KHO:2019:134

Vammaispalvelu – Henkilökohtainen apu – Yliopistossa opiskelu – Vaihto-opiskelu Norjassa – Lukukauden mittainen vaihto-opiskelu

Vuosikirjanumero: KHO:2019:134
Antopäivä: 30.10.2019
Taltionumero: 5130
Diaarinumero: 4790/2/17
ECLI-tunniste: ECLI:FI:KHO:2019:134

X:n yliopistossa Suomessa filosofian maisterin tutkintoa opiskeleva A tuli valituksi yhden lukukauden mittaiseen opiskelijavaihtoon Norjassa. X:n perusturvalautakunnan alainen viranhaltija hylkäsi A:n hakemuksen saada henkilökohtaista apua 12 tuntia vuorokaudessa vaihto-opiskelun ajaksi. X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto hylkäsi A:n oikaisuvaatimuksen, koska X:n kaupungilla ei ollut velvollisuutta myöntää henkilökohtaista apua ulkomaille. Hallinto-oikeus hylkäsi A:n valituksen katsoen, että henkilökohtaisen avun järjestäminen ulkomailla tapahtuvaan vaihto-opiskeluun ei kuulunut vammaispalvelulain mukaan kunnan erityiseen järjestämisvastuuseen, vaan kysymyksessä oli määrärahasidonnainen palvelu.

Korkein hallinto-oikeus kumosi A:n valituksesta hallinto-oikeuden ja X:n perusturvalautakunnan alaisen viranhaltijan ja perusturvalautakunnan yksilöasiainjaoston päätökset. Asiaa ei palautettu ajan kulumisen vuoksi lautakunnalle, vaan asia tuli ratkaista uudestaan A:n tehdessä uuden hakemuksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan A oli vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikeavammainen henkilö, jolla oli oikeus saada henkilökohtaista apua muun ohella opiskelua varten. Vaihto-opiskelua oli pidettävä säännöksessä tarkoitettuna opiskeluna ja siten tavanomaisena elämän toimintona.

Unionin kansalaisena A:lla oli oikeus vedota myös asuinvaltiotaan vastaan siihen, että asuinvaltio rajoittaa hänen liikkumisvapauttaan opiskelutarkoituksessa jättäessään myöntämättä vaihto-opiskelun ajaksi henkilökohtaista apua. Oikeudelliseen arviointiin asiassa ei vaikuttanut se seikka, että A:n tarkoituksena oli käyttää liikkumisvapauttaan opiskelijana suhteessa ETA-valtioon. Asiassa ei siten ollut myöskään merkitystä sosiaalihuoltolain 57 §:ssä säädetyllä vaatimuksella siitä, että tuen myöntämisestä ulkomaille tulisi säätää erikseen.

Korkein hallinto-oikeus viittasi myös siihen, että korkeimman hallinto-oikeuden jo aikaisemmin vakiintuneen oikeuskäytännön (muun ohella KHO 2014:14) mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan tuli myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain nojalla ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa oli kysymys henkilön tavanomaisen elämän toiminnoista.

L vammaisuuden perusteella myönnettävistä palveluista ja tukitoimista (vammaispalvelulaki) 1 §, 8 § 2 momentti, 8 c § 1 momentti 1–5 kohta

Sosiaalihuoltolaki 1 §, 14 § 2 momentti ja 57 §

Unionin tuomioistuimen tuomio 25.7.2018 asiassa C-679/16, A

KHO 2018:145

KHO 2014:14

Äänestys 3-2 perusteluista. Päätökseen liittyy esittelijän eriävä mielipide.

Päätös, jota valitus koskee

Hämeenlinnan hallinto-oikeus 27.9.2017 nro 17/0512/4

Asian aikaisempi käsittely

X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaoston alainen viranhaltija on päätöksellään 19.11.2015 (numero 2015 534) hylännyt A:n hakemuksen saada vammaisuuden perusteella myönnettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) mukaisesti henkilökohtaista apua Nordlys-opiskelijavaihtoon Norjaan kevätlukukaudeksi 2016.

