja kulttuuristen siteiden ja perhesiteiden vahvuus (tuomion 53 kohta).

2.2 Ulkomaalaislain säännökset esitöineen

Ulkomaalaislain (301/2004) 10 luvun Euroopan unionin kansalaisten oleskelua koskevat säännökset on uudistettu vapaan liikkuvuuden direktiivin täytäntöön panemiseksi lainmuutoksella 360/2007. Tämän jälkeen muun ohessa ulkomaalaislain 10 lukuun sisältyvää lain 153 §:ää on muutettu lailla 432/2010 unionin kansalaisten perheenjäseniä koskevien unionin tuomioistuimen ratkaisujen vuoksi.

Ulkomaalaislain 153 §:n (360/2007) 1 momentin mukaan lain 10 lukua sovelletaan unionin kansalaiseen ja häneen rinnastettavaan sekä näiden perheenjäseniin ja muihin omaisiin.

Pykälän 2 momentin mukaan lain 10 luvussa säädetään:

1) edellytyksistä, jotka koskevat sitä, miten unionin kansalainen ja hänen perheenjäsenensä voivat käyttää oikeuttaan liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella;

2) unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsenensä oikeudesta oleskella pysyvästi jäsenvaltioiden alueella; ja

3) momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuja oikeuksia koskevista rajoituksista, jotka perustuvat yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen.

Pykälän 4 momentin (432/2010) mukaan lain 10 lukua sovelletaan Suomen kansalaisen perheenjäseneen, jos Suomen kansalainen on käyttänyt vapaan liikkuvuuden direktiivin mukaista liikkumisoikeuttaan asettumalla toiseen jäsenvaltioon ja perheenjäsen tulee Suomeen hänen mukanaan tai seuraa häntä myöhemmin.

Ulkomaalaislain 154 §:n (360/2007) 1 momentin 1 kohdan mukaan unionin kansalaisen perheenjäsen on hänen aviopuolisonsa.

Ulkomaalaislain 156 §:n (360/2007) 1 momentin mukaan unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsenensä maahantulon ja maassa oleskelun edellytyksenä on, että heidän ei katsota vaarantavan yleistä järjestystä tai yleistä turvallisuutta.

Pykälän 2 momentin mukaan maahantulon estämisen ja maasta poistamisen yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden vuoksi tulee perustua yksinomaan yksilön omaan käyttäytymiseen, eikä perusteena voida pitää pelkästään aikaisempia rikostuomioita. Yksilön käyttäytymisen on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun. Perustelut, jotka eivät liity yksittäiseen tapaukseen tai jotka johtuvat yleistävistä näkökohdista, eivät ole hyväksyttäviä.

Ulkomaalaislain 170 §:n (360/2007) 1 momentin mukaan, jos unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsenensä maasta poistaminen perustuu siihen, että hänen katsotaan vaarantavan yleistä järjestystä tai yleistä turvallisuutta taikka kansanterveyttä, hänelle voidaan käännyttämistä tai maasta karkottamista koskevassa päätöksessä määrätä enintään 15 vuoden pituinen maahantulokielto.

Ulkomaalaislain 170 §:n (360/2007) 2 momentin mukaan maahantulokielto voidaan muuttuneiden olojen vuoksi tai tärkeän henkilökohtaisen syyn vuoksi hakemuksesta peruuttaa kokonaan tai osittain. Päätös asiassa on tehtävä viimeistään kuuden kuukauden kuluttua hakemuksen tekemisestä.

