KHO:2019:62

Asiassa oli kysymys siitä, oliko A:lla, joka oli hakenut Suomessa kansainvälistä suojelua, ollut oikeus perustoimeentulotuen saamiseen ajalle 1.1.–28.2.2017.

Irakin kansalainen A oli hakenut Suomesta kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttovirasto oli 12.2.2016 hylännyt hakemuksen ja päättänyt käännyttää A:n kotimaahansa. Hänelle määrättiin 30 päivän aika vapaaehtoiselle maasta poistumiselle. Hallinto-oikeus oli 25.10.2016 hylännyt A:n valituksen, minkä jälkeen maasta poistamispäätös on ollut täytäntöönpanokelpoinen. Korkein hallinto-oikeus ei 3.2.2017 antamallaan päätöksellä myöntänyt A:lle valituslupaa.

Saatuaan ilmoituksen vastaanottopalvelujen lakkaamisesta A oli hakenut Kansaneläkelaitokselta perustoimeentulotukea. Kansaneläkelaitos hylkäsi 12.1.2017 hakemuksen, ja sen oikaisuvaatimuskeskus hylkäsi oikaisuvaatimuksen 3.4.2017.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että edellä kuvatuissa olosuhteissa A:n kohdalla on tullut soveltaa vastaanottolakia, jonka mukaan on määräytynyt myös hänen oikeutensa vastaanottopalveluiden saamiseen. A:n kohdalla ei siten sovellettu toimeentulotukilain säännöksiä perustoimeentulotuesta. Tätä ei ollut pidettävä yhdenvertaisuuslaissa kiellettynä syrjintänä, kun otettiin huomioon vastaanottolain esitöistä ilmenevät lain tavoitteet. Vastaanottolain 14 a §:n mukaan A:lla oli ollut oikeus saada vastaanottopalveluja hakemalla vapaaehtoista paluuta sen jälkeen, kun poliisi oli ilmoittanut, ettei käännytys ollut täytäntöönpantavissa viranomaistoimin. Hänen vastaanottopalvelujensa lakkauttaminen on perustunut hänen omaan ratkaisuunsa olla hakematta vapaaehtoista paluuta.

Vastaanottopalvelujen lakkauttamisen jälkeen A:lla on ollut mahdollisuus hakea ehkäisevää toimeentulotukea oleskelukuntansa sosiaaliviranomaisilta, mikä on turvannut hänen oikeutensa välttämättömään toimeentuloon. Tähän nähden ei ole pidettävä kohtuuttomana, että A:lla ei vastaanottopalvelujen lakkauttamisen jälkeen ole ollut oikeutta perustoimeentulotuen saamiseen. Perustoimeentulotuen epääminen ei loukannut näissä oloissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa.

Kansaneläkelaitos oli voinut hylätä valittajan perustoimeentulotukea koskevan hakemuksen. Asiassa ei ollut ratkaistavana A:n oikeus saada toimeentulotukilaissa tarkoitettua ehkäisevää toimeentulotukea tai sosiaalihuoltolain 12 §:ssä tarkoitettuja välttämätöntä huolenpitoa ja toimeentuloa turvaavia sosiaalipalveluita.

Äänestys 4–1.

Suomen perustuslaki 19 § 1 momentti

Euroopan ihmisoikeussopimus 3 artikla

Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta 13 § 2 momentti, 14 §, 14 a §, 19 §, 31 §

Sosiaalihuoltolaki 12 § 1 momentti, 12 a §, 29 §

Laki toimeentulotuesta 2 § 1 momentti, 14 §, 14 a §

Yhdenvertaisuuslaki 8 § 1 momentti, 11 § 1 momentti

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/33/EU, annettu 26.6.2013, kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevista vaatimuksista (uudelleenlaadittu) 3 artikla, 2 artikla, 17 artikla

Päätös, jota valitus koskee

Helsingin hallinto-oikeus 8.8.2018 nro 18/0446/5

Asian aikaisempi käsittely

Kansaneläkelaitos (Kela) ei ollut päätöksellään 12.1.2017 myöntänyt A:lle (jäljempänä myös hakija ja valittaja) perustoimeentulotukea ajalle 1.1.–28.2.2017, koska hakijan oleskelu Suomessa oli katsottu tilapäiseksi.

Kansaneläkelaitoksen oikaisuvaatimuskeskus on 3.4.2017 tekemällään päätöksellähylännyt hakijan oikaisuvaatimuksen. Perustoimeentulotuen myöntäminen edellyttää, että hakija oleskelee Suomessa. Hakijan ei voida katsoa oleskelevan Suomessa toimeentulotukilain edellyttämällä tavalla.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Sovellettavia oikeusohjeita

Suomen perustuslain 19 §:n 1 momentin mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Toimeentulotuesta annetun lain (toimeentulotukilaki) 1 §:n 1 momentin mukaan toimeentulotuki on sosiaalihuoltoon kuuluva viimesijainen taloudellinen tuki, jonka tarkoituksena on turvata henkilön ja perheen toimeentulo ja edistää itsenäistä selviytymistä. Toimeentulotuen avulla turvataan henkilön ja perheen ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo.

Toimeentulotukilain 2 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada toimeentulotukea, jos hän on tuen tarpeessa eikä voi saada toimeentuloa ansiotyöllään, yrittäjätoiminnallaan, toimeentuloa turvaavien muiden etuuksien avulla, muista tuloistaan tai varoistaan, häneen nähden elatusvelvollisen henkilön huolenpidolla tai muulla tavalla. Saman pykälän 2 momentin mukaan jokaisella on velvollisuus kykynsä mukaan pitää huolta itsestään ja omasta elatuksestaan.

Toimeentulotukilain 8 §:n mukaan menoja ei oteta huomioon toimeentulotukeen oikeuttavina siltä osin kuin ne korvataan tai niitä vastaava etuus saadaan muulla perusteella.

Toimeentulotukilain 14 a §:n 1 momentin mukaan perustoimeentulotuen myöntää hakemuksesta Kansaneläkelaitos Suomessa oleskelevalle hakijalle tai perheelle.

Taustaa ja valituksenalainen päätös

Helsingin hallinto-oikeus oli 26.10.2016 hylännyt valittajan turvapaikkaa koskevan valituksen, ja käännyttämistä koskeva päätös on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi. Valittaja oli hakenut korkeimmalta hallinto-oikeudelta muutosta hallinto-oikeuden kielteiseen turvapaikkapäätökseen. Valittajalle oli 8.12.2016 ilmoitettu, että vastaanottopalvelut päättyvät 7.1.2017. Valittaja on 29.12.2016 tehnyt Kansaneläkelaitokselle perustoimeentulotukea koskevan hakemuksen ajalle 7.1.–6.3.2017.

Kansaneläkelaitos on päätöksellään 12.1.2017 hylännyt valittajan hakemuksen perustoimeentulotuesta ajalle 1.1.–28.2.2017, koska hakijan oleskelu Suomessa on katsottu tilapäiseksi. Kansaneläkelaitos on päätöksessään maininnut sovellettavina lainkohtina muun muassa toimeentulotukilain 14 §:n ja 14 a §:n.

Korkein hallinto-oikeus ei ole päätöksellään 3.2.2017 myöntänyt valituslupaa turvapaikkaa koskevassa asiassa, jolloin on tullut lainvoimaisesti ratkaistua, ettei valittajalla ole laillista perustetta maassa oleskeluun Suomessa. Kansaneläkelaitoksen oikaisuvaatimuskeskus on tämän jälkeen päätöksellään 3.4.2017 hylännyt valittajan oikaisuvaatimuksen.

Valittaja ei ollut vuodenvaihteessa 2016–2017 hakenut vapaaehtoista paluuta, mutta hän on sittemmin palannut Irakiin vapaaehtoisen paluun kautta 5.7.2017.

Ratkaisun lähtökohtia

Hallinto-oikeus toteaa, että asiassa on kysymys kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen hakijan oikeudesta perustoimeentulotukeen kahden kuukauden ajalta, hakemuksen mukaan 7.1.–6.3.2017, Kansaneläkelaitoksen päätöksessä 1.1.–28.2.2017.

Suomesta turvapaikkaa hakevilla on ns. vastaanottolain (746/2011) perusteella oikeus saada vastaanottopalveluja välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaamiseksi turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajan. Vastaanottolain 14 a §:n 3 momentin mukaan kolmannen maan kansalaiselle, joka ei ole tehnyt hakemusta avustetusta vapaaehtoisesta paluusta, annetaan vastaanottopalveluja enintään 30 päivää sen jälkeen, kun päätös maasta poistamisesta on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ja poliisi on ilmoittanut vastaanottokeskukselle, että maasta poistamisen täytäntöönpano viranomaistoimin ei ole mahdollista. Jos avustettu paluu ei hakemuksesta huolimatta ole toteutunut tai hakemus on peruutettu, vastaanottopalvelut lakkaavat, kuitenkin viimeistään 90 päivän kuluttua hakemuksesta, jollei kolmannen maan kansalaiselle ole myönnetty oleskelulupaa.

