KHO:2017:113

Koulutapaturma – Julkisoikeudellinen saatava – Vanhentumislain soveltamisala – Vanhentuminen – Vanhentumisaika

Vuosikirjanumero: KHO:2017:113
Antopäivä: 30.6.2017
Taltionumero: 3159
Diaarinumero: 3501/3/14
ECLI-tunniste: ECLI:FI:KHO:2017:113

Vaikka oikeus saada peruskoululain (476/1983) 50 §:n 1 momentin nojalla kunnalta korvausta koulutapaturman perusteella ei perussuhteena vanhentunut, tapaturmasta johtuneet yksittäiset korvausvaatimukset vanhentuivat velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) säännösten mukaisesti. Koulutapaturmasta johtuvissa yksittäisissä rahamääräisissä vaatimuksissa oli kysymys vanhentumislain 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvausvelkaan tai muuhun hyvitykseen rinnastettavasta velasta.

Peruskoululaki (476/1983) 50 § 1 momentti

Laki velan vanhentumisesta 1 § 1 ja 2 momentti, 2 § 1 momentti, 4 §, 7 § 1 momentti 3 kohta, 7 § 2 momentti ja 21 §

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 30.9.2014 nro 14/0787/2

Asian aikaisempi käsittely

X:n kaupungin suomenkielisen opetuksen tulosyksikön opetustoimen johtaja on 19.12.2013 tekemällään päätöksellä (§ 9) hylännyt L:n korvausvaatimuksen, jossa on vaadittu korvausta psykoterapiakustannuksista ajalta maaliskuu – syyskuu 2002 yhteensä 870 euroa sekä ajalta syyskuu – marraskuu 2002 ja tammikuu – helmikuu 2003 yhteensä 580 euroa, jolloin kokonaiskorvausvaatimus on yhteensä ollut 1 450 euroa. Päätöksen perustelujen mukaan asiassa esitetyn selvityksen perusteella psykoterapiakustannukset eivät ole peruskoululain 50 §:n mukaisia koulutapaturman hoidon välttämättömiä kustannuksia.

L on valituksessaan vaatinut, että edellä mainittu päätös kumotaan ja X:n kaupunki velvoitetaan korvaamaan hänelle psykoterapiasta aiheutuneet kustannukset vaatimuksen mukaisesti. Asiassa on hallinto-oikeudessa toimitettava suullinen käsittely fysiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri K:n kuulemiseksi psykoterapian tarpeellisuudesta koulutapaturman hoidon kannalta.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt L:n vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta ja valituksen.

Hallinto-oikeus on lausunut päätöksensä perusteluina seuraavaa:

Suullinen käsittely

Hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden on toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen pyytää sitä. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton.

L on vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista tohtori K:n kuulemiseksi. Kun otetaan huomioon asian laatu eli se, että hallinto-oikeudessa on kysymys peruskoululain 50 §:n mukaisen vastuun määrittämisestä, ei suullisen käsittelyn toimittaminen ja tohtori K:n kuuleminen ole tarpeen. Hallinto-oikeus katsoo, ettei suullisessa käsittelyssä olisi muutoinkaan saatavissa sellaista lisäselvitystä, jolla olisi oikeudellista merkitystä asian ratkaisun kannalta. Suullisen käsittelyn toimittaminen on siten ilmeisen tarpeetonta.

Korvausvaatimusten vanhentuminen

Opetustoimen lausunnossa on vedottu siihen, että L:n korvausvaatimus on vanhentunut. Hallinto-oikeus toteaa, että L:n peruskoululain 50 §:ään perustuvissa vaatimuksissa ei ole kyse sellaisista saatavista, joita tarkoitetaan velan vanhentumisesta annetussa laissa. Korvausvaatimukset eivät ole vanhentuneet minkään muunkaan säännöksen nojalla.

Pääasia

Taustaa

L:lle on sattunut 29.9.1994 koulutapaturma, jonka seurauksena hänelle on aiheutunut käteen hermovaurio. Hermovaurio paheni olennaisesti vuonna 2001 työssä sattuneessa vaurioituneen oikean ranteen venähdyksessä.

Sovellettava oikeusohje ja sen tulkintaperusteita

Valittajan koulutapaturman tapahtuma-aikana 29.9.1994 voimassa olleen peruskoululain (476/1983) 50 §:n 1 momentin mukaan koulussa ja koulumatkalla oppilaalle sattuneen tapaturman hoito on oppilaalle maksuton.