A on oikaisuvaatimuksessaan vaatinut, että henkilökohtainen apu myönnetään, jotta hän voi hakeutua uudelleen vaihtoon syyslukukaudella 2016 tai kevätlukukaudella 2017.

Perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto on päätöksellään 9.3.2016 (§ 47) hylännyt oikaisuvaatimuksen.

Päätöksen perusteluina on muun ohella todettu, että X:n kaupunki myöntää henkilökohtaista apua ainoastaan lyhyisiin ulkomaan matkoihin. Sosiaalihuoltolain 57 §:n mukaan sosiaalihuollon asiakkaan kotikunnalla ei ole lainkaan velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle.

X:n kaupunki ei voi antaa yhdenvertaisuuslain sallimaa positiivista erityiskohtelua ainoastaan yhdelle taholle, vaan positiivinen erityiskohtelu tulee kohdistaa kaikkiin vastaavanlaisessa tilanteessa oleviin. Tukea myönnettäessä X:n kaupungin tulee huomioida määrärahojen rajallinen riittävyys ja tuen hakijoiden keskinäinen vertailu ja noudattaa yhdenvertaisia linjauksia tuen hakijoiden kesken.

Kiistatonta on, että A on vammastaan johtuen oikeutettu vammaispalvelulain 8 c §:n mukaiseen henkilökohtaiseen apuun päivittäisessä arjessaan, mutta sosiaalihuoltolain mukaista huoltoa ei ole velvollisuutta järjestää ulkomailla oleskelevalle henkilölle, joten kaupunki saa käyttää tämän lakisääteisen tuen ylittävällä osuudella omaa linjaustaan tuen tarvitsijoiden tasavertaisen kohtelun varmistamiseksi.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hämeenlinnan hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen yksilöasiainjaoston päätöksestä.

Hallinto-oikeus on, selostettuaan sosiaalihuoltolain 57 §:n sekä vammaispalvelulain 1 §:n, 3 §:n 1 momentin, 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin säännökset, perustellut päätöstään seuraavasti:

Henkilökohtaisen avun myöntäminen

Saatu selvitys ja oikeudellinen arvio

A on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö, jolla on oikeus saada henkilökohtaista apua. Selvityksen mukaan perusturvalautakunta on myöntänyt hänelle X:ssä asuvana henkilönä henkilökohtaista apua 30 tuntia kuukaudessa siivoukseen ja muuhun avuntarpeeseen. A on ilmoittanut saavansa kotona asuessaan avusta suurimman osan aviopuolisoltaan.

A on ilmoittanut tarvitsevansa henkilökohtaista apua osallistuakseen opiskelijavaihtoon Norjassa yhdeksi lukukaudeksi. X:n yliopisto on nimennyt hakemusten perusteella opiskelijoita opiskelijavaihtoon, ja A on nimettyjen joukossa. A käyttää pyörätuolia, sähköpyörätuolia, nostolaitetta ja suihkutuolia. Hän ilmoittaa tarvitsevansa opiskelijavaihdon aikana apua 12 tuntia vuorokaudessa.

X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto on hylännyt A:n hakemuksen ja todennut, ettei sosiaalihuoltolain mukaista huoltoa ole velvollisuutta järjestää ulkomailla oleskelevalle henkilölle. Edelleen yksilöasiainjaosto on harkinnassaan vedonnut kunnalliseen itsehallintoon todeten, että kaupunki saa käyttää hakemusasiassa lakisääteisen tuen ylittävällä osuudella omaa linjaustaan tuen tarvitsijoiden tasavertaisen kohtelun varmistamiseksi.

Henkilökohtaisen avustajan järjestäminen A:n Norjaan suuntautuvaan usean kuukauden pituiseen opiskelijavaihtoon osallistumisen turvaamiseksi ei ole edellä selostetut säännökset huomioon ottaen kunnan erityiseen järjestämisvelvollisuuteen kuuluva palvelu. Näin ollen kyseessä on niin sanottu määrärahasidonnainen palvelu. Kunta voi järjestää näitä palveluja yleisen järjestämisvelvollisuutensa perusteella ja käytettävissään olevien määrärahojen rajoissa. Kunta on voinut päättää määrärahasidonnaisten tukitoimien kohdentamisesta tietyt edellytykset täyttäville vammaisille henkilöille. Tähän nähden perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto on voinut harkintansa mukaan hylätä A:n hakemuksen.