Toimeentulotukilakiin ei sisälly nimenomaisia säännöksiä toimeentulotukijärjestelmän soveltamisesta maassa väliaikaisesti tai ulkomaalaislainsäädännön kannalta laittomasti oleskeleviin ulkomaalaisiin. Myös tilapäisesti Suomessa oleskelevalla hakijalla on toimeentulotuen viimesijaisuus ja perustuslain 19 §:n huomioon ottaen oikeus toimeentulotukeen kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi, jos tämä on sen tarpeessa, eikä voi turvata toimeentuloaan sanotussa tilanteessa muulla tavoin.

Toimeentulotukilain soveltamisen kannalta ulkomaalaisen oleskelun luonteella ja sillä, missä tilanteessa toimeentulotukea on haettu, on kuitenkin merkitystä arvioitaessa sitä, onko hakijalla oikeus viimesijaisena etuutena maksettavaan toimeentulotukeen. Esimerkiksi korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisusta KHO 2015:173 ilmenee, että lähtökohtana ei kaikissa tilanteissa ole se, että toimeentulotukea tulisi aina myöntää ulkomaalaiselle samoin edellytyksin ja samassa laajuudessa kuin muutoin vastaavassa tilanteessa olevalle Suomen kansalaiselle.

Asian oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Hallinto-oikeus toteaa, että täytäntöönpanokelpoisen käännyttämispäätöksen saaneen toimeentulotuen hakijan oleskelu Suomessa on katsottava tilapäiseksi. Kun otetaan huomioon, mitä edellä on lausuttu ratkaisun lähtökohdista, hallinto-oikeus toteaa, että myös tilapäisesti Suomessa oleskelevalla henkilöllä voi sinänsä olla tietyin edellytyksin oikeus toimeentulotukeen. Tällaisessa tilanteessa henkilön edellytykset saada toimeentuloa ja itsenäistä selviytymistä edistävää toimeentulotukea ei kuitenkaan ole samanlainen kuin taloudellisesti vastaavassa tilanteessa olevalla vakituisesti Suomessa oleskelevalla henkilöllä.

Asiassa saatu selvitys huomioon ottaen perustoimeentuloa koskevaa hakemusta 29.12.2016 tehtäessä ei ole ollut kysymys toimeentulotukilain 14 a §:n 1 momentissa ja 14 §:n 3 momentissa tarkoitetusta sellaisesta kiireellisestä ja välttämättömästä toimeentulotuesta, että Kansaneläkelaitoksen olisi tullut myöntää kiireellinen, vain muutaman päivän käsittävä toimeentulotuki valittajalle esimerkiksi hätämajoitukseen, ruokaan tai mahdollisesti välttämättömiin lääkkeisiin.

Valittajan oleskelu Suomessa hakemuksen tekohetkellä ja sillä ajanjaksolla, johon hakemus kohdistuu, on ollut tilapäistä. Kansaneläkelaitos on näissä olosuhteissa, hakemuksen sisältö ja tarkoitus huomioon ottaen, voinut hylätä hakemuksen, joka on koskenut toimeentulotuen hakemusta tulevalle kahdelle kuukaudelle. Asian arvioinnissa voidaan ottaa huomioon myös se, että hakijalla on ollut oikeus vastaanottopalveluihin ja välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon hakemuksessa tarkoitettuna aikana ilmoittautumalla vapaaehtoisen paluun järjestelmään. Toimeentulotuki ei siten ole ollut toimeentulotukilain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu viimesijainen etuus. Näin ollen valitus on hylättävä.

Hallinto-oikeus toteaa, että Kansaneläkelaitos olisi voinut päätöksessään 12.1.2017, sittemmin vahvistetuissa Kelan ohjeissa 9.2.2018 kohdassa 1.4.2.5.2 vastaavalla tavalla, kuitenkin ohjata valittajan turvapaikanhakijana kuntaan henkilön avuntarpeesta tehtävää kokonaisarviota varten mahdollisesti päättyvien vastaanottopalvelujen johdosta. Päätöstä ei ole kuitenkaan tämän vuoksi syytä muuttaa.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainittujen lisäksi

Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta 31 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Markku Setälä (eri mieltä), Ilkka Hartikainen, Jaana Moilanen, Marja Viima (eri mieltä), Petteri Leppikorpi, Elena Feldman, Riikka Valli-Jaakola, Jonna Konstari (eri mieltä), Nina Tuominen (eri mieltä), Sari Komonen, Liisa Selvenius-Hurme ja Annamari Laakkonen (eri mieltä). Esittelijä Teppo Koskinen (eriävä mielipide = vähemmistön äänestyslausunto).

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on vaatinut, että korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja että hallinto-oikeuden ja Kansaneläkelaitoksen päätökset kumotaan sekä valittajalle myönnetään perustoimeentulotukea täysimääräisenä takautuvasti ajalle 7.1.2017–28.2.2017.

Toissijaisesti valittaja on vaatinut, että hänelle myönnetään välttämätön osa perustoimeentulotuesta ajalle 7.1.2017–28.2.2017 turvaamaan ihmisarvoinen elämä. Välttämätön osa perustoimeentulotuesta ei voi kuitenkaan olla alle 60 % perustoimeentulotuen täydestä määrästä. Korkeimman hallinto-oikeuden tulee määritellä euromääräisesti perustoimeentulotuen välttämättömän osan määrä.

Tarvittaessa valittajalle on myönnettävä perustoimeentulotukea ajalle 7.1.2017–2.2.2017 hallinto-oikeuden äänestyspäätöksen mukaisesti.

Vaatimustensa tueksi valittaja on lausunut muun ohella seuraavaa:

Valittaja on irakilainen turvapaikanhakija, jolle ei ole myönnetty hänen ensimmäisen kansainvälistä suojelua koskeneen hakemuksensa perusteella turvapaikkaa eikä oleskelulupaa. Valittajalle myönnetyt vastaanottokeskuksen palvelut ovat lakanneet 7.1.2017. Valittajalla ei ole ollut työlupaa eikä minkäänlaisia tulonlähteitä vastaanottokeskuksen ulkopuolella. Valittajan selviytyminen 7.1.2017 lähtien on ollut täysin vapaaehtoistoiminnan varassa.

Koska valittaja ei tehnyt hakemusta avustetusta vapaaehtoisesta paluusta, hänen vastaanottopalvelunsa päättyivät 7.1.2017. Tämän jälkeen valittaja oleskeli Suomessa ilman tulonlähteitä lähtöönsä saakka majoittuen öisin vaihtelevasti muun muassa tuttaviensa luona, julkisissa kulkuneuvoissa, kirkon hätämajoituksissa, puistoissa, porttikäytävissä ja roskalaatikoissa. Ruoan osalta häntä avustivat hänen ystävänsä, minkä lisäksi hän ruokaili usein Helsingin rautatientorin mielenosoituksessa.

Valittaja ei päässyt enää uudelleen vastaanottopalveluiden piiriin senkään jälkeen, kun hän jätti 27.6.2017 hakemuksen avustetusta vapaaehtoisesta paluusta. Hän oleskeli lähtöpäiväänsä saakka pääasiassa kaduilla ja meni omatoimisesti Helsinki-Vantaan lentokentälle 5.7.2017 ja etsi IOM:n toimipisteen, kuten hänelle hakemuksen jättämisen yhteydessä ohjeistettiin.

Valittajan tapauksessa hänen toimeentulotukiasiansa käsiteltiin toimeentulotukilain 14 §:n 3 momentin vastaisesti siten, että hänen oikeutensa välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon vaarantui. Hänen jättämisensä kokonaan sosiaaliturvan ulkopuolelle lähes puoleksi vuodeksi johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin valita vapaaehtoinen paluu. Valittaja uskoo ruoan ja majoituksen puutteen murtavan pitkään jatkuessaan kenet tahansa.

Valittaja ei kuitenkaan Irakissa päässyt koskaan palaamaan kotiinsa, koska häntä vainoavat tahot olivat odottamassa häntä. Tämän vuoksi valittaja pakeni perheineen Irakista edelleen Omaniin. Perhe oleskelee tällä hetkellä maan pääkaupungissa Masqatissa valittajan ystävän tukemana. Asumisjärjestely ei ole kuitenkaan kestävällä pohjalla eikä valittaja perheineen tiedä, kuinka heidän käy lähitulevaisuudessa.