Peruskoululakia koskevan hallituksen esityksen (HE 30/1982 vp) mukaan koulutapaturmien hoidolla tarkoitetaan niitä välttämättömiä menoja, jotka aiheutuvat lääkärinpalkkioista ja matkakustannuksista, vahingoittuneen oppilaan kuljettamisesta lääkärinhoitoa saamaan, sairaalamaksuista sekä lääkärin määräämistä lääkkeistä, sidostarpeista ja apuvälineistä.

Vaatimus psykoterapiakustannusten korvaamisesta

L:n valitukseen liitetyssä fysiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri K:n 26.11.2001 antamassa lausunnossa on muun ohella todettu, että L:lle on päädytty tekemään lähete Jorvin sairaalaan psykiatrian poliklinikalle. Lausunnon mukaan syynä tähän on potilaan kokema stressi ja uupuneisuus, masennusreaktio koskien pitkäaikaista oikean ranteen kipua ja käden toimintakyvyn alenemista sekä koskien pettymystä vakuutusyhtiön toimintaan siinä mielessä, että korvaukset on lopetettu ja potilas kokee, että hänen kipuoireistoaan ei ole vakuutusyhtiössä ymmärretty siinä mielessä, että noin vuoden viivästyminen opinnoissa aiheuttaa akuutin stressireaktion.

Opetustoimen johtaja on päätöksessään katsonut, että psykoterapiakustannukset eivät ole peruskoululain 50 §:n mukaisia koulutapaturman hoidon välttämättömiä kustannuksia. Lausunnossaan opetustoimenjohtaja on todennut, että peruskoululain 50 §:ää koskevat esityöt edellyttävät hoidon välttämättömyyttä. Kustannusten tulee olla sekä välttämättömiä että myös johtua välittömästi kyseessä olevasta tapaturmasta. Korvausvaatimuksessa vedotaan kaupungin toimintaan ja lääkärinlausunnossa viitataan vakuutusyhtiön toimintaan. Nämä eivät ole peruskoululaissa tarkoitettuja perusteita tapaturman hoidon maksuttomuudelle.

Hallinto-oikeus toteaa, että peruskoululain 50 §:n perusteella korvataan koulutapaturman välttämättömät hoitomenot. Edellä mainitun fysiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri K:n mukaan L on lähetetty psykiatrian poliklinikalle stressistä, uupuneisuudesta ja masennuksesta johtuen, jotka puolestaan ovat johtuneet ranteen kivusta sekä pettymyksestä vakuutusyhtiön toimintaan. Hallinto-oikeus katsoo, ettei L:n vaatimia psykoterapian maksuja voida pitää peruskoululain 50 §:ssä tarkoitettuina koulutapaturman hoidon välttämättöminä menoina, eikä näiden menojen voida katsoa johtuneen välittömästi kyseessä olevasta koulutapaturmasta. Opetustoimen johtaja on näin ollen voinut olla korvaamatta kyseisiä kuluja.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainitut

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Anja Sahla ja Rita Ruuhimäki. Asian esittelijä Anna Mähönen.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

L on valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja X:n kaupunki velvoitetaan korvaamaan hänelle psykoterapiasta ajalla toukokuu 2002 – helmikuu 2003 aiheutuneet kustannukset 1 450 eurolla viivästyskorkoineen. Lisäksi L on vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista.

L on vaatimuksensa tueksi esittänyt, että psykoterapiasta aiheutuneita kustannuksia on pidettävä peruskoululain 50 §:ssä tarkoitettuina koulutapaturman hoidon välttämättöminä menoina.

L:n terapia on jatkunut helmikuun 2003 jälkeenkin, mutta hoidon kustannuksista on mainitun päivämäärän jälkeen vastannut Kela.

Asiassa tulisi toimittaa suullinen käsittely, koska asianosainen sitä pyytää ja suullinen käsittely on asian selvittämisen vuoksi tarpeen.

X:n kaupunki on selityksessään vaatinut ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta ja toissijaisesti, että valitus hylätään. Suullisen käsittelyn toimittaminen ei ole tarpeen.