Ulkomaalaislain 146 §:n 1 momentin mukaan muun ohella maahantulokiellon määräämistä ja pituutta harkittaessa on otettava huomioon päätöksen perusteena olevat seikat sekä asiaan muutoin vaikuttavat seikat ja olot kokonaisuudessaan. Harkinnassa on erityisesti kiinnitettävä huomiota lapsen etuun ja perhe-elämän suojaan. Harkinnassa muutoin huomioon otettavia seikkoja ovat ainakin ulkomaalaisen maassa oleskelun pituus ja tarkoitus sekä ulkomaalaiselle myönnetyn oleskeluluvan luonne, hänen siteensä Suomeen sekä hänen perheeseen liittyvät, kulttuuriset ja sosiaaliset siteensä kotimaahan. Jos pääsyn epääminen, käännyttäminen tai maasta karkottaminen taikka siihen liittyvä maahantulokielto perustuisi ulkomaalaisen rikolliseen toimintaan, on otettava huomioon teon vakavuus sekä yleiselle tai yksityiselle turvallisuudelle aiheutunut haitta, vahinko tai vaara.

Ulkomaalaislain 146 §:n 2 momentin mukaan maahantulokiellon määräämistä ja pituutta harkittaessa on lisäksi otettava huomioon, onko ulkomaalaisella sellaisia perhe- tai työsiteitä Suomeen tai muuhun Schengen-valtioon, joiden hoitamista maahantulokielto kohtuuttomasti vaikeuttaisi.

Ulkomaalaislain 6 §:n 1 momentin mukaan mainitun lain nojalla tapahtuvassa päätöksenteossa, joka koskee kahdeksaatoista vuotta nuorempaa lasta, on erityistä huomiota kiinnitettävä lapsen etuun sekä hänen kehitykseensä ja terveyteensä liittyviin seikkoihin.

Hallituksen esityksen (HE 205/2006 vp) yleisperustelujen mukaan ulkomaalaislain 10 luvun soveltamisalaa koskevassa pykälässä ehdotettiin silloista tarkemmin kuvattavaksi vapaan liikkuvuuden soveltamisalaa. Lain 10 lukua sovellettaisiin vastaisuudessa ainoastaan sellaisiin unionin kansalaisiin, jotka käyttävät direktiivin mukaista liikkumisoikeuttaan.

Mainitun hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu ulkomaalaislain 156 §:n osalta seuraavaa:

"Pykälän 2 momentin ensimmäinen virke vastaa voimassa olevan lain säännöstä. Pykälän loppuun ehdotetaan otettavaksi uusi säännös, jolla täsmennetään lain soveltamista siten kuin direktiivin 27 artiklan 2 kohdan toisessa kappaleessa on säädetty. Yksilön käyttäytymisen on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun. Perustelut, jotka eivät liity yksittäiseen tapaukseen tai jotka johtuvat yleistävistä näkökohdista, eivät ole hyväksyttäviä. Kyse on sen määrittelemisestä, mille tasolle yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden vaarantamisen uhka unionin kansalaisilla asetetaan.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on katsonut (asia 30/77, Bouchereau), että vaikka kansallinen viranomainen on oikeutettu asettamaan tiettyjä rajoituksia sellaisten henkilöiden vapaalle liikkuvuudelle, joihin sovel³letaan yhteisön oikeutta, mahdollisuus vedota yleiseen järjestykseen edellyttää kuitenkin, että kyse on yhteiskunnan perustavanlaatuista etua uhkaavasta todellisesta ja riittävän vakavasta vaarasta, sen lisäksi, että kyseessä on kaiken lain rikkomisen tapaan yhteiskuntajärjestyksen häiritseminen.

Perustuslaki turvaa jokaiselle perusoikeudet. Ihmisillä on oikeus muun muassa henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Myös yksityiselämä ja omaisuus on perustuslain nojalla turvattu. Ulkomaalaisen maahantulon estäminen tai maasta poistaminen voi useissa tapauksissa tarkoittaa myös yksilön kannalta tärkeän perusoikeuden toteutumista muun muassa silloin, kun puhutaan toistuvasta törkeästä rikollisuudesta. Henkilökohtainen turvallisuus sekä yksityiselämän ja omaisuuden suoja edellyttää viihtyisää ja turvallista elinympäristöä. Esimerkiksi toistuvasti törkeisiin väkivaltarikoksiin syyllistyneiden maasta karkottamisella on suora vaikutus asiaan."