Vapaaehtoisen paluun avustus on tarkoitettu uudelleenkotoutumiseen turvapaikanhakijan kotimaassa eikä toimeentulon turvaamiseen Suomessa ja se maksetaan sisäministeriön asetuksen 648/2017 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla ulkomaalaisen kohdemaassa. Valittajalle maksettiin hänen avustuksensa kokonaisuudessaan Bagdadissa noin kymmenen päivää hänen paluunsa jälkeen.

Valittajan asia on ratkaistu yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisesti. Kansaneläkelaitoksella on velvollisuus edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yhdenvertaisuuslain 5 §:n mukaisesti. Kansaneläkelaitos ei ole tapauksessa täyttänyt perustuslain 22 §:n mukaista vaatimusta siitä, että julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Valittaja on tosiasiassa epäedullisemmassa asemassa johtuen asemastaan turvapaikanhakijana verrattaessa toimeentulotukea hakeviin suomalaisiin ja Suomeen oleskeluluvan omaaviin ulkomaalaisiin.

Se tosiseikka, että perustoimeentulotuki on jätetty myöntämättä sen perusteella, että valittajan oleskelu Suomessa on tilapäistä, sallii eriarvoisen kohtelun. Kansaneläkelaitoksen päätöksestä syntyy siten olettama välillisestä syrjinnästä yhdenvertaisuuslain 13 §:n mukaisesti.

Lisäksi hallinto-oikeus ei ole voinut päätöksessään vedota ratkaisussaan Kansaneläkelaitoksen oikeudellisesti sitomattomaan sisäiseen ohjeistukseen eikä etenkään vuoden 9.2.2018 julkaistuihin ohjeisiin, kun kyseessä on kuitenkin Kansaneläkelaitoksen 12.1.2017 tekemän päätöksen oikeudellisuuden arviointi. Kansaneläkelaitoksen 12.1.2017 voimassa olleiden sisäisten ohjeiden kohdassa 1.4.2.5.2 ei edes ollut vastaavanlaista mainintaa ohjaamisesta kuntaan.

Toimeentulotukilain 14 §:n 3 momentin säätämisellä ei ole ollut tarkoitus siirtää kiireellisten toimeentuloa koskevien asioiden vastuuta kunnille vain ainoastaan varmistaa, ettei kukaan jäisi Kansaneläkelaitoksen aukio-oloaikojenkaan ulkopuolella vaille perustuslain minimieksistenssiä.

Toimeentulotukilain 9 §:ssä määritellään tarkasti toimeentulotuen perusosan rahana annettava määrä. Toimeentulotukilaissa ei siten ole mainintaa tavaramuodossa annettavasta hätäavusta. Rahamääräinen maksaminen oli kuitenkin kunnissa pääsääntönä ennen vuotta 2017. Kansaneläkelaitoksen 26.7.2016 päivätyssä toimeentulotuen ohjeluonnoksessa mainitaan, että Kansaneläkelaitos voi myöntää toimeentulotukea turvapaikanhakijalle, jonka vastaanottopalvelut ovat päättyneet. Maksettava tuki on pääsääntöisesti ratkaisupäiväistä lukien toisena päivänä asiakkaan tilillä. Tämä viittaa rahana annettavaan tukeen.

Vapaaehtoisen paluun avustus on tarkoitettu uudelleenkotoutumiseen turvapaikanhakijan kotimaassa eikä toimeentulon turvaamiseen Suomessa. Tuki annetaan vasta siinä vaiheessa, kun ulkomaalainen henkilö on jo palannut kotimaahansa. Vapaaehtoisen paluun järjestelmään hakeutuminen vastaanottopalveluiden päättymisen jälkeen ei myöskään perusta enää uutta oikeutta vastaanottopalveluihin.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu on antanut oma-aloitteisesti lausunnon yhdenvertaisuuslain 27 §:n sekä tehtävänsä yhdenvertaisuuden toteutumisen edistämiseksi ja syrjinnän ehkäisemiseksi nojalla. Valittajan asiamies oli toimittanut yhdenvertaisuusvaltuutetulle valituksenalaisen hallinto-oikeuden päätökseen. Koska toimeentulotukea koskevan lain osalta soveltamiskäytäntö näyttää epäselvältä ja epäyhtenäiseltä, asia on tarpeen saattaa ylimmän tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Vastaanottopalveluiden lakkaamisen jälkeen kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö ohjataan kunnan palveluiden pariin (STM Kuntainfo, päivitetty 13.9.2017, Maahanmuuttoviraston ohje MIGDno-2017-1395). Kunnat ovat vastuussa vailla oleskelulupaa olevien viimesijaisesta huolenpidosta ja toimeentulosta, mutta käytännöt vaihtelevat. Kielteisen, täytäntöönpanokelpoisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden toimeentulosta on tullut aikaisempaa merkittävämpi oikeudellinen kysymys, joka koskettaa yhä useampaa ihmistä. Asialla on yhteiskunnallista merkitystä. Valtuutetun tietojen mukaan vastaavassa asemassa oleville tehdään erilaisia päätöksiä, mikä asettaa henkilöt eriarvoiseen asemaan. Yhdenvertaisuusvaltuutettuon lähettänyt lausuntonsa tiedoksi myös A:lle.

Kansaneläkelaitos on selityksessään esittänyt muun ohella seuraavaa:

Toimeentulotukilakiin ei sisälly nimenomaisia säännöksiä lain soveltamisesta maassa oleskeleviin ulkomaalaisiin. Kun tuenhakijan oikeutta perustoimeentulotukeen arvioidaan, merkitystä on kuitenkin hänen oleskelunsa luonteella.

Perustoimeentulotuen myöntää hakemuksesta Kansaneläkelaitos Suomessa oleskelevalle hakijalle tai perheelle.

Toimeentulotuen hakemista ja myöntämistä koskevissa lainkohdissa 14 § ja 14 a § ja niiden perusteluissa on edellytetty, että toimeentulotuen hakija oleskelee Suomessa. Tämä on hallinto-oikeuksien päätöksien mukaan myös muodostunut oikeuskäytännön lähtökohdaksi.

Yhtä lailla kuin oikeuskäytännössä on katsottu, että tuensaajan tulee oleskella Suomessa, voidaan toimeentulotukilain säännöksien ja niiden perusteluiden pohjalta edellyttää oleskelun myös olevan vakinaista. Näiden vakiintuneiden edellytyksien osalta säädöspohja voisi olla selkeämmin kirjoitettu, mutta kaikki nämä edellytykset nojautuvat kuitenkin toimeentulotuesta annetun lain säännöksien muodostamaan perustaan.

Nimenomaisten, ulkomaalaisten asemaa koskevien säännöksien puuttumisesta riippumatta Suomessa oleskelevan ulkomaalaisen perustoimeentulotukioikeutta arvioitaessa voidaan asettaa samat kunnassa oleskelun luonteeseen liittyvät edellytykset kuin muiden hakijoiden kohdalla. Kunnassa ja Suomessa oleskelun luonteen arvioiminen nojautuu toimeentulotuesta annettuun lakiin ja lain tarkoitukseen.

Oleskelun vakinaisuuden arvioiminen edellyttää hakijan olosuhteiden kokonaisarviointia. Oleskelun laillisen perusteen olemassaolo on tässä merkittävä tekijä. Mikäli tiedossa jo on, oleskeluoikeutta koskevan asian tultua käsitellyksi loppuun, että oleskelulle ei ole sellaista oikeudellista perustetta, johon nojautuen hakijan oleskelu Suomessa voi olla vakinaista, oleskelun katsominen vakinaiseksi ei yleensä ole perusteltua. Tilanteessa, jossa oleskeluoikeuden käsittely on vielä kesken, voi olla perusteltua panna enemmän painoa muille seikoille kuin silloin, kun oleskeluoikeutta koskeva asia on jo lainvoimaisin päätöksin ratkaistu siten, ettei oleskeluoikeutta ole.

Oikaisuvaatimuskeskuksen päätöstä annettaessa valittajalle annettu käännyttämistä koskeva päätös on ollut lainvoimainen, eikä oleskelua ennen muuta tämän vuoksi ole pidettävä vakinaisena.

Oikaisuvaatimuskeskuksen päätöksen perusteluissa olisi tullut viitata myös asiaan liittyvään kokonaisarviointiin eikä yksistään oleskelun laillisen perusteen puuttumiseen asian tultua hakijan kohdalla käsitellyksi loppuun, vaikka tämä näkökohta onkin ollut arvioinnissa hyvin painava. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt mitään muutakaan poikkeuksellista perustetta arvioida asiaa toisin kuin on tehty.