Kaupunki on esittänyt vaatimustensa tueksi muun ohella, että L on 29.7.2013 päivätyillä korvaushakemuksilla vaatinut korvaamaan vuosina 2002–2003 saadun psykoterapian kustannuksia. Vaatimuksen liitteenä on ollut laskukopiot, joiden mukaan käynnit ovat olleet ajalla 22.5.2002–5.2.2003. Saatava on vanhentunut. Hallinto-oikeus on päätöksessään virheellisesti katsonut, ettei korvausvaatimus lainkaan vanhentuisi.

Velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua mainitun lain 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa vanhentumisaika alkaa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta. Hallituksen esityksessä (187/2002) on todettu, että vaatimus on esitettävä kolmen vuoden kuluessa vahingon havaitsemisesta.

Edellä olevan perusteella koulutapaturman johdosta voi sinänsä vaatia korvausta, vaikka 10 vuotta on jo kulunut tapaturmasta. Syntyneisiin kustannuksiin tulee kuitenkin soveltaa velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:n mukaista kolmen vuoden vanhentumisaikaa, mikä tässä tapauksessa tulee laskea joko vastaanottokäyntien tai viimeistään laskujen eräpäivien perusteella. Mikäli katsotaan, että kyseessä on muu velka, jonka vanhentuminen ei määräydy mainitun lain 5–7 §:n perusteella, velka vanhentuu joka tapauksessa lain 8 §:n nojalla kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Korvausvaatimus on tehty vasta yli 10 vuotta vastaanottokäynneistä ja laskujen eräpäivistä.

Joka tapauksessa L:n vaatimus on hylättävä sillä perusteella, ettei vaadittuja menoja voida pitää peruskoululain 50 §:ssä tarkoitettuina menoina.

L on vastaselityksessään esittänyt, että korvausvaatimus ei ole vanhentunut.

L on toimittanut lisäkirjoituksia.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Korkein hallinto-oikeus hylkää vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta.

2. Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

1. Suullinen käsittely

Hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden on toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen pyytää sitä. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton. Hallintolainkäyttölain 37 §:n 1 momentin mukaan asian selvittämiseksi toimitetaan tarvittaessa suullinen käsittely.

L on vaatinut suullisen käsittelyn toimittamista fysiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri K:n kuulemiseksi. Hallinto-oikeus on katsonut, että suullisen käsittelyn toimittaminen asiassa on ollut ilmeisen tarpeetonta. Hallinto-oikeuden perustelujen mukaan asiassa on ollut kysymys peruskoululain 50 §:n mukaisen vastuun määrittämisestä, minkä vuoksi ei suullisen käsittelyn toimittaminen ja K:n kuuleminen ole ollut tarpeen, eikä suullisessa käsittelyssä olisi ollut muutoinkaan saatavissa sellaista lisäselvitystä, jolla olisi ollut oikeudellista merkitystä asian ratkaisun kannalta.

Kun otetaan huomioon perusteet, joiden vuoksi L on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista, selvitys, jota hän on ilmoittanut siinä esittävänsä, sekä asiakirjoista saatava selvitys, korkein hallinto-oikeus katsoo, että suullisen käsittelyn toimittaminen hallinto-oikeudessa ei ole ollut tarpeen. Hallinto-oikeus on voinut hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentin nojalla hylätä L:n vaatimuksen suullisen käsittelyn toimittamisesta.

Suullisen käsittelyn toimittaminen ei ole jäljempänä esitettävillä perusteluilla myöskään korkeimmassa hallinto-oikeudessa hallintolainkäyttölain 37 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin tarpeen asian selvittämiseksi.

2. Pääasia

2.1 Tosiseikat

L:lle on sattunut 29.9.1994 koulussa tapaturma, jossa ulko-oven lasi on rikkonut hänen oikean kätensä ranteen, mistä on aiheutunut ranteeseen hermovaurio. X:n kaupungin tapaturmavakuutuksesta on korvattu L:lle kysymyksessä olevan vaatimuksen esittämiseen mennessä tapaturman hoitokuluja vakuutuksen enimmäismäärä ja lisäksi pysyvän haitan kertakorvaus.