Asiassa ei ole ilmennyt, että A olisi asetettu muihin tuen hakijoihin nähden eriarvoiseen asemaan. Päätöksellä ei ole loukattu A:n Suomen perustuslaissa turvattuja perusoikeuksia. Päätös ei ole myöskään vastoin YK:n yleissopimusta vammaisten henkilöiden oikeuksista. Päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Oikeudenkäyntikulut

Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §, A:lle ei ole määrättävä korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Suomen perustuslaki 19 § 1 ja 3 momentti, 16 § 2 momentti, 80 § 1 momentti ja 121 § 2 momentti

Sosiaalihuoltolaki 57 §

Laki vammaisuuden perusteella myönnettävistä palveluista ja tukitoimista 1 §, 3 § 1 momentti, 8 § 2 momentti, 8 c § 1 momentti ja 8 d § 2 momentti

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Tiina Hyvärinen, Tuomas Salo ja Bettina Kermann. Esittelijä Pasi Vikman.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden ja X:n kaupungin tekemät päätökset kumotaan ja asia palautetaan uudelleen käsiteltäväksi henkilökohtaisen avun myöntämiseksi hakemuksen mukaisesti opiskelijavaihdon ajaksi Norjaan. A:n hallinto-oikeudessa syntyneet oikeudenkäyntikulut tulee korvata.

Vaatimusten tueksi on esitetty seuraavaa:

Hallinto-oikeus ei ole ottanut huomioon perus- ja ihmisoikeusnäkökohtia. Sosiaalihuoltolain 57 § on perustuslain vastainen. Tämän sijasta tuomioistuimen olisi pitänyt soveltaa perustuslain 19 §:n 1 momenttia ja myöntää vaadittu vammaispalvelu.

Päätös on myös vastoin YK:n vammaisyleissopimusta. Lisäksi se loukkaa A:n sivistyksellisiä oikeuksia. Sivistyksellisistä oikeuksista säädetään perustuslaissa, vammaisyleissopimuksessa ja muissa ihmisoikeussopimuksissa. Asiassa on kysymys vammaispalvelulain mukaisesta henkilökohtaisesta avusta eikä määrärahasidonnaisesta palvelusta.

X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto on antanut selityksen, jossa on viitattu aiemmin asiassa lausuttuun. Hallinto-oikeuden päätös on lain ja oikeuskäytännön mukainen, joten valitus tulee hylätä.

A on antanut vastaselityksen ja pyydetyn selvityksen.

Selvityksessä on todettu, että A ei ole vielä ollut opiskelijavaihdossa. Mikäli korkein hallinto-oikeus hyväksyy A:n valituksen, A aikoo hakeutua opiskelijavaihtoon. Opiskelijavaihtoon hakeutuminen on seuraavan kerran mahdollista tammi-helmikuussa 2020.

Lisäselvitys on lähetetty tiedoksi yksilöasiainjaostolle.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Korkein hallinto-oikeus kumoaa A:n valituksesta Hämeenlinnan hallinto-oikeuden ja X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaoston päätökset henkilökohtaisen avun myöntämistä koskevilta osin. Asiaa ei palauteta perusturvalautakunnan yksilöasianjaostolle uudelleen käsiteltäväksi, vaan asia tulee ottaa käsiteltäväksi, jos A tekee uuden hakemuksen.

2. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta siltä osin kuin A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus on hylätty.

Perustelut

1. Pääasia

Sovellettavat oikeusohjeet ja huomioon otettava oikeuskäytäntö

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 1 §:n mukaan mainitun lain tarkoituksena on muun ohella turvata yhdenvertaisin perustein tarpeenmukaiset, riittävät ja laadukkaat sosiaalipalvelut sekä muut hyvinvointia edistävät toimenpiteet (3 kohta).

