Puhe ylituomaripäivillä Helsingissä: Oikeusvaltiokehitys maailmalla ja meillä

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ylituomaripäivien osanottajat, ärade deltagare i överdomaredagen, ohjelmassa puheenvuoroni otsikkona on perinteiseen tapaan ”Korkeimman hallinto-oikeuden katsaus”. Se mahdollistaa keskustelun erilaisista ajankohtaisista asioista eikä tietenkään rajoitu vain korkeimman hallinto-oikeuden asioista kertomiseen. Tällä kertaa puheeni pääosa liittyy huoleeni oikeusvaltiokehityksestä maailmalla ja meillä sekä varsinkin aihepiiriin liittyvästä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta keskustelusta.

Oikeusvaltio luisussa

Maailmanlaajuisesti oikeusvaltio on luisussa, jollei suorastaan vapaassa pudotuksessa. World Justice Projectin oikeusvaltioindeksi on heikentynyt suurimassa osassa valtioita ainakin seitsemänä vuotena peräkkäin. Vuosina 2015-2022 oikeusvaltiotilanne heikentyi 64 prosentissa mittauksen kohteina olevista valtioista, 5,7 miljardia ihmistä elää autokraattisissa valtioissa, 1,5 miljardilla ei ole riittävää pääsyä oikeuksiinsa. Vuoden 2024 indeksilistaus sisältää yli 140 maata ja arviot kahdeksassa osakokonaisuudessa, jotka sisältävät 44 indikaattoria. Listaus tunnistaa esimerkiksi hallitusvallan kontrollin, hallinnon avoimuuden, korruption puuttumisen, järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen, ihmis- ja perusoikeuksien suojan, määräysten täytäntöönpanon sekä siviili- ja rikoslainkäytön tehokkuuden.

Korkein luku on 1,00 ja alin 0,00. Listan kärjessä ovat perinteiseen tapaan Pohjoismaat: Tanska 0,9, Norja 0,89 ja Suomi 0,87 perässään Ruotsi (0,86) ja Saksa/Alankomaat (0,83). Pahnanpohjimmaisina ovat Venezuela, Kambodzha ja Afganistan (0,26-0,32). Silmäni eivät listalta löydä esimerkiksi Pohjois-Koreaa.

Mistä tämä kehitys johtuu, mistä se kertoo? Kuten vuoden 2024 talousnobelistit Daron Acemoglu ja James Robinson ovat tutkimuksissaan osoittaneet, oikeusvaltioissa talous on vahvempi, yhteiskunta kestävämpi ja kansalaiset luottavaisempia. Ennakoitavuus ja luottamus ruokkii taloudellista kasvua ja yritteliäisyyttä. Miksi sitten suuressa osassa maailmaa kehitys kulkee toiseen suuntaan? Autoritaarisuus, nationalismi ja populismi lisääntyvät, instituutioita halveksitaan ja uhmataan, alastonta vallankäyttöä ihaillaan, sääntöperustaisuus vaihtuu diiliperustaiseen maailmanjärjestykseen, vähemmistöihin ja naisiin kohdistuu vihaa ja halveksuntaa. Onko liberalistinen käsitys demokraattisesta oikeusvaltiosta vaarassa tai suorastaan kuollut?

Jo runsaat parikymmentä vuotta on tunnettu arvoja ja politiikan suuntia kuvaava GAL-TAN-akseli. Lyhenteen kirjaimet tulevat englanninkielisistä sanoista Green, Alternative, Libertarian ja Traditional, Authoritarian, Nationalistic. Kun poliittisia puolueita tai ajatusmalleja ei enää adekvaatisti voida ryhmitellä oikeistoon ja vasemmistoon, on kehitetty tämä erottelukykyisempi kehikko, joka kuvaa osuvasti polarisaation osatekijöitä.