L:n työpaikalla suorittama työliike on myöhemmin 15.6.2001 aiheuttanut hänelle oikean ranteen venähdyksen ja lisäksi pahentanut hänen 29.9.1994 sattuneen koulutapaturman seurauksena saamaansa hermovauriota. Työtapaturmasta vastuussa oleva vakuutuslaitos on hylännyt L:n vaatimuksen päivärahan maksamisesta 30.9.2001 jälkeiseltä ajalta sillä perusteella, että työkyvyttömyys ja sairaanhoitokulut eivät ole enää johtuneet 15.6.2001 työliikkeen yhteydessä syntyneestä oikean ranteen venähdyksestä, vaan siitä riippumattomasta jo aiemmin todetusta oikean ranteen hermovauriosta. Tapaturmalautakunta 28.11.2002, vakuutusoikeus 18.1.2005 ja korkein oikeus 18.10.2006 ovat hylänneet L:n valitukset, joissa on vaadittu vakuutusyhtiön katsomista korvausvelvolliseksi L:n vamman kustannuksista.

L on 29.7.2013 päivätyillä korvaushakemuksilla vaatinut X:n kaupunkia perusopetuslain 50 §:n nojalla korvaamaan psykoterapiakustannukset ajalta maaliskuu – marraskuu 2002 ja tammikuu – helmikuu 2003. Vaatimuksen liitteenä ovat laskukopiot, joiden mukaan käynnit ovat olleet ajalla 22.5.2002–5.2.2003.

Asiassa on kysymys siitä, ovatko vaaditut psykoterapiakustannukset peruskoululain (476/1983) 50 §:n 1 momentissa tarkoitettuja koulutapaturman hoidon välttämättömiä menoja. Korkeimman hallinto-oikeuden on kuitenkin ensin ratkaistava X:n kaupungin väitteen johdosta, onko L:n vaatimus psykoterapiakustannusten korvaamisesta hylättävä vanhentuneena.

2.2 Sovellettavat säännökset

Peruskoululain (476/1983) 50 §:n 1 momentin mukaan koulussa ja koulumatkalla oppilaalle sattuneen tapaturman hoito on oppilaalle maksuton.

Peruskoululakia koskevan hallituksen esityksen (HE 30/1982 vp) mukaan koulutapaturmien hoidolla tarkoitetaan niitä välttämättömiä menoja, jotka aiheutuvat lääkärinpalkkioista ja matkakustannuksista, vahingoittuneen oppilaan kuljettamisesta lääkärinhoitoa saamaan, sairaalamaksuista sekä lääkärin määräämistä lääkkeistä, sidostarpeista ja apuvälineistä.

Velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, jäljempänä myös vanhentumislaki) 1 §:n 1 momentin mukaan mainittu laki koskee velan vanhentumista. Mainitussa laissa velalla tarkoitetaan rahavelkaa sekä muita velvoitteita. Pykälän 2 momentin mukaan mainittua lakia ei sovelleta:

1) veroon, julkiseen maksuun tai muuhun rahasaamiseen, joka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä;

2) sakkoon, menettämisseuraamukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen taikka uhkasakkoon tai teettämis- tai keskeyttämisuhkaan;

3) eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla, lakisääteisen vakuutuksen perusteella tai julkisista varoista suoritettavaan eläkkeeseen, korvaukseen, tukeen tai muuhun etuuteen; eikä

4) lapsen elatuksesta annetussa laissa (704/1975) tarkoitettuun elatusapuun taikka kunnan takautumissaatavaan, joka perustuu elatusturvalain (671/1998) nojalla lapselle suoritettavaan elatustukeen.

Lain 2 §:n 1 momentin mukaan, jos muussa laissa on tästä laista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä tämän lain sijasta. Jos velkoja voi esittää vaatimuksia eri vastuuperusteiden nojalla, erityissäännöksen mukainen vanhentumisaika koskee vain kyseisessä laissa tarkoitetusta perusteesta johtuvaa velkaa.

Lain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta.

Vanhentumislain 21 §:n siirtymäsäännöksen mukaan vanhentumislakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain 1.1.2004 tapahtunutta voimaantuloa. Velka vanhentuu kuitenkin mainitun lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen.

2.3 Oikeudellinen arviointi

Korkein hallinto-oikeus on 14.6.2011 antamassaan L:ää koskevassa päätöksessä taltionumero 1599 katsonut, että peruskoululain (476/1983) 50 §:n 1 momentissa ei ole rajoitettu korvausvelvollisuutta vain määrättynä aikana tapaturman jälkeen tapahtuneista hoidoista aiheutuviin menoihin, joten sillä, kuinka kauan vamman aiheutumisesta on kulunut, ei ole sinänsä välitöntä oikeudellista merkitystä kunnan korvausvelvollisuuden kannalta. Koulutapaturmaan perustuva korvausvastuu on siten ajan kulumisesta riippumatta olemassa, kun hoitotarpeen voidaan objektiivisesti osoittaa aiheutuvan mainitusta koulutapaturmasta.