2.3 Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Sopimusmääräystä sovellettaessa on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö (esimerkiksi tapauksesta Üner v. Alankomaat, suuren jaoston tuomio 18.10.2006, ilmenevät periaatteet).

3. Asiassa saatu selvitys

Muutoksenhakija on 19.11.2013 hakenut Maahanmuuttovirastolta hänelle 16.1.2009 määrätyn koko Schengen-aluetta koskeneen toistaiseksi voimassa olleena määrätyn maahantulokiellon peruuttamista tai muuttamista määräaikaiseksi taikka toissijaisesti rajoittamaan maahantulokiellon koskemaan vain Suomea.

Muutoksenhakija, joka on kolmannen maan kansalainen, on tuomittu Suomessa vuosina 2000–2008 Maahanmuuttoviraston päätöksestä tarkemmin ilmenevistä rikoksista vankeusrangaistuksiin.

Muutoksenhakija on vuonna 2006 solminut avioliiton Suomen kansalaisen kanssa. Hakemuksen mukaan muutoksenhakija ja hänen aviopuolisonsa ovat muuttaneet vuonna 2008 Ruotsiin, jossa he ovat viettäneet perhe-elämää. Muutoksenhakijan aviopuoliso on saanut myös Ruotsin kansalaisuuden vuonna 2012. Muutoksenhakija on sittemmin vuonna 2013 siirretty Suomeen suorittamaan hänelle määrättyä vankeusrangaistusta, ja väestötietojärjestelmästä saadun tiedon mukaan muutoksenhakijan aviopuoliso on muuttanut Ruotsista Suomeen syyskuussa 2013.

Suomessa asuu myös muutoksenhakijan vuonna 2003 syntynyt lapsi, joka on syntynyt Suomessa ja väestötietojärjestelmän mukaan Bosnia-Hertsegovinan kansalainen. Lapsi on ollut vuoteen 2008 saakka muutoksenhakijan ja tämän entisen aviopuolison yhteishuollossa. Muutoksenhakija ei ole enää lapsensa huoltaja. Muutoksenhakija on pitänyt yhteyttä lapseen kirjeitse ja puhelimitse, ja lapsi on tavannut muutoksenhakijaa vuonna 2014 kaksi kertaa vankilassa.

Maahanmuuttovirasto on 18.11.2014 kumonnut muutoksenhakijalle määrätyn maahantulokiellon muiden Schengen-maiden kuin Suomen osalta ja määrännyt Suomea koskevan maahantulokiellon olemaan voimassa 16.1.2019 saakka.

4. Oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Asiassa on ensimmäiseksi ratkaistava kysymys siitä, onko muutoksenhakijan maahantulokiellon peruuttamiseen sovellettava ulkomaalaislain 150 §:ää, joka koskee kolmannen maan kansalaiselle määrättävää maahantulokieltoa vai lain 170 §:ää, joka koskee unionin kansalaisen perheenjäsenen maahantulokieltoa.

Maahantulokielto on määrätty vuonna 2009 ulkomaalaislain 150 §:n nojalla. Maahanmuuttovirasto on soveltanut maahantulokiellon peruuttamiseen ulkomaalaislain 170 §:ää, koska virasto on katsonut, että muutoksenhakijaan on sovellettava ulkomaalaislain 10 luvun säännöksiä, jotka koskevat unionin kansalaisen ja tämän perheenjäsenen oleskeluoikeutta.