Tilanteesta USA:ssa

Luodaanpa katsaus kehitykseen USA:ssa presidentti Donald Trumpin toisella kaudella, joka alkoi tammikuussa 2025. New York Timesissa julkaistiin 1.11.2025 toimitusneuvoston (The Editorial Board) kirjoitus In Trump´s America, Are We Losing Our Democracy? Kirjoituksessa tarkasteltiin 12 muuttujan avulla Trumpin toimia demokratian murentamiseksi tiellä kohti autoritaarisuutta. Autoritaarinen johtaja tukahduttaa erimielisyyttä ja sananvapautta, vainoaa poliittisia vastustajiaan, ohittaa lainsäädäntövallan, käyttää armeijaa kotimaiseen kontrollointiin, uhmaa tuomioistuimia, julistaa kansallisen hätätilan väärin perustein, parjaa vähemmistöryhmiä, kontrolloi tiedonvälitystä ja mediaa, pyrkii ottamaan yliopistot haltuunsa, luo henkilökultin, käyttää valtaa henkilökohtaiseksi hyödykseen ja manipuloi lainsäädäntöä pysyäkseen vallassa.

Tuntuuko tutulta? Trumpin hallinto on avoimesti hyökännyt tuomioistuimia vastaan, kieltäytynyt panemasta täytäntöön tuomioistuinten/tuomareiden määräyksiä, joilla on kyseenalaistettu presidentin asetusten täytäntöönpano, pyrkinyt rajaamaan tieteellisen tutkimuksen vapautta, edellyttänyt museoilta historian esittelemistä hallinnon hyväksymällä tavalla, hyökännyt keskuspankin riippumattomuutta vastaan, tehnyt budjettileikkauksia ja irtisanonut henkilöstöä virastoista, joiden tehtävänä on esimerkiksi kehitysapu tai ympäristön suojeleminen, suunnannut voimakkaita, väkivaltaisia toimia maahantulijoita ja ulkomaalaisia vastaan, määrännyt tulleja paitsi kauppapoliittisista syistä myös Brasilialle, koska sen korkein oikeus tuomitsi Trumpin hengenheimolaisen, entisen presidentti Jair Bolsonaron, lähettänyt hätätilalainsäädäntöä luovasti tulkiten kansalliskaartin joukkoja demokraattien hallitsemiin osavaltioihin/kaupunkeihin ylläpitämään järjestystä – pyytämättä ja yllättäen. Suosikkeja ja mielistelijöitä on nostettu tärkeille paikoille, kriitikkoja vastaan nostetaan syytteitä tai heitä mollataan julkisesti mediassa. Lista on pitkä ja läntiselle oikeusvaltiolle ennenkuulumaton. Mainitussa New York Timesin kirjoituksessa tosin lohdullisesti katsottiin, ettei USA vielä ole lähelläkään täyttä autokratiaa Venäjän ja Kiinan malliin, mutta kaikilla muuttujilla luisu kohtia autokratiaa on havaittavissa. Artikkelissa todetaan niin ikään, ettei presidentti Trump toistaiseksi ole uhmannut korkeimman oikeuden määräyksiä, mutta toisaalta tuomarit ovat liian usein noudattaneet hänen strategiaansa jättämällä puolustamatta alempia tuomioistuimia.

Kyllä, Trump valittiin kiistatta avoimissa vaaleissa presidentiksi ja hän sai taakseen paitsi osavaltioiden valitsijamiesten selvän enemmistön myös äänestäjien enemmistön tuen. Kyllä, Trump kertoi etukäteen suunnitelmistaan, jotka ovat paljolti suoraan Heritage-säätiön Project 2025 -ohjelmasta. Sitä saa, mitä tilaa. Toki voidaan kysyä, kuinka moni äänestäjä ymmärsi tätä tilaavansa. Mikä vaikutus vaalitulokseen oli teknomiljardöörien avokätisellä vaalituella ja polarisoivan some-kampanjan kohdistamisella erityisesti vaa´ankieliosavaltioihin? Puhe perhearvojen puolustamisesta, työpaikkojen takaisin saamisesta ja maahanmuuttajien karkottamisesta lankesi otolliseen maaperään.