Tästä erillisenä kysymyksenä tulee kuitenkin ratkaistavaksi, vanhentuuko ja missä ajassa oikeus korvaukseen yksittäisten menoerien osalta, kun niitä koskevia vaatimuksia esitetään vaiheittain.

L:n peruskoululain 50 §:ään perustuva vaatimus koskee julkisoikeudellista oikeussuhdetta. Vanhentumislain 1 §:n 2 momentin 3 kohdassa lain soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla, lakisääteisen vakuutuksen perusteella tai julkisista varoista suoritettava eläke, korvaus, tuki tai muu etuus.

Hallituksen esityksessä velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevan lainsäädännön uudistamisesta (HE 187/2002 vp) julkisoikeudellisten saatavien jättämistä vanhentumislain 1 §:n 2 momentissa soveltamisalan ulkopuolelle on perusteltu sillä, että lain ulkopuolelle jääviä rahasuorituksia koskee jo ennestään kattava lainsäädäntö. Näitä saatavia koskevan oman, juuri niitä varten laaditun vanhentumis- tai muun määräaikasääntelyn sovittaminen yleiseen vanhentumissääntelyyn olisi ongelmallista ja monin paikoin tarpeetontakin. Tyypillinen ero on se, että nämä julkisoikeudelliset saatavat voidaan pakkotoimin periä viranomaisen yksipuolisen päätöksen perusteella ja että perintäaika on ennalta rajoitettu määräaikaan, yleensä viiteen vuoteen. Avustusten ja muiden sosiaalilainsäädäntöön liittyvien etuuksien osalta taas on usein säädetty se aika, jonka kuluessa etuutta on viimeistään haettava. Osa määräajoista on myös harkinnanvaraisia.

Hallituksen esityksen perusteluiden mukaan soveltamisalan rajaaminen edellä kuvatuin tavoin tarkoittaa sitä, että lukumääräisesti merkittävin osa julkisoikeudellisesta perusteesta johtuvista veloista jää ehdotuksen mukaan uuden yleislain ulkopuolelle. Käytännössä rajaus olisi siten pitkälti yhdenmukainen korkolain (633/1982) kanssa, joka koskee yksinomaan yksityisoikeudellisia saatavia. Julkisoikeudellisista sopimuksista samoin kuin esimerkiksi virkasuhteista johtuvat velat kuuluisivat kuitenkin yleissääntelyn piiriin. Lakia sovellettaisiin lähtökohtaisesti myös takaisinperittäviin etuuksiin.

Vanhentumislain 1 §:n 2 momentin 3 kohtaa koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että tässä kohdassa tarkoitettu lainsäädäntö on varsin laaja ja epäyhtenäinen. Vaikka sosiaalilainsäädännön käsitettä voi pitää tulkinnanvaraisena, tämä ei käytännössä tuottane ongelmia, koska yleensä asianomaisissa laeissa on kattavat määräaikoja koskevat säännökset, jotka tulevat erityissäännöksinä joka tapauksessa sovellettaviksi. Laeissa on esimerkiksi säädetty hyvinkin yksityiskohtaisesti siitä, missä ajassa ja millä tavoin tiettyä etuutta on haettava tai milloin varat on nostettava. Jollei jonkin etuuden osalta ole säädetty määräaikaa, johtaa vanhentumislain soveltamisalan rajaus siihen, ettei oikeus kyseiseen etuuteen lainkaan vanhennu.

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään katsonut, ettei L:n saatava ole vanhentunut. Tämä on perustunut siihen, ettei kysymyksessä olevaan saatavaan sovelleta vanhentumislakia, ja tästä hallinto-oikeus on katsonut seuraavan vastaavasti kuin hallituksen esityksen perusteluissa on lausuttu, ettei julkisoikeudellinen saatava vanhene lainkaan.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, ettei oikeustila ole yksiselitteinen sen suhteen, vanheneeko ja missä ajassa julkisoikeudellinen saatava, joka jää vanhentumislain soveltamisalan ulkopuolelle. Ennen vanhentumislain voimaantuloa on vakiintuneesti katsottu, että julkisoikeudelliset saatavatkin vanhenevat kymmenessä vuodessa määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (vuoden 1868 vanhentumisasetus) 1 ja 2 §:n ilmaiseman periaatteen nojalla (esimerkiksi KHO 1965 II 150, KHO 1970 II 94, KHO 20.12.1971 taltionumero 5391 ja KHO 1973 B I 51).