Sosiaalihuoltolain 14 §:n 2 momentin mukaan kunnallisina sosiaalipalveluina on huolehdittava muun ohella vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista sen mukaan kuin niistä erikseen säädetään.

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.

Vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle muun ohella henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista.

Vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentin 1–5 kohdan mukaan henkilökohtaisella avulla tarkoitetaan mainitussa laissa vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avustamista kotona ja kodin ulkopuolella päivittäisissä toimissa, työssä ja opiskelussa, harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

Saman pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan 1 momentissa tarkoitettuja toimia suorittaessaan.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä (StVM 32/2008 vp) on koskien hallituksen esitystä (HE 166/2008 vp) ja siinä säädettäväksi ehdotettua vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momenttia lausuttu, että henkilökohtaisen avun piiriin kuuluvat siis myös työ ja opiskelu, harrastukset, yhteiskunnallinen osallistuminen sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitäminen. Perustelujen mukaan työ ja opiskelu määriteltäisiin samoista lähtökohdista kuin kuljetuspalveluihin liittyvässä vaikeavammaisten henkilöiden työ- ja opiskelumatkoja koskevassa oikeuskäytännössä. Lisäksi henkilökohtaista apua voi olla tarpeen järjestää myös ulkomaille suuntautuvien loma- ja työmatkojen ajaksi.

Sosiaalihuoltolain 57 §:n mukaan, jos henkilö oleskelee säännönmukaisesti tai pidempiaikaisesti työn, opiskelun tai vastaavien syiden vuoksi kotikuntansa ulkopuolella, eikä hänen kotikuntansa kotikuntalain 3 §:n 1 kohdan perusteella muutu, hän voi hakea sosiaalipalveluja kunnasta, jossa hän oleskelee. Henkilön kotikunnalla ei ole kuitenkaan velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä.

Sosiaalihuoltolain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 164/2014 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan edellä mainitun pykälän viimeisen virkkeen osalta, että nykyään kotikunnasta on saatettu hakea esimerkiksi kotipalvelua ulkomaille, kun osa vuodesta oleskellaan siellä, tai vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia henkilön ollessa työssä tai opiskelemassa kotikunnan muuttumatta. Perustelujen mukaan ”säännöksellä halutaan selkeyttää liikkuvuuden lisääntyessä epäselviä tilanteita koskien palvelujen saantia ulkomaille. Jatkossakin poikkeuksia voitaisiin säätää erityislaeissa. Esimerkiksi vammaisten henkilöiden kohdalla yhdenvertaiset edellytykset elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä edellyttäisivät poikkeuksien säätämistä vammaispalveluja koskevassa erityislainsäädännössä.”

Euroopan unionin tuomioistuin on asiassa C-679/16, A antamassaan tuomiossa todennut, että SEUT 20 ja 21 artikla ovat esteenä sille, että jäsenvaltiossa asuvan vaikeavammaisen henkilön kotikunta kieltäytyy myöntämästä hänelle pääasiassa kyseessä olevan henkilökohtaisen avun kaltaista etuutta siitä syystä, että hän oleskelee toisessa jäsenvaltiossa suorittaakseen siellä korkeakouluopintojaan.