Hallinto-oikeuden päätöksen mukaan asiassa ei ole ollut kyse kiireellisestä ja välttämättömästä toimeentulotuesta. Ottaen kuitenkin huomioon myös valitusluvan hakijan esittämät, maasta poistumiseen liittyvää tukea koskevat näkökohdat, mikäli hakija olisi tuonut esiin välttämättömiä ravintoon ja lääkkeisiin liittyviä tarpeita, näihin olisi maasta poistumiseen liittyvistä kysymyksistä huolimatta tullut tarvittaessa ottaa kantaa ja siten varmistaa, että välttämätön toimeentulo tulee turvatuksi.

Yleisesti ottaen ei voida pitää yhdenvertaisuuden vastaisena tai syrjivänä sitä, että henkilön oikeudelliseen asemaan liittyy erilaisia oikeusvaikutuksia. Kun näiden vaikutusten hyväksyttävyyttä arvioidaan perusoikeuksien toteutumisen kannalta, kyse on vaikutusten sisällöstä ja niiden perusteiden hyväksyttävyydestä, mutta oikeudelliseen asemaan perustuvaan erotteluun ei ole lähtökohtaisesti suhtauduttava samanlaisella varauksella kuin muihin henkilöön liittyviin, esimerkiksi synnynnäisiin ominaisuuksiin perustuvaan erotteluun. Ottaen huomioon maassa oleskelun laillisuutta koskevien säännösten tarkoitus, henkilön tähän liittyvän statuksen ei lähtökohtaisestikaan voida edellyttää jäävän ilman muita oikeusvaikutuksia.

Henkilön oikeudelliselle asemalle voidaan, maassaolon laillisuutta ajatellen, osaltaan antaa merkitystä perustoimeentulotukioikeutta ratkaistaessa ja maassa oleskelun laillisten perusteiden tultua jo lopullisesti ratkaistuiksi. Merkittäväkin painoarvo perustuu toimeentulotuesta annettuun lakiin ja sen perusteluihin sekä sääntelyn tarkoitukseen.

Toimeentulotuesta annetun lain mukaan toimeentulotuella turvataan henkilön ja perheen ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo. Perustoimeentulotuella tuetaan ravinnon, hygienian, vaatteiden ja välttämättömien lääkkeiden lisäksi myös harrastus- ja virkistystoimintaa, joka huomioidaan perusosan mitoituksessa laskennallisesti, vuokrasopimukseen tai vastaavaan asunnon hallintaan perustuvaa asumista, lasten päivähoitoa ja koululaisten iltapäivätoiminnan menoja, etävanhemman oikeutta tavata lastaan sekä eräiden välttämättömien asiakirjojen menoja.

Perustoimeentulotuen voidaankin katsoa jossain määrin ylittävän aivan välttämättömän ihmisarvoisen elämän turvaamiseen liittyvän tason, sen viimesijaisesta luonteesta huolimatta. Tähän näkökohtaan on viitattu myös toimeentulotukilakia säädettäessä. Vastaavaan erotteluun ihmisarvoisen elämän edellytysten vähimmäistason eli niin sanotun eksistenssiminimin turvaamisen sekä toisaalta tämän ylittävän turvan välillä on viitattu myös perusoikeusuudistusta koskevassa hallituksen esityksessä.

Valittaja on antanut vastaselityksen. Valittajan oleskelua Suomessa useamman vuoden ajan ei ole voitu pitää sillä tavoin tilapäisenä, että hänellä ei olisi ollut oikeutta toimeentulotukeen. Valittajan oleskelua Suomessa ei olisi tullut pitää tilapäisenä, sillä häntä ei ole voitu viranomaisvoimin Suomesta poistaa ja hän oli oleskellut Suomessa toimeentulotukea hakiessaan yhtäjaksoisesti ja oikeutetusti yli vuoden ajan.Toimeentulotukea haettaessa valittajan turvapaikkaprosessi on edelleen ollut vireillä korkeimmassa hallinto- oikeudessa. Voimassa oleva oleskelulupa Suomessa ole ei edellytys toimeentulotuen myöntämiselle, jolloin tällä perusteella valittajan hakemusta ei olisi pitänyt hylätä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

1. Sovelletut oikeusohjeet

1.1 Perus- ja ihmisoikeudet

Perustuslain 19 §:n 1 momentin mukaanjokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

1.2 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/33/EU, annettu 26.6.2013, kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevista vaatimuksista (uudelleenlaadittu)

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan kaikkiin kolmansien maiden kansalaisiin ja kansalaisuudettomiin henkilöihin, jotka hakevat kansainvälistä suojelua jäsenvaltioiden alueella, myös rajalla, aluevesillä tai kauttakulkualueella, niin kauan kuin heidän sallitaan oleskella tällä alueelle hakijoina.

Direktiivin 2 artiklan b) kohdan mukaan tarkoitetaan ’hakijalla’ kolmannen maan kansalaista tai kansalaisuudetonta henkilöä, joka on tehnyt kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen, jonka johdosta ei ole vielä tehty lopullista päätöstä. Saman artiklan g) kohdan mukaan tarkoitetaan ’aineellisilla vastaanotto-olosuhteilla’ vastaanotto-olosuhteita, joihin kuuluvat majoitus, ruoka ja vaatetus luontoissuorituksina, rahallisena etuutena tai maksukuponkien muodossa tai niiden yhdistelmänä sekä päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha.

Direktiivin 17 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että aineelliset vastaanotto-olosuhteet ovat hakijoiden saatavilla, kun he hakevat kansainvälistä suojelua (1 kohta). Jäsenvaltioiden on varmistettava, että aineellisilla vastaanotto-olosuhteilla tarjotaan hakijoille riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään (2 kohta). Artiklan 5 kohdan mukaan, jos jäsenvaltio tarjoaa aineelliset vastaanotto-olosuhteet rahallisena etuutena tai maksukuponkeina, niiden määrä on vahvistettava tasolle, jonka asianomainen jäsenvaltio on lainsäädännössä tai käytännössä vahvistanut kansalaistensa riittävän elintason varmistamiseksi. Jäsenvaltiot voivat tarjota hakijoille epäedullisempaa kohtelua kuin omille kansalaisille, etenkin jos aineellista tukea tarjotaan osittain luontoissuorituksena tai jos kyseinen omiin kansalaisiin sovellettu taso tarjoaisi hakijoille tässä direktiivissä säädettyä korkeamman elintason.

1.3 Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011)

Lain 13 §:n 2 momentin mukaan vastaanottopalveluihin kuuluvat majoitus, vastaanotto- ja käyttöraha, sosiaalipalvelut, terveydenhuoltopalvelut, tulkki- ja käännöspalvelut sekä työ- ja opintotoiminta siten kuin tässä luvussa säädetään. Vastaanottopalveluina voidaan järjestää myös ateriat.

Lain 19 §:n 1 momentin mukaan kansainvälistä suojelua hakevalle ja tilapäistä suojelua saavalle sekä ihmiskaupan uhrille, jolla ei ole kotikuntalaissa tarkoitettua kotikuntaa Suomessa, myönnetään vastaanottoraha ihmisarvoisen elämän kannalta välttämättömän toimeentulon turvaamiseksi ja itsenäisen selviytymisen edistämiseksi, jos hän on tuen tarpeessa eikä voi saada toimeentuloa ansiotyöllään, muista tuloistaan tai varoistaan, itseensä nähden elatusvelvollisen huolenpidolla tai muulla tavalla.

Saman pykälän 2 momentin mukaan vastaanottorahan perusosa kattaa vaatemenot, vähäiset terveydenhuoltomenot, paikallisliikenteen ja puhelimen käytöstä aiheutuvat menot ja vastaavat muut henkilön ja perheen jokapäiväiseen toimeentuloon kuuluvat menot sekä ruokamenot silloin, kun vastaanottokeskus ei järjestä ateriapalvelua.

Pykälän 3 momentin mukaan täydentävä vastaanottoraha kattaa henkilön tai perheen erityisistä tarpeista tai olosuhteista johtuvat tarpeellisiksi harkitut menot.

Lain 14 § (673/2015) 1 momentin mukaan vastaanottopalveluja annetaan kansainvälistä suojelua hakevalle ja tilapäistä suojelua saavalle.

Lain 14 a §:n (673/2015) 1 momentin mukaan vastaanottopalveluja saaneelle ulkomaalaiselle annetaan oleskeluluvan epäämisen jälkeen vastaanottopalveluja siihen saakka, kunnes hän on poistunut maasta.