Niin USA:ssa kuin meilläkin kysytään joskus, miksei kansan demokraattisilla vaaleilla valitsema päätöksentekijä saa käyttää valtaansa vapaasti. Siksi, että oikeusvaltio ei ole enemmistön diktatuuri. Se perustuu vallanjaolle sekä ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamiselle. USA:n perustuslaki on alusta asti pohjautunut vallanjaon tasapainon (checks and balances) varaan. Meillä taas valtiovallan kolmijako estää täydellisen keskittymisen, ja perustuslaki sekä kansainväliset sopimukset rajaavat myös eduskunnan valtaa. Kansan tahdosta kumpuavan vallantäyteyden ajatus ei sovi vallanjaollisiin oppeihin eikä perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Täytäntöönpanovallan kaikkivoipaisuutta korostavassa autoritaaris-populistisessa narratiivissa kysymys ei ole edes epäluottamuksesta tuomioistuimiin perinteisessä mielessä tai niiden kunnioittamisesta instituutioina vaan suorastaan siitä, että tuomioistuimet pyritään jättämään järjestelmän ulkopuolelle tai ettei niiden päätöksiä noudateta. Tuomioistuimellahan ei ole käytössään keinoja itse huolehtia päätöstensä täytäntöönpanosta, jollei hallinto sitä tee. Joka tapauksessa tällainen kehityssuunta voi johtaa tuomioistuinten politisoitumiseen tai niihin kohdistuvaan painostamiseen.

Mutta isompi kysymys on, miksi ihmiset haluavat tällaista yhteiskuntaa? Aika moni amerikkalainen on median haastatteluissa jo todennut pettyneensä yhteiskunnan kehitykseen ja elävänsä pelon ilmapiirissä. Onko kuitenkin demokraattien ja varsinkin puolueen liberaaleimman siiven edustajilla vaikutuksensa tähän kehitykseen? Ja onko samaa havaittavissa meilläkin?

USA:n yhteiskunta on äärimmäisen polarisoitunut; jopa perheet ovat hajonneet ainakin kuvainnollisesti, eikä asioista voida puhua riitautumatta. Yksi nykyhallinnon missioista on taistelu niin sanottua wokea vastaan. Tässä kamppailussa on kysymys vähemmistöjen, syrjinnän ja vihapuheen tiedostavasta kohtaamisesta, LBTQ-oikeuksien esiin nostamisesta, perhekäsityksestä, miehestä ja naisesta, isästä ja äidistä – ja uskonnosta. Kuinka paljon hyvänsä olemme valmiit torjumaan syrjintää, rasismia ja vihapuhetta ja olemaan vapaamielisiä, meidän lienee tunnustettava, että aika suuri osa väestöstä niin USA:ssa kuin Suomessakin ei ymmärrä tai ainakaan jaa näiden ajatusten äärimmäisiä ilmenemismuotoja. Tämä tarjoaa kasvualustan autoritaaris-nationalistisille puolueille, liikkeille ja ryhmille.

Tilanteesta Euroopassa

Autoritaariset ja kansallismieliset liikkeet ovat vahvoilla myös useissa Euroopan maissa, mukaan lukien Euroopan unionissa. Unkarissa pääministeri Viktor Orbanin ajatus illiberaalista demokratiasta elää vahvana, Puolassa hallitus vaihtui, mutta presidentti on kansalliskonservatiivisesta PiS-puolueesta, Slovakian pääministeri Fico on samoilla linjoilla, Tšekin tuoreissa vaaleissa voiton vei kansallismielinen Andrej Babiš. USA:n nykyhallinto on tukenut suuntausta, myös muissa Euroopan maissa, ja ilmeisesti orbanilaisuus on toisaalta vaikuttanut USA:n maga-liikkeeseen.