Korkein hallinto-oikeus on saatuaan edellä tarkoitetun ennakkoratkaisun asiassa KHO 2018:145 lausunut muun ohella, että vammaispalvelulaissa ei ole erikseen säädetty mainitussa laissa tarkoitetun henkilökohtaisen avun järjestämisestä ulkomailla tapahtuvien pitkäkestoisten opiskelujen ajan, eikä tätä ole käsitelty myöskään lain esitöissä. A:lla on Suomen kansalaisena SEUT 20 artiklan 1 kohdan nojalla unionin kansalaisen asema, joten hän on voinut asiassa vedota tähän asemaan liittyviin oikeuksiinsa, kuten SEUT 21 artiklan 1 kohdan mukaiseen vapauteen liikkua ja oleskella jäsenvaltion alueella (edellä mainitun tuomion kohta 58 oikeuskäytäntöviittauksineen). Korkein hallinto-oikeus totesi, että A oli Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan yksilöjaoston alaisen viranhaltijan sekä yksilöasioiden jaoston valituksenalaisella päätöksellä asetettu Tallinnassa tapahtuvien opintojensa takia huonompaan asemaan kuin sellainen Suomessa jossakin toisessa kunnassa opiskeleva henkilö, jonka kotikuntana säilyi edelleen Espoo ja jolle Espoo olisi järjestänyt vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua. Kysymys oli siten SEUT 21 artiklan 1 kohdan vastaista vapaata liikkumista ja oleskelua koskevan oikeuden rajoittamisesta (edellä mainitun tuomion kohta 60). Korkein hallinto-oikeus katsoi, että asiassa ei ollut esitetty sellaisia yleisiä etuja koskevia perusteltuja syitä, joilla voitaisiin oikeuttaa A:n jäsenvaltioiden alueella liikkumista ja oleskelua koskevan vapauden rajoitus.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevia SEUT:n määräyksiä sovelletaan EU:n alueen lisäksi myös Euroopan talousalueeseen kuuluvissa Norjassa, Islannissa ja Liechtensteinissa, kun taas Sveitsin kanssa on tehty erillinen henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskeva sopimus.

Asiassa esitetty selvitys ja asian oikeudellinen arviointi

A opiskelee X:n yliopistossa filosofian maisteriksi. Hän on päässyt
Nordlys-vaihto-ohjelman kautta opiskelemaan Osloon yliopistoon yhdeksi lukukaudeksi eli noin puolen vuoden ajaksi. A on vaatinut, että hänelle myönnetään henkilökohtaista apua 12 tuntia päivää kohden edellä tarkoitetun vaihto-opiskelun ajaksi. Erasmus-ohjelman apurahan on ollut tarkoitus kattaa henkilökohtaisen avustajan matka- ja asumiskulut. X:n kaupunki pysyy A:n kotikuntana vaihto-opiskelun ajan.

A on korkeimmassa hallinto-oikeudessa ilmoittanut, että hänen tarkoituksensa on edelleenkin suorittaa yliopisto-opintoihinsa liittyvä vaihto-opiskelu Norjassa ja että hän pääsee hakeutumaan vaihto-opiskelijaksi seuraavan kerran tammi-helmikuussa 2020. Ajan kulumisesta huolimatta A:lla on siten edelleen asiassa oikeudellinen intressi.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että A on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikeavammainen henkilö, jolla on oikeus saada henkilökohtaista apua muun ohella opiskelua varten. Korkeakouluopintoihin liittyvää vaihto-opiskelua on pidettävä säännöksessä tarkoitettuna opiskeluna ja siten tavanomaisena elämän toimintona.

Unionin kansalaisena A:lla on oikeus vedota myös asuinvaltiotaan vastaan siihen, että asuinvaltio rajoittaa hänen liikkumisvapauttaan opiskelutarkoituksessa jättäessään myöntämättä vaihto-opiskelun ajaksi henkilökohtaista apua. Oikeudelliseen arviointiin asiassa ei vaikuta se seikka, että A:n tarkoituksena on käyttää liikkumisvapauttaan opiskelijana suhteessa ETA-valtioon. Asiassa ei siten ole myöskään merkitystä sosiaalihuoltolain 57 §:ssä säädetyllä vaatimuksella siitä, että tuen myöntämisestä ulkomaille tulisi säätää erikseen.

Korkeimman hallinto-oikeuden jo aikaisemmin vakiintuneen ratkaisukäytännön (muun ohella KHO 2014:14) mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan tulee myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain nojalla ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa on kysymys vaikeavammaisen henkilön tavanomaisesta elämän toiminnosta.