Pykälän 3 momentin mukaan kolmannen maan kansalaiselle, joka ei ole tehnyt hakemusta avustetusta vapaaehtoisesta paluusta, annetaan vastaanottopalveluja enintään 30 päivää sen jälkeen, kun päätös maasta poistamisesta on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ja poliisi on ilmoittanut vastaanottokeskukselle, että maasta poistamisen täytäntöönpano viranomaistoimin ei ole mahdollista. Jos avustettu paluu ei hakemuksesta huolimatta ole toteutunut tai hakemus on peruutettu, vastaanottopalvelut lakkaavat, kuitenkin viimeistään 90 päivän kuluttua hakemuksesta, jollei kolmannen maan kansalaiselle ole myönnetty oleskelulupaa.

Vapaaehtoisen paluun tukemisesta säädetään lain 31 §:ssä. Tuki sisältää avustuksen ja matkakustannuksen korvauksen.

Vastaanottolakia koskevan hallituksen esityksen (HE 266/2010 vp) 19 §:ää koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan voimassa olevan lain 22 §:n mukaan turvapaikanhakijalle voidaan myöntää toimeentulotukea toimeentulotuesta annetun lain mukaan. Tässä hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi toimeentulotuen sijaan vastaanottorahan myöntämisestä tuen tarpeessa oleville kansainvälistä suojelua hakeville, tilapäistä suojelua saaville ja ihmiskaupan uhreille, joilla ei ole kotikuntalain tarkoittamaa kotikuntaa Suomessa. Tämän lain soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden oleskelu Suomessa on tilapäistä, ja osa heidän tarvitsemastaan tuesta järjestetään hyödykkeinä vastaanottokeskuksissa. On perusteltua eriyttää heille maksettava taloudellinen tuki yleisestä toimeentulotuesta. Vastaanottorahan tarkoituksena olisi välttämättömän toimeentulon turvaaminen, mikä on taattu jokaisen oikeudeksi perustuslain 19 §:n 1 momentissa.

Vastaanottolain 14 a §:ää koskevan hallituksen esityksen (HE 170/2014 vp) yleisperustelujen kohdan 3.4 mukaan vastaanottojärjestelmän yhtenä perusajatuksena Suomessa on se, että valtio maksaa turvapaikanhakijoista vastaanoton aikana aiheutuvat kustannukset, eikä tätä perusajatusta ole tarkoitus muuttaa. Sen sijaan kansainvälisen suojelun hakemuksen tultua ratkaistua vastaanottopalveluja ei tulisi olla mahdollista saada rajoittamattoman ajan. Kun yhä useamman kielteisen päätöksen saaneen kolmannen maan kansalaisen maasta poistaminen ei onnistu pakkotoimin, vastaanottopalveluja olisi voitava rajata henkilöiltä, joiden hakemukset on jo ratkaistu. Onhan vastaanottolain tarkoituksena turvata kansainvälistä suojelua hakevan huolenpito. Kun hakemus on ratkaistu ja koko prosessi käyty läpi, huolenpitovelvoitteen voi katsoa päättyvän. Ehdotuksessa on katsottu, että huolenpitovelvoite voi päättyä silloin, kun ulkomaalainen voisi halutessaan palata kotimaahansa ja päätös maasta poistamisesta on täytäntöönpanokelpoinen. Yksi lisäkeino tehostaa vapaaehtoisen paluun järjestelmän käyttöä, olisi rajoittaa maahan jäävän ulkomaalaisen oikeutta vastaanottopalveluihin, jos hänen on tosiasiassa mahdollista palata kotimaahansa vapaaehtoisesti. Ei ole yhteiskunnan kannalta perusteltua, että henkilö nauttii vastaanoton palveluista, kuten majoituksesta vastaanottokeskuksessa, kun hänellä ei enää ole perusteita saada näitä palveluja.

Edelleen hallituksen esityksen yleisperusteluissa todetaan oletuksena olevan, että ulkomaalainen turvautuu vapaaehtoisen paluun järjestelmään, jos majoituspalvelut päättyvät. Sikäli kuin henkilö siitä huolimatta jäisi maahan, hän käytännössä joutuisi yhteiskunnan normaalipalvelujen ulkopuolelle. Yhteiskunnan kannalta ei kuitenkaan ole kohtuullista, että ulkomaalainen itse saisi päättää, jääkö hän maahan oleskelemaan suomalaisen yhteiskunnan kustannuksella. Suomen viranomaiset ovat todenneet, että laillisia perusteita oleskelulle ei ole olemassa, ja on osoitettu olevan olemassa mahdollisuus ja keino palata kotimaahan. Lisäksi paluun kustannukset korvataan ja henkilölle maksetaan avustusta kotiin paluun helpottamiseksi.

Vastaanottolakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 266/2010 vp) perustuslakivaliokunnan antaman lausunnon (PeVL 59/2010 vp) mukaan vastaanottorahaa koskeva sääntely on merkityksellistä perustuslain 19 §:n 1 momentin kannalta. Säännöksellä jokaiselle on perustettu subjektiivinen oikeus, jolla on läheinen yhteys toimeentulotukeen. Perustuslakivaliokunta on muun muassa katsonut, että toimeentulotukea voidaan käytännössä pitää perustuslain 19 §:n 1 momentissa tarkoitetun ihmisarvoisen elämän edellyttämän välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon takuuna siltä osin kuin turvaa annetaan rahamääräisinä suorituksina. Perustuslain turvaamaa oikeutta ja toimeentulotukea ei kuitenkaan voida täysin samaistaa toisiinsa, eikä toimeentulotuen taso siten välttämättä ole perustuslain 19 §:n 1 momentin mukainen vähimmäistaso. Perustuslain 19 §:n 1 momentin subjektiivisen oikeuden perustavasta luonteesta ja perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle asetetusta perusoikeuksien turvaamisvelvoitteesta on kuitenkin johdettavissa lainsäätäjään kohdistuva velvoite järjestää tukijärjestelmä sellaiseksi, että yksilöillä on riittävät tosiasialliset mahdollisuudet päästä oikeuksiinsa. Ehdotettu sääntely merkitsee vastaanottokeskusten maksaman taloudellisen tuen irrottamista yleisestä toimeentulotuesta. Esityksen perustelujen mukaan vastaanottorahan ja etenkin käyttörahan myöntäminen on toimeentulotuen myöntämistä yksinkertaisempaa, minkä vuoksi se soveltuu yleistä toimeentulotukea paremmin kansainvälistä suojelua hakevien vastaanoton tarpeisiin. Pelkästään tällainen vastaanoton etuusjärjestelmän irrottaminen toimeentulotukijärjestelmästä ei edellä mainitun valossa muodostu perustuslain 19 §:n 1 momentin kannalta ongelmalliseksi. Ehdotetun vastaanottorahan määrä vastaa esityksen perustelujen mukaan toimeentulotuesta annetun lain mukaista toimeentulotuen perusosaa kuitenkin niin, että siitä on vähennetty vastaanottokeskuksen hyödykkeinä järjestämä osuus. Ehdotus täyttää tältäkin osin perustuslain 19 §:n 1 momentin vaatimukset, sillä valiokunta on pitänyt mahdollisena huolehtia kansainvälistä suojelua hakevien ja tilapäistä suojelua saavien toimeentulon turvasta osittain muutenkin kuin rahana.

Perustuslakivaliokunta on vastaanottolakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE170/2014 vp) antamassaan lausunnossa (PeVL 47/2014 vp) todennut, että esityksen tavoitteena on sen perustelujen mukaan edistää kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa peruneen tai kielteisen päätöksen oleskelulupahakemukseensa saaneen kolmannen maan kansalaisen vapaaehtoista paluuta. Tämä Euroopan unionin ns. paluudirektiivin toteutumista edistävä tavoite on sinänsä perustuslakivaliokunnan mielestä perusteltu. Edellä selostettu kansallisista tarpeista lähtevä sääntelykokonaisuus, jossa vapaaehtoisen paluun järjestelmän käyttämättä jättämiseen liittyy vastaanottopalvelujen lopettaminen ja tilapäisen oleskeluluvan myöntämättä jättäminen, ei kuitenkaan näyttäisi erityisemmin korostavan paluun vapaaehtoisuutta. Perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta vapaaehtoisen paluun järjestelmän ongelmana voidaan pitää sitä, että sen seurauksena Suomeen syntyy väistämättä uusi laittomasti maassa oleskelevien henkilöiden ryhmä. Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt aiemmin huomiota ilman oleskelulupaa maassa oleskelevien epävarmaan oikeusasemaan erityisesti perustuslain 19 §:ssä turvattujen sosiaaliturvaan liittyvien oikeuksien kannalta. Toisaalta valiokunta on huomauttanut, että vaikka henkilö ei enää kuuluisikaan turvapaikanhakijoiden vastaanoton piiriin, hän ei menetä oikeuttaan perustuslain 19 §:n 1 momentissa turvattuun välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

1.4 Sosiaalihuoltolaki

Sosiaalihuoltolain 12 §:n 1 momentin mukaan jokaisella kunnassa oleskelevalla henkilöllä on oikeus saada kiireellisessä tapauksessa yksilölliseen tarpeeseensa perustuvat sosiaalipalvelut siten, ettei hänen oikeutensa välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon vaarannu. Muussa kuin kiireellisessä tapauksessa henkilöllä on oikeus saada riittävät sosiaalihuollon palvelut kotikuntalaissa tarkoitetulta kotikunnaltaan tai siltä kuntayhtymältä, johon kotikunta kuuluu, ellei muualla laissa toisin säädetä.