Kun vanhentumislain voimaantulosäännöksellä vuoden 1868 vanhentumisasetus on kumottu, voidaan tulkinnalla päätyä siihen, etteivät vanhentumislain ulkopuoliset julkisoikeudelliset saatavat enää lainkaan vanhene, kuten on katsottu ratkaisussa KHO 2010:85. Toisaalta tällainen muutos julkisoikeudellisten saatavien osalta ei vastaa vanhentumislain säätämisen taustalla olleita tavoitteita lyhentää vanhentumisaikoja, ja saatavan vanhentumattomuutta voidaan muutenkin pitää oikeusjärjestelmässä poikkeuksellisena. Tällainen oikeustilan muutos ei myöskään nimenomaisesti ilmene vanhentumislain säännöksistä. Nämä seikat puoltavat sellaista tulkintaa, että L:n kysymyksessä oleviin saataviin sovellettaisiin kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, vaikka niiden ei katsottaisi kuuluvan vanhentumislain soveltamisalaan.

Tarkasteltaessa, onko peruskoululain 50 §:ään perustuvassa vaatimuksessa kysymys vanhentumislain 1 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta julkisista varoista suoritettavasta korvauksesta vai vanhentumislain soveltamisalaan kuuluvasta vahingonkorvauksesta, huomiota voidaan kiinnittää siihen, että soveltamisalan ulkopuolelle jäävien korvausten on hallituksen esityksen perusteluiden mukaan tarkoitettu koskevan lähinnä sosiaalilainsäädännön mukaisia lakisääteisiä etuisuuksia, joita koskevassa erityislainsäädännössä yleensä säädetään vanhentumisajoista. Soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin tarkoitettu jäävän myös lainsäädäntöä, jonka nojalla tapahtuvat suoritukset ovat luonteeltaan korvausta konkreettisesta vahingosta. Hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp) perusteluissa (s. 39) tällaisina mainitaan muun muassa tapaturmavakuutuslaki (608/1948), liikennevakuutuslaki (279/1959) ja potilasvakuutuslaki (585/1986).

Peruskoululain 50 §:ään perustuvien saatavien voidaan katsoa poikkeavan luonteeltaan hallituksen esityksen perusteluissa mainituista, koska kysymys on opetuksen järjestäjään sovellettavasta yleisestä objektiivisesta korvausvastuusääntelystä eikä sosiaalietuja koskevasta lainsäädännöstä. Vaikka peruskoululain 50 §:n mukainen korvausvelvollisuus on julkisoikeudellinen eikä kysymys ole tuottamusperusteisesta vastuusta, kunnan ja vammautuneen oppilaan oikeussuhteen voidaan katsoa olevan verrattavissa muihin vahingonkorvausvastuun perustaviin oikeussuhteisiin. Koska peruskoululaissa (476/1983) ei ole ollut säännöstä siitä, missä ajassa ja millä tavoin yksittäistä kustannusta on vaadittava koulutapaturmasta aiheutuneena korvauksena, kun taas mainituissa pakollista vakuutusta koskevissa laeissa vanhentumisajasta on erikseen säädetty, on perusteltua katsoa, että L:n peruskoululain 50 §:n nojalla esittämä vaatimus ei koske vanhentumislain 1 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitettua asiaa, vaan siihen on sovellettava vanhentumislakia.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, että koulutapaturmasta seuraavissa yksittäisissä rahamääräisissä velvoitteissa on kysymys vanhentumislain 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvausvelkaan tai muuhun hyvitykseen rinnastettavasta velasta. Vaikka oikeus korvaukseen koulutapaturman perusteella perussuhteena ei vanhennu, tapaturmasta aiheutuneen vamman hoidosta johtuvat yksittäiset korvausvelvoitteet vanhentuvat vanhentumislain säännösten mukaisesti.