Edellä todetun perusteella korkein hallinto-oikeus katsoo, että X:n kaupungin tulee järjestää A:lle henkilökohtainen apu opiskelijavaihtoon Norjaan yhden lukukauden ajaksi. Kun hallinto-oikeudella ja X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaostolla on ollut asiasta toinen käsitys, niiden päätökset on kumottava.

Koska hakemuksessa tarkoitettu ajanjakso on jo kulunut, asiaa ei kuitenkaan palauteta yksilöasiainjaostolle uudelleen käsiteltäväksi, vaan asia tulee ratkaista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen mukaisesti siinä vaiheessa, kun A toimittaa asiaa koskevan uuden hakemuksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden tällä päätöksellä ei ole ratkaistu henkilökohtaisen avun järjestämistapaa eikä tuntimäärää vaihto-opiskelun aikana. Myönnettävän avun tuntimäärän tulee kuitenkin olla riittävä suhteessa A:n vaihto-opiskelun mahdollistavan avun tarpeeseen.

2. Oikeudenkäyntikulut

Kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 ja 2 momentti, ei ole kohtuutonta, että A joutuu korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksesta huolimatta pitämään oikeudenkäyntikulunsa hallinto-oikeudessa vahinkonaan. Hallinto-oikeuden päätöstä ei tältä osin muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Eija Siitari, Outi Suviranta, Petri Helander, Antti Pekkala ja Ari Wirén. Asian esittelijä Anna Heikkilä.

Äänestyslausunto

Eri mieltä olleen oikeusneuvos Petri Helanderin äänestyslausunto, johon oikeusneuvos Outi Suviranta yhtyi:

”Olen ratkaisun lopputuloksesta pääasian ja oikeudenkäyntikulujen korvaamisen osalta samaa mieltä kuin enemmistö. Perustelujen osalta lausun seuraavaa:

Asiassa on ratkaistavana, ovatko päätöksen tehnyt viranhaltija ja X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto voineet hylätä A:n hakemuksen henkilökohtaisesta avusta Nordlys-opiskelijavaihtoon Norjaan kevätlukukaudeksi 2016 sillä perusteella, että asiakkaan kotikunnalla ei ole sosiaalihuoltolain 57 §:n viimeisen virkkeen mukaan velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Kysymys on erityisesti siitä, voidaanko 1.4.2015 voimaan tulleen uuden sosiaalihuoltolain 57 §:n edellä mainitun säännöksen katsoa syrjäyttäneen vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin säännösten sisällön sellaisina kuin niitä on ennen uuden sosiaalihuoltolain voimaantuloa oikeuskäytännössä tulkittu vammaispalvelulain esitöiden perusteella.

Vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle muun ohella henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentin mukaan henkilökohtaisella avulla tarkoitetaan vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avustamista kotona ja kodin ulkopuolella muun ohella päivittäisissä toimissa ja opiskelussa. Hallituksen esityksen HE 166/2008 vp vammaispalvelulain 8 c §:ää koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan työ ja opiskelu määriteltäisiin samoista lähtökohdista kuin kuljetuspalveluihin liittyvässä vaikeavammaisten henkilöiden työ- ja opiskelumatkoja koskevassa oikeuskäytännössä. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan hallituksen esityksestä antamassa mietinnössä (StVM 32/2008 vp) käy ilmi, että henkilökohtaista apua voi järjestää myös ulkomaille suuntautuvien loma- ja työmatkojen ajaksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan tulee myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain nojalla myös ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa on katsottava olevan kysymys vaikeavammaisen henkilön tavanomaisista elämän toiminnoista. Oikeuskäytännössä on pääosin ollut kysymys lomamatkoista ja henkilökohtaisen avustajan matkakustannusten korvaamisesta. Korkein hallinto-oikeus on oikeuskäytännössään myös todennut (KHO 23.8.2011 taltionumero 2322), että arvioitaessa tutkijavaihdon kuulumista vammaisen henkilön tavanomaisiin elämän toimintoihin vertailukohtana oli pidettävä saman alan tutkijakouluihin hyväksyttyjen vammattomien tohtoriopiskelijoiden elämää. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että tutkijaopiskelijoiden kansainväliset kontaktit ovat tärkeä osa väitöskirjantekoprosessia ja tutkijan ammatillista kypsymistä, joten yliopiston jatko-opiskeluvaiheessa Kööpenhaminaan suuntautunut alle kolmen kuukauden opiskelu ja työskentely tutkijavaihdossa on ollut tavanomaista tutkijaopiskelijan elämää ja siten kuulunut vammaisen henkilön tavanomaisiin elämän toimintoihin. Mainittu päätös koski tuolloin vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin perusteella järjestettyjä tulkkipalveluja.