Lakiin on lisätty vuoden 2018 alusta voimaan tullut 12 a § (987/2017), joka koskee valtion korvausta kansainvälistä suojelua koskevaan hakemukseen kielteisen päätöksen saaneelle kiireellisessä tapauksessa annetusta sosiaalipalvelusta. Pykälän 1 momentin mukaan Kansaneläkelaitos korvaa valtion varoista kunnalle ja kuntayhtymälle aiheutuneet kustannukset, kun kansainvälistä suojelua hakeneelle ulkomaalaiselle, jonka vastaanottopalvelut ovat lakanneet kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta annetun lain 14 a §:n 2 tai 3 momentissa säädetyn mukaisesti, on kiireellisessä tapauksessa annettu tämän lain 12 §:n perusteella välttämättömänä huolenpitona ruokaa tai lääkkeitä taikka 21 §:ssä tarkoitettua tilapäistä asumispalvelua.

Lain 29 §:n mukaan sosiaalipäivystys on järjestettävä ympärivuorokautisesti kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi kaiken ikäisille. Päivystys on toteutettava siten, että palveluun voi saada yhteyden ympäri vuorokauden ja kiireelliset sosiaalipalvelut voidaan antaa siten kuin tässä tai muussa laissa säädetään. Päivystävissä yksiköissä on oltava riittävät voimavarat ja osaaminen, jotta palvelun laatu ja asiakasturvallisuus toteutuvat. Sosiaalipäivystystä toteutettaessa on toimittava yhteistyössä ensihoitopalvelun, terveydenhuollon päivystyksen, pelastustoimen, poliisin, hätäkeskuksen ja tarpeen mukaan muiden toimijoiden kanssa.

1.5 Laki toimeentulotuesta

Toimeentulotuesta annetun lain 2 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada toimeentulotukea, jos hän on tuen tarpeessa eikä voi saada toimeentuloa ansiotyöllään, yrittäjätoiminnallaan, toimeentuloa turvaavien muiden etuuksien avulla, muista tuloistaan tai varoistaan, häneen nähden elatusvelvollisen henkilön huolenpidolla tai muulla tavalla.

Lain 14 §:n (815/2015) 1 momentin mukaan toimeentulotukihakemus tehdään Kansaneläkelaitokselle, jonka tulee tehdä hakemuksen perustella päätös perustoimeentulotuesta. Hakemuksen siirtämisestä kunnan käsiteltäväksi säädetään 14 d §:ssä.

Saman pykälän 2 momentin mukaan hakemus täydentävästä tai ehkäisevästä toimeentulotuesta tehdään kunnan toimielimelle, jos hakija on saanut hakemusta koskevalle ajalle tehdyn päätöksen perustoimeentulotuesta.

Pykälän 3 momentin (1107/2016) mukaan kunta voi myöntää ehkäisevää toimeentulotukea kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi sen estämättä, mitä 2 momentissa säädetään perustoimeentulotukea koskevasta päätöksestä.

Lain 14 a § (26.6.2015/815) 1 momentin mukaan perustoimeentulotuen myöntää hakemuksesta Kansaneläkelaitos Suomessa oleskelevalle hakijalle tai perheelle.

Pykälän 2 momentin mukaan täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen myöntää hakemuksesta sen kunnan toimielin, jonka alueella hakija tai perhe vakinaisesti oleskelee. Jos hakija tai perhe muutoin kuin satunnaisesti oleskelee useammassa kuin yhdessä kunnassa, täydentävän toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jonka alueella oleskelusta hakijan tai perheen menot johtuvat. Jos tässä momentissa tarkoitetun toimeentulotuen tarve on kiireellinen, toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jossa hakija tai perhe oleskelee hakemusta tehtäessä.

Hallituksen esityksen (HE 217/2016 vp) mukaan lain 14 §:n 3 momenttia koskevan yksityiskohtaisen perustelun mukaan pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, jossa säänneltäisiin kunnan mahdollisuudesta myöntää toimeentulotukea kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi poikkeustilanteissa ilman, että asiakkaan oikeutta perustoimeentulotukeen on kyseisenä ajanjaksona päätöksellä arvioitu ja ratkaistu. Tuki myönnettäisiin näissä tilanteissa ehkäisevänä toimeentulotukena. Toimivalta toimeentulotuen myöntämisessä jakautuu 1.1.2017 lukien niin, että Kansaneläkelaitos ratkaisee henkilön oikeuden perustoimeentulotukeen sekä kunta oikeuden täydentävään ja ehkäisevään toimeentulotukeen. Kansaneläkelaitos vastaa perustoimeentulotuen myöntämisestä myös, kun tarve on kiireellinen. Pääsäännön mukaan toimeentulotukea haetaan yhdellä hakemuksella ja hakijan oikeus perustoimeentulotukeen tulee selvittää ensin. Kuitenkin voi esiintyä sellaisia poikkeuksellisia tilanteita, joissa Kansaneläkelaitos ei pysty palvelemaan, mutta henkilölle on turvattava kiireellinen ja välttämätön apu. Näissä tilanteissa on perusteltua, että myös kunta voi myöntää taloudellista tukea ilman, että asiakkaan oikeus perustoimeentulotukeen tulisi ensin selvittää ja ratkaista Kansaneläkelaitoksessa. Tällaisina tilanteina voidaan mainita ennen kaikkea asiakkaan akuutit tilapäisen taloudellisen tuen tarpeet, jotka eivät kiireellisyytensä vuoksi voi odottaa Kansaneläkelaitoksen palveluiden aukioloa. Tuki katsottaisiin 3 momentin mukaisissa tilanteissa ehkäiseväksi toimeentulotueksi. Ehdotettu säännös mahdollistaisi toimeentulotuen myöntämisen kunnassa esimerkiksi sosiaalipäivystyksessä Kansaneläkelaitoksen aukioloaikojen ulkopuolella ilman asiakkaan perustoimeentulotukioikeuden arvioita ja päätöstä.

1.6 Yhdenvertaisuuslaki

Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.

Lain 11 §:n 1 momentin mukaan erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos kohtelu perustuu lakiin ja sillä muutoin on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia.

2. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksessä 5.7.2016, Hunde vs. Alankomaat, oli kyse siitä, rikkoiko Alankomaat ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa, kun turvapaikanhakijalle ei myönnetty majoitusta ja toimeentulotukea sen jälkeen, kun hänen kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa oli hylätty. Tuomioistuin totesi, että ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ei velvoittanut antamaan pakolaisille rahallista tukea tietyn elintason ylläpitämiseksi. Tuomioistuin totesi edelleen, että ihmisoikeussopimuksen 3 artikla edellytti viranomaisten toimia tapauksissa, joissa oli kyse äärimmäisestä köyhyydestä. Tässä suhteessa Alankomaiden viranomaiset eivät olleet laiminlyöneet toimintavelvollisuuttaan. Maassa oli aloitettu erityinen ohjelma sellaisten maahanmuuttajien perustarpeista huolehtimiseksi, jotka eivät olleet maassa sääntöjen mukaisessa asemassa.

3. Asiassa saatu selvitys

A, joka on syntynyt vuonna 1968, on Irakin kansalainen. Hän on 5.9.2015 hakenut Suomesta kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttovirasto on 12.2.2016 hylännyt hakemuksen ja päättänyt käännyttää valittajan kotimaahansa Irakiin. Valittajalle on määrätty 30 päivän aika vapaaehtoiselle maasta poistumiselle. Valittajan haettua muutosta Maahanmuuttoviraston päätökseen Helsingin hallinto-oikeus on 25.10.2016 antamallaan päätöksellä hylännyt valituksen. Korkein hallinto-oikeus ei ole 3.2.2017 antamallaan päätöksellä myöntänyt valittajalle valituslupaa.