Vanhentumislain 4 §:n mukaan velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Vanhentumisajan alkamisajankohta on säännelty eriperusteisten velkojen osalta mainitun lain 5–7 §:ssä. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

Vanhentumisajan alkamista koskevan säännöksen tarkoitusta on selostettu vanhentumislakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 187/2002 vp). Esityksen mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää velalliselle maksuvaatimuksensa. Vaatimuksen esittäminen edellyttää sitä, että velkoja on saanut tiedon vahingon syntymisestä ja siitä tahosta, joka on velasta vastuussa, ja että velkojalla on muutoinkin riittävät tiedot tapahtumainkulusta. Tähän liittyy myös tapahtuman ja vahingon välisen syy-yhteyden tiedostaminen.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan vuonna 1994 L:lle tapahtuneen koulutapaturman jälkeen vakuutusyhtiö on X:n kaupungin ottaman tapaturmavakuutuksen nojalla korvannut L:lle oikean ranteen hoidosta aiheutuneita hoitokuluja vakuutusehtojen mukaisen enimmäismäärän ja pysyvän haitan kertakorvauksen. L on siten ollut tietoinen psykoterapiamenojen syntyajankohtana siitä, että X:n kaupunki on vastuussa peruskoululain 50 §:n mukaisessa laajuudessa koulutapaturmasta aiheutuneen vamman hoidosta johtuvista kustannuksista. L olisi siten voinut esittää vaatimuksensa psykoterapiakustannusten korvaamisesta X:n kaupungille jo psykoterapiakustannusten syntyajankohtina vuosina 2002 ja 2003.

L on toisaalta aikoinaan itse katsonut, että hänelle työtapaturman jälkeen aiheutuneet kustannukset olisi ensisijaisesti korvattava tapaturmavakuutuksesta. Vasta edellä selostetulla korkeimman oikeuden päätöksellä 18.10.2006 on lainvoimaisesti ratkaistu, ettei korvausvelvollisuuden perustavaa syy-yhteyttä työtapaturman ja korvattavan vamman välillä ole. Korvausvelvolliseksi on tämän vuoksi jäänyt X:n kaupunki peruskoululain 50 §:n mukaisessa laajuudessa. Vaikka psykoterapiamenojen syntyajankohtana kysymys korvausvelvollisesta on ollut mainitulla tavalla epäselvä, L on kuitenkin tiennyt, että koulutapaturmaan perustuvasta vaatimuksesta on vastuussa X:n kaupunki. Mahdollisuus, että muukin taho voisi olla korvausvelvollinen eri säännöksen nojalla, ei ole syy, jonka vuoksi L ei olisi ollut velvollinen vaatimaan saatavaansa vanhentumisen uhalla X:n kaupungilta.

L on saanut tiedon vaadittujen kustannusten määrästä viimeisenkin erän osalta muun selvityksen puuttuessa normaalissa laskutusajassa psykoterapiakäynnin jälkeen eli viimeistään helmikuussa 2003. Tuolloin hän on myös tiennyt kaupungin korvausvelvollisuudesta. Kun asiassa ei ole osoitettu, että L olisi katkaissut psykoterapiakustannusten korvaussaatavan vanhentumisen, korkein hallinto-oikeus katsoo, että L:n vaatimus psykoterapiakustannusten korvaamisesta on periaatteessa vanhentunut kolmessa vuodessa mainitusta ajankohdasta. Tämä ajankohta oli ennen vanhentumislain voimaantuloa 1.1.2005. Näin ollen vanhentumislain 21 §:n voimaantulo- ja siirtymäsäännösten mukaisesti mainitut saatavat vanhenivat kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta eli viimeistään 31.12.2007. L:n 29.7.2013 esittämä vaatimus on siten vanhentunut. L:n vaatimus on tämän vuoksi hylättävä.

Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Oikeusapu

L:n avustajaksi määrätty oikeustieteen maisteri SM on vaatinut palkkiona arvonlisäveroineen yhdeksän tunnin mukaan yhteensä 1 227,60 euroa. Avustajalle vahvistetaan oikeusapulain 17 §:n 1 momentin ja 18 §:n 1 momentin nojalla vaatimus enemmälti hyläten asian laatuun nähden, kohtuullisena korvauksena korkeimmassa hallinto-oikeudessa suoritetuista tarpeellisista toimenpiteistä maksettavaksi määräksi kuuden työtunnin mukaan palkkiota 660 euroa ja sille arvonlisäveroa 158,40 euroa eli yhteensä 818,40 euroa. Mainittu määrä jää valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Niilo Jääskinen, Matti Halén, Eija Siitari, Alice Guimaraes-Purokoski, Outi Suviranta, Anne Nenonen ja Maarit Lindroos. Asian esittelijä Riitta Hämäläinen.

 
Julkaistu 30.6.2017