A opiskelee X:n yliopistossa filosofian maisteriksi. X:n yliopisto on nimennyt hakemusten perusteella opiskelijoita opiskelijavaihtoon, ja A on ollut nimettyjen joukossa. Korkeakoulujen opiskelijavaihto sisältää yleensä lyhytaikaisia opintoja ulkomaisessa korkeakoulussa kotimaisen tutkinnon suorittamisen aikana. Ulkomailla suoritetut opinnot luetaan tyypillisesti osaksi opiskelijan omaa suomalaista tutkintoa. Opiskelijavaihtoon osallistuminen on korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa tavanomaista. Katson, että myös A:n maisteritutkintoon sisältyvää yhden lukukauden mittaista kertaluontoista opiskelijavaihtoa Norjassa on pidettävä A:n tavanomaiseen elämään kuuluvana toimintona, josta suoriutuakseen hän välttämättä tarvitsee henkilökohtaista apua. Tämän vuoksi kunnan on vammaispalvelulain nojalla järjestettävä vaikeavammaiselle A:lle henkilökohtaista apua Norjassa tapahtuvan opintojakson aikana. Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että asiassa ei ole kysymys henkilökohtaisen avun järjestämisestä ulkomailla tapahtuvien pitkäkestoisten opintojen aikana, jolloin oleskelu ulkomailla lähenee vakinaista oleskelua (vert. KHO 2018:145).

Päätöksen tehnyt viranhaltija, X:n perusturvalautakunnan yksilöasiainjaosto ja hallinto-oikeus ovat kielteisten päätöstensä perusteluissa katsoneet, että henkilökohtaisen avun järjestäminen A:n Norjaan suuntautuvaan usean kuukauden pituiseen opiskelijavaihtoon osallistumisen turvaamiseksi ei ole vammaispalvelulain ja erityisesti sosiaalihuoltolain 57 §:n säännökset huomioon ottaen kunnan erityiseen järjestämisvelvollisuuteen kuuluva sosiaalipalvelu. Opintojakson keston osalta viittaan edellä lausuttuun ja totean, että A:n yhden lukukauden kestävää opintojaksoa Norjassa on pidettävä vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettuna tavanomaisena elämän toimintona, johon henkilökohtaista apua on myönnettävä. Sosiaalihuoltolain 57 §:n viimeisen virkkeen sanamuodon perusteella henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Uuden sosiaalihuoltolain hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 164/2014 vp s. 144) on todettu, että esimerkiksi vammaisten henkilöiden kohdalla yhdenvertaiset edellytykset elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä edellyttäisivät poikkeuksen säätämistä vammaispalveluja koskevassa erityislainsäädännössä. Katson, että vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin sääntely, sellaisena kuin sitä on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä lainvalmisteluasiakirjoissakin esitetyn perusteella sovellettu, muodostaa nyt kysymyksessä olevassa yhteydessä sellaisen erityislainsäädäntöön perustuvan poikkeuksen pääsäännöstä, jota sosiaalihuoltolain 57 §:ssä tarkoitetaan (”ellei muualla toisin säädetä”). Tämän vuoksi sosiaalihuoltolain 57 §:n säännös, jonka mukaan henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ei tule tässä tapauksessa sovellettavaksi.”

Asian esittelijä, oikeussihteeri Anna Heikkilän esitys asian ratkaisemiseksi oli samansisältöinen kuin oikeusneuvos Petri Helanderin äänestyslausunto.

 
Julkaistu 30.10.2019