Valittajalle on 8.12.2016 annettu ilmoitus vastaanottopalvelujen lakkaamisesta. Ilmoituksen mukaan Otaniemen vastaanottokeskus on 8.12.2016 saanut Espoon poliisilaitokselta ilmoituksen, että valittajan kansainvälistä suojelua koskeva asia on ratkaistu ja päätös valittajan maasta poistamisesta on täytäntöönpanokelpoinen, mutta sen täytäntöönpano ei kuitenkaan onnistu viranomaistoimin. Ilmoituksen mukaan edellytyksiä valittajan Suomessa oleskelun jatkamiseen ei enää ole olemassa, joten valittajalle annetaan vastaanottopalveluja poliisin ilmoituksen jälkeen vain 30 päivän ajan, mikäli valittaja ei hae vapaaehtoisen paluun tukea. Sanottua tukea on haettava 30 päivän kuluessa poliisin ilmoituksesta lukien. Ilmoituksen mukaan vastaanottokeskuksen palvelut lakkaavat 7.1.2017.

Valittaja on 29.12.2016 tehnyt Kansaneläkelaitokselle perustoimeentulotukea koskevan hakemuksen ajalle 7.1.–6.3.2017. Hakemuksen mukaan hakijalla ei ole tuloja eikä varoja. Hän ei kykene huolehtimaan itsestään eikä hänellä ole majoitusta tiedossa 7.1.2017 lukien. Hän on ilmoittanut oleskelupaikakseen Helsingin.

Kansaneläkelaitos on 12.1.2017 tekemällään päätöksellä hylännyt valittajan hakemuksen perustoimeentulotuen myöntämisestä ajalle 1.1.–28.2.2017, koska hakijan oleskelu Suomessa oli katsottu tilapäiseksi.

Valittaja on 5.7.2017 poistunut Suomesta ja palannut Irakiin vapaaehtoisen paluun kautta.

4. Oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Asiassa on kysymys siitä, onko valittajalla, joka on hakenut Suomessa kansainvälistä suojelua, ollut oikeus perustoimeentulotuen saamiseen ajalle 1.1.–28.2.2017.

Kansainvälistä suojelua hakevien vastaanotosta säädetään kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta annetussa laissa (746/2011, jäljempänä vastaanottolaki), jolla on Suomessa täytäntöön pantu direktiivi 2013/33/EU. Vastaanottolain sääntelyllä varmistetaan kansainvälistä suojelua hakevien aineelliset vastaanotto-olosuhteet. Vastaanottolain 19 §:ssä on säädetty kansainvälistä suojelua hakevalle maksettavasta vastaanottorahasta. Tämän sääntelyn tarkoituksena on hallituksen esityksestä (HE 266/2010 vp) ilmenevillä perusteilla eriyttää kansainvälistä suojelua hakevien toimeentulon järjestäminen toimeentulotuesta annetun lain mukaisesta järjestelmästä. Vastaanottoraha on tarkoitettu kattamaan niitä menoja, joita katetaan perustoimeentulotuen perusosalla. Vastaanottolakia sovelletaan lain 14 §:n mukaan kansainvälistä suojelua hakevaan henkilöön siihen asti, kunnes hän poistuu maasta tai hänelle myönnetään oleskelulupa.

Vastaanottolain 14 a §:ssä on säädetty erikseen vastaanottopalvelujen, mukaan lukien vastaanottorahan, myöntämisestä siinä vaiheessa, kun kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on hylätty ja hakija on määrätty käännytettäväksi. Lain 14 a §:n mukaan vastaanottopalvelujen jatkuminen edellyttää, että ulkomaalainen on tehnyt hakemuksen avustetusta vapaaehtoisesta paluusta. Ellei hakemusta ole tehty, vastaanottopalvelut jatkuvat enintään 30 päivää sen jälkeen, kun päätös maasta poistamisesta on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi ja poliisi on ilmoittanut vastaanottokeskukselle, että maasta poistamisen täytäntöönpano viranomaistoimin ei ole mahdollista.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että vastaanottolakia sovelletaan kansainvälistä suojelua hakeneen henkilöön senkin jälkeen, kun hänen kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa on hylätty ja hänet on määrätty käännytettäväksi. Vastaanottolain 14 § a §:ää koskevan hallituksen esityksen perusteella voidaan todeta lainsäädännön lähtökohtana olevan se, että henkilön, jonka oikeus kansainvälisen suojelun saamiseen on lainvoimaisesti ratkaistu, oletetaan poistuvan maasta vapaaehtoisesti. Hakijan aineellinen toimeentulo turvataan vastaanottolain sääntöjen mukaan siihen asti, kun hän poistuu maasta eikä hakijaan sovelleta perustoimeentulotuen myöntämistä koskevia toimeentulotukilain säännöksiä. Vastaanottolain mukaisten palvelujen jatkuminen sen jälkeen, kun hakija on määrätty käännytettäväksi edellyttää kuitenkin, että hakija hakee vapaaehtoista paluuta. Hakijalla ei ole siten oikeutta toimeentulotuesta annetun lain mukaiseen perustoimeentulotukeen siinäkään tapauksessa, että hänelle ei enää myönnetä vastaanottopalveluita, koska hän kieltäytyy vapaaehtoisesta paluusta kotimaahansa.

Korkein hallinto-oikeus toteaa edelleen, että perustuslain 19 §:n 1 momentin mukainen oikeus välttämättömään toimeentuloon on turvattu toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n 3 momentin mukaisen ehkäisevän toimeentulotuen myöntämisellä. Mainittua lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen (HE 217/2016 vp) perusteluista ilmenee, että kunta voi myöntää ehkäisevää toimeentulotukea kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi riippumatta siitä, onko henkilöllä oikeudesta perustoimeentulon saamiseen. Tämä lähtökohta ilmenee myös sosiaalihuoltolain 12 §:stä, jonka mukaan jokaisella kunnassa oleskelevalla henkilöllä on oikeus saada kiireellisessä tapauksessa yksilölliseen tarpeeseensa perustuvat sosiaalipalvelut siten, ettei hänen oikeutensa välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon vaarannu. Näiden säännösten perusteella voidaan myöntää ehkäisevää toimeentulotukea myös sellaiselle ulkomaalaiselle, jonka vastaanottopalvelut ovat lakanneet ja jolla ei ole oikeutta perustoimeentulotuen saamiseen.

Tässä tapauksessa Suomessa kansainvälistä suojelua hakenut A on tehnyt Kansaneläkelaitokselle hakemuksen perustoimeentulotuen myöntämisestä sen jälkeen, kun hänelle on ilmoitettu vastaanottopalvelujen lakkaamisesta. Valittajan vastaanottopalvelut ovat lakanneet valittajan käännyttämistä koskevan päätöksen tultua täytäntöönpanokelpoiseksi Helsingin hallinto-oikeuden 25.10.2016 hylättyä valittajan valituksen ja poliisin todettua, että käännyttämistä ei voida toteuttaa viranomaistoimin. Vastaanottokeskus on 8.12.2016 ilmoittanut valittajalle vastaanottopalvelujen lakkaamisesta 7.1.2017 lukien.

Edellä mainituin perustein kansainvälisen suojelun hakijana valittajaan on tullut soveltaa vastaanottolakia, minkä mukaan on määräytynyt myös hänen oikeutensa vastaanottopalveluiden saamiseen. Valittajaan ei siten ole sovellettu toimeentulotukilain säännöksiä perustoimeentulotuesta. Kansainvälisen suojelun hakijan erilainen kohtelu perustuu siten lakiin, eikä kohtelua ole pidettävä yhdenvertaisuuslaissa kiellettynä syrjintänä, kun otetaan huomioon vastaanottolain esitöistä ilmenevät lain tavoitteet. Vastaanottolain 14 a §:n mukaan valittajalla on ollut oikeus saada vastaanottopalveluja hakemalla vapaaehtoista paluuta sen jälkeen, kun poliisi on ilmoittanut, ettei käännytys ole täytäntöönpantavissa viranomaistoimin. Valittajan vastaanottopalvelujen lakkauttaminen on perustunut hänen omaan ratkaisuunsa olla hakematta vapaaehtoista paluuta.

Vastaanottopalvelujen lakkauttamisen jälkeen valittajalla on ollut mahdollisuus hakea ehkäisevää toimeentulotukea oleskelukuntansa sosiaaliviranomaisilta, mikä on turvannut hänen oikeutensa välttämättömään toimeentuloon. Tähän nähden ei ole pidettävä kohtuuttomana, että valittajalla ei vastaanottopalvelujen lakkauttamisen jälkeen ole ollut oikeutta perustoimeentulotuen saamiseen. Perustoimeentulotuen epääminen ei loukkaa näissä oloissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa.