Muutoksenhakija on oleskellut yhdessä puolisonsa kanssa vuodesta 2008 lähtien Ruotsissa, josta muutoksenhakija on siirretty vuonna 2013 Suomeen suorittamaan vankeusrangaistusta. Muutoksenhakija on vuonna 2013 hakenut hänelle määrätyn maahantulokiellon peruuttamista tarkoituksenaan perhe-elämän viettäminen Suomessa puolisonsa kanssa vapautumisensa jälkeen. Muutoksenhakijan puoliso on ollut ainoastaan Suomen kansalainen muuttaessaan Ruotsiin vuonna 2008, minkä vuoksi puolison oleskelu Ruotsissa on perustunut unionin kansalaisen oikeuteen vapaaseen liikkuvuuteen. Näin ollen muutoksenhakija on oleskellut Ruotsissa unionin kansalaisen perheenjäsenenä. Muutoksenhakijan puoliso on vuonna 2013 muuttanut takaisin Suomeen sen jälkeen, kun muutoksenhakija oli siirretty Suomeen suorittamaan vankeusrangaistustaan. Näissä oloissa on katsottava, että muutoksenhakija on ulkomaalaislain 153 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla seurannut vuonna 2013 puolisoaan Suomeen, vaikka muutoksenhakijan siirtyminen Suomeen on alun perin johtunut muusta syystä kuin yhteisen perhe-elämän viettämisestä.

Muutoksenhakijaan, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, on näin ollen sovellettava ulkomaalaislain 10 luvun säännöksiä unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskeluoikeudesta mukaan lukien ulkomaalaislain 170 §, jossa säädetään unionin kansalaisen perheenjäsenelle määrättävästä maahantulokiellosta ja sen peruuttamisesta. Hallinto-oikeus on virheellisesti soveltanut päätöksessään muutoksenhakijan asiassa ulkomaalaislain 150 §:ää.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että arvioitaessa, voidaanko maahantulokielto peruuttaa ulkomaalaislain 170 §:n nojalla muuttuneiden olojen vuoksi, lähtökohdan muodostavat ne perusteet, joiden nojalla maahantulokielto on henkilölle määrätty. Muutoksenhakija on karkotettu Suomesta ja määrätty maahantulokieltoon rikollisen toiminnan vuoksi.

Muutoksenhakija on syyllistynyt Suomessa vuosina 2000–2007 toistuvasti rikoksiin, mukaan lukien huumausaine- ja väkivaltarikoksiin, joista hänet on tuomittu useisiin vankeusrangaistuksiin. Muutoksenhakijan käyttäytyminen on ilmentänyt välin³pitämätöntä suhtautumista lain kieltoihin sekä siihen vaaraan, jonka hänen tekonsa ovat aiheuttaneet yhteiskunnan ja muiden yksilöiden turvallisuudelle. Muutoksenhakija on kertonut asuneensa vuodesta 2008 lähtien Ruotsissa, josta hänet on siirretty Suomeen vuonna 2013 suorittamaan vankeusrangaistusta. Näissä oloissa arvioinnissa ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä sille seikalle, ettei muutoksenhakija ole syyllistynyt Suomessa rikoksiin enää vuoden 2007 jälkeen.

Muutoksenhakijan voidaan katsoa edelleen muodostavan ulkomaalaislain 156 §:n 1 momentissa ja 170 §:n 1 momentissa sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla todellisen, välittömän ja riittävän vakavan uhan yleiselle järjestykselle ja yleiselle turvallisuudelle. Vaikka edellä tarkoitettu arvio ei voi vapaan liikkuvuuden direktiivin ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan perustua yksinomaan rikoksiin, ei tämä tarkoita, ettei muutoksenhakijan aiempaa rikollisuutta tule lainkaan huomioida päätöksenteossa. Maahanmuuttovirasto on suorittanut 18.11.2014 muutoksenhakijan asiassa tapauskohtaisen arvion, joka on perustunut ainoastaan hänen omaan käyttäytymiseensä.

Asiassa ei ole Suomen osalta ilmennyt ulkomaalaislain 170 §:n 2 momentissa tarkoitettua muutosta oloissa tai tärkeää henkilökohtaista syytä, joiden vuoksi muutoksenhakijalle vuonna 2009 määrätty maahantulokielto olisi tullut tältä osin peruuttaa. Maahanmuuttovirasto on ottanut huomioon muutoksenhakijan aviopuolison vuonna 2012 saaman Ruotsin kansalaisuuden peruuttamalla muutoksenhakijalle koko Schengen-aluetta koskevana määrätyn maahantulokiellon ja määräämällä maahantulokiellon olemaan voimassa kansallisena ainoastaan Suomea koskevana.