Kansaneläkelaitos on voinut hylätä valittajan perustoimeentulotukea koskevan hakemuksen. Korkein hallinto-oikeus ei ole ratkaissut valittajan oikeutta saada toimeentulotukilaissa tarkoitettua ehkäisevää toimeentulotukea tai sosiaalihuoltolain 12 §:ssä tarkoitettuja välttämätöntä huolenpitoa ja toimeentuloa turvaavia sosiaalipalveluita.

Edellä mainituilla perusteilla hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Outi Suviranta, Janne Aer, Ari Wirén ja Toomas Kotkas. Asian esittelijä Marja-Liisa Judström.

Eri mieltä olleen oikeusneuvos Outi Suvirannan äänestyslausunto:

”Kumoan hallinto-oikeuden ja Kansaneläkelaitoksen päätökset ja palautan asian Kansaneläkelaitokselle uudelleen käsiteltäväksi.

Sovellettavien oikeusohjeiden ja asiassa saadun selvityksen osalta viittaan enemmistön perusteluihin jäljempää ilmenevin täydennyksin.

Katson samoin kuin enemmistö, että kansainvälistä suojelua hakeneella A:lla ei ole oikeutta toimeentulotukeen sinä aikana, jona hänen viimesijainen toimeentulonsa Suomessa järjestyy niin sanotun vastaanottolain perusteella. Katson kuitenkin, toisin kuin enemmistö, että A:n toimeentulon voidaan katsoa järjestyneen vastaanottolain mukaisesti vain 7.1.2017 saakka. Tästä ajankohdasta eteenpäin hän olisi voinut saada vastaanottolain 14 a §:n perusteella edelleen vastaanottolain mukaisia palveluja, mutta tämä olisi edellyttänyt, että hän olisi tehnyt hakemuksen avustetusta vapaaehtoisesta paluusta. Katson, ettei A:n ole voitu edellyttää tekevän tällaista hakemusta viimesijaisen toimeentulonsa varmistamiseksi ainakaan tilanteessa, jossa hän on hakenut korkeimmalta hallinto-oikeudelta valituslupaa hallinto-oikeuden sinänsä täytäntöönpanokelpoiseen päätökseen, jolla on päätetty hänen maasta poistamisestaan, ja asian käsittely on ollut korkeimmassa hallinto-oikeudessa edelleen vireillä.

Perustuslakivaliokunta on enemmistön perusteluista ilmenevästi todennut lausunnossaan PeVL 47/2014 vp, että henkilö, joka ei enää kuulu turvapaikanhakijoiden vastaanoton piiriin, ei menetä oikeuttaan perustuslain 19 §:n 1 momentissa turvattuun välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Katson, että asiassa on seuraavaksi ratkaistavana, kuuluuko Kansaneläkelaitoksen perustoimeentulotuesta vastaavana viranomaisena osaltaan vastata myös siitä, että Suomessa tosiasiallisesti oleskeleva henkilö saa perustuslain 19 §:n 1 momentissa turvatun välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon.

Välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaamisesta säädetään perustuslain 19 §:n 1 momentin ohella myös sosiaalihuoltolain 12 §:ssä. Totean kuitenkin, että toimeentulotukea ei ole myöskään muissa kuin kiireellisissä tapauksissa sidottu henkilön asuinkuntaan pykälän 1 momentissa todetuin tavoin, mihin liittyen pykälän 2 momentissa todetaan, että toimeentulotuen myöntämisestä säädetään erikseen toimeentulotuesta annetussa laissa.

Sosiaalihuoltolain vuoden 2018 alussa voimaan tulleen uuden 12 a §:n (987/2017) säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 162/2017 vp) todetaan, että kiireellisen sosiaalihuollon kustannusten korvaamisessa kunnille ei ole kyse uudesta tehtävästä kunnille tai uudesta palvelusta laittomasti maassa oleskeleville, vaan ainoastaan valtion ja kuntien välisestä kustannusten jaosta. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan hallituksen esityksestä antamassa mietinnössä (StVM 14/2017 vp) todetaan, että esityksellä ei laajenneta tai kavenneta sitä, mihin palveluihin henkilöillä on oikeus, vaan säädetään ainoastaan kuntien oikeudesta saada ehdotuksen mukaisesti valtiolta korvaus kiireellisissä tapauksissa välttämättöminä sosiaalipalveluina jo voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti annetusta tilapäisestä asumisesta sekä kustannukset ruoasta ja välttämättömistä lääkkeistä. Sosiaalihuoltolaissa ei säädetä, mitä palveluja käyttäen välttämätön toimeentulo ja huolenpito tulisi turvata. Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa (Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2017:5, s. 49) todetaan lain 12 §:ään liittyen, että käytettävissä ovat kaikki sosiaalihuoltolain 14 §:n mukaiset tai siinä mainitut palvelut mukaan lukien muissa laeissa säädetyt palvelut tai kunnan käyttämät muut tarvetta vastaavat palvelut, joita ei ole laissa tarkemmin määritelty.

Enemmistön perusteluissa selostetaan hallituksen esityksessä (HE 217/2016 vp) toimeentulotuesta annetun lain 14 §:n 3 momentille esitettyjä yksityiskohtaisia perusteluja. Niistä ilmenee, että momentissa säädetään kunnan mahdollisuudesta myöntää toimeentulotukea kiireellisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi ilman, että asiakkaan oikeutta perustoimeentulotukeen on kyseisenä ajanjaksona päätöksellä arvioitu ja ratkaistu. Perusteluista ilmenee edelleen, että tämä mahdollisuus on tarkoitettu lähinnä sellaisiin kiiretilanteisiin, joissa Kansaneläkelaitos ei pysty palvelemaan, mutta henkilölle on turvattava kiireellinen ja välttämätön apu.

Kansaneläkelaitos on omassa selityksessään korkeimmalle hallinto-oikeudelle todennut, että mikäli hakija olisi tuonut esiin välttämättömiä ravintoon ja lääkkeisiin liittyviä tarpeita, näihin olisi maasta poistumiseen liittyvistä kysymyksistä huolimatta tarvittaessa tullut ottaa kantaa ja siten varmistaa, että välttämätön toimeentulo tulee turvatuksi.

Totean, että esillä olevassa asiassa A on hakenut Kansaneläkelaitokselta toimeentulotukea 29.12.2016 päivätyllä hakemuksella. Hakemuksen osiossa lisätietoja tuodaan esille muun ohella, ettei hakijalla ole tuloja eikä varallisuutta eikä hän kykene 7.1.2017 lähtien huolehtimaan itsestään perustuslain 19 §:n tarkoittamalla tavalla. Edelleen todetaan, että hakijalla on oikeus saada välttämätön toimeentulo ja huolenpito. Hakijalla ei ole myöskään minkäänlaista majoituspaikkaa tiedossa 7.1.2017 lähtien. Oikaisuvaatimuksessaan hakija on tuonut esille, ettei hänellä ole vastaanottokeskuksen ulkopuolella minkäänlaisia tulonlähteitä eikä hän näin ollen kykene pitämään huolta itsestään ja omasta elatuksestaan. Hänellä ei myöskään ole minkäänlaista tukiverkostoa Suomessa. Hän on halunnut, että hänelle myönnetään perustuslain 19 §:n takaama oikeus välttämättömään toimeentuloon.

Toimeentulotukihakemus on tehty niin ajoissa, että ajallisesti Kansaneläkelaitos olisi hyvin pystynyt arvioimaan, onko A:lle myönnettävä taloudellista tukea perustuslain 19 §:n 1 momentissa edellytetyn välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon varmistamiseksi. Kysymys ei ole ollut sellaisesta kiiretilanteesta, jossa toimeentulotukea olisi ollut mahdollista hakea myös suoraan kunnalta. A on hakemuksessaan kuvannut tilannettaan siten, että Kansaneläkelaitoksen olisi tullut ottaa arvioitavaksi myös tarve turvata hakijan välttämätön toimeentulo ja tarvittaessa pyytää hakijalta tähän liittyvää lisäselvitystä eikä vain hylätä hakemusta sillä perusteella, että Kansaneläkelaitos on katsonut A:n oleskelun Suomessa tilapäiseksi.

Näillä perusteilla katson, että hallinto-oikeuden ja Kansaneläkelaitoksen päätökset on kumottava ja asia palautettava Kansaneläkelaitokselle uudelleen käsiteltäväksi.”