Muutoksenhakijan ja hänen aviopuolisonsa on mahdollista viettää yhteistä perhe-elämää Ruotsissa, eikä nyt kyseessä olevien muutoksenhakijaa koskevien valtion toimenpiteiden seurauksena muutoksenhakijan aviopuoliso, joka on unionin kansalainen, ole pakotettu lähtemään unionin alueelta. Muutoksenhakija voi hänelle määrätystä maahantulokiellosta huolimatta jatkaa yhteydenpitoa lapseensa puhelimitse tai muilla tavoin. Muutoksenhakijan ja lapsen yhteydenpidosta ja olosuhteista esitetty selvitys huomioon otettuna Maahanmuuttoviraston päätöksen ei ole katsottava olevan lapsen edun vastainen, eikä päätös rajoita muutoksenhakijan oikeutta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa suojattuun perhe-elämään enemmän kuin välttämätöntä.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että Maahanmuuttovirasto ei ole tehnyt päätöstään muutoksenhakijan asiassa ulkomaalaislain 170 §:n 2 momentin mukaisessa määräajassa eli kuuden kuukauden kuluttua hakemuksen tekemisestä. Määräajan ylittäminen ei kuitenkaan ole sinänsä peruste poiketa niistä edellytyksistä, mitä on yleisesti säädetty maahantulokiellon peruuttamiselle. Asiassa ei ole myöskään ilmennyt, että viivästyksestä olisi aiheutunut muutoksenhakijalle kohtuuttomana pidettävää haittaa, joka olisi otettava huomioon asiaa ratkaistaessa. Maahanmuuttovirasto on päätöksessään arvioinut oikein maahantulokiellon peruuttamisen edellytykset. Maahanmuuttoviraston kymmenen vuoden pituiseksi lyhentämää maahantulokieltoa ei myöskään ole pidettävä liian pitkänä eikä muutoksenhakijan kannalta kohtuuttomana.

Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Oikeusapu

Oikeusapua on myönnetty muutoksenhakijalle 55 prosentin omavastuuosuudella ajalta 17.12.2014–29.12.2015 ja 30.12.2015 alkaen ilman omavastuuta. Avustajaksi on määrätty asianajaja Ville Punto, joka on vaatinut ajalla 25.9.2015–8.3.2016 suoritetuista toimenpiteistä palkkiona 954,80 euroa. Muutoksenhakijan on ilmoitettu hyväksyneen laskun.

Korkein hallinto-oikeus vahvistaa oikeusapulain 17 §:n 1 momentin ja 18 §:n 1 momentin nojalla oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n, 4 §:n 1 momentin ja 6 §:n mukaiseksi seitsemän työtunnin perusteella lasketuksi avustajan palkkioksi 770 euroa. Kokonaispalkkioksi, joka sisältää arvonlisäveron 184,80 euroa, muodostuu siten 954,80 euroa.

Valtion varoista määrätään maksettavaksi avustajalle vahvistetusta kokonaispalkkiosta 692,23 euroa. Mainittu määrä jää valtion vahingoksi.

Muutoksenhakijan omavastuuosuudeksi jää ennen 30.12.2015 suoritetuista toimenpiteistä yhteensä 262,57 euroa. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on vaadittu, että omavastuuosuus poistetaan tai alennetaan.

Asiassa ei ole osoitettu, että omavastuuosuus muodostuisi muutoksenhakijan taloudellisiin oloihin nähden selvästi kohtuuttomaksi. Koska asiassa ei ole oikeusapulain 20 §:n 1 momentissa tarkoitettua perustetta poistaa tai alentaa oikeusavun omavastuuosuutta, vaatimus hylätään.

Avustaja on ilmoittanut, ettei vaadi velvoittamaan muutoksenhakijaa suorittamaan omavastuuosuuttaan.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pekka Vihervuori sekä hallintoneuvokset Anne E. Niemi, Janne Aer, Petri Helander ja Tuomas Kuokkanen. Asian esittelijä Suvi Leskinen.