Näissä maissa on kuitenkin järjestetty aitoja vaaleja toisin kuin vaikkapa Venäjällä. Vaikka hallitusvalta esimerkiksi Unkarissa hallitsee mediaa, maassa on toimiva oppositio. Sama pätee muihin esimerkkimaihin. Miksi autoritaaris-nationalistis-konservatiivinen ajattelu nauttii merkittävää kannatusta? EU:n perustamissopimuksen 2 artiklan arvoluettelo ei tunnista illiberaalin demokratian mahdollisuutta, ja demokraattisen oikeusvaltion ytimeen kuuluvat perusoikeuksien kunnioittaminen, hallitusvallan kontrolli ja tuomioistuinten riippumattomuus. Näitä valvovat muun ohella Euroopan komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin. Olisiko kuitenkin niin, että nämä ylevät arvot ja periaatteet eivät tavoita kansan syviä rivejä, joita uhkaavat muun muassa huoli päivittäisestä toimeentulosta ja pelko maahanmuuttajia kohtaan? Näitä huolia ruokitaan taitavasti sosiaalisessa mediassa, epäilemättä myös hybridioperaatioin, ja saadaan aikaan polarisaatiota ja viholliskuvia eliittejä ja maahanmuuttajia kohtaan. Vastenmielisimmillään näin propagoidaan misogyniaa, suoranaista naisvihaa, sekä ksenofobiaa, rasismia ja ulkomaalaisvihaa.

Poliittisesti onkin havaittavissa siirtymiä liberaaleimmasta siivestä keskelle tai oikealle. Myös keskiryhmien puolueet omaksuvat kriittisiä näkemyksiä maahanmuuttoon turvatakseen kannatuksensa ja valta-asemansa. Elleivät ne onnistu, suurissakin EU-maissa, kuten Saksassa ja Ranskassa, saattaa pian nousta valtaan EU:ta hajottavia, Ukrainan tukeen kriittisesti suhtautuvia, Venäjän narratiivia ymmärtäviä ryhmiä. Oikeusvaltiolla on hintansa, mutta onko tämä hinta liian kallis? Onko paras hyvän pahin vihollinen? Miten puolustaa demokratiaa ja oikeusvaltiota uhraamatta kuitenkaan demokraattisen oikeusvaltion perusteita?

Suurpetojutut ja niihin liittyvät oikeusturvaongelmat

Tämän yleisluonteisen pohdinnan kontekstoimiseksi käsittelen seuraavassa suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen problematiikkaa. Käytän esimerkkinä tuoreinta oikeusjutturyvästä, jossa Suomen riistakeskus oli myöntänyt luvat 129 karhun kaatamiseksi Itä-Suomen alueella. Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola valitti kaikista päätöksistä Itä-Suomen hallinto-oikeuteen, joka kielsi päätösten täytäntöönpanon; hallinto-oikeus ilmoitti ratkaisevansa pääasiat alustavan arvion mukaan vuoden 2025 lopulla tai 2026 alussa. Tämä tarkoittaisi sitä, että luvissa määritelty metsästysaika (20.8.-31.10.2025) kuluisi umpeen ennen asiaratkaisua, jolloin metsästäminen ei tällä kaudella olisi mahdollista riippumatta siitä, ovatko riistakeskuksen päätökset lainmukaisia vai eivät.

Tilanne on ymmärrettävästi herättänyt paljon kiivastakin keskustelua. Niin Itä-Suomen kansanedustajat kuin alueen asukkaat ja metsästäjät ovat voimakkaasti kritikoineet sekä hallinto-oikeutta että luonnonsuojeluyhdistystä. Ikävimpiin piirteisiin kuuluvat syytökset siitä, että hallintotuomioistuimet olisivat vastuussa mahdollisista kasvaneen karhukannan aiheuttamista ihmisuhreista. Erityisen tuomittavana pidän hyökkäyksiä riippumatonta tuomioistuinta kohtaan. Asiallisena ei liioin voida pitää yhdistyksen syyllistämistä siitä, että se sääntöjensä mukaisesti käyttää laissa säädettyä valitusoikeutta tarkoituksensa toteuttamiseksi.

Kaikesta huolimatta rohkenen sanoa, että tilanne on eräänlainen kollektiivinen epäonnistuminen niin viranomaisten, hallintotuomioistuinten kuin luonnonsuojeluyhdistyksenkin osalta. Petopolitiikassa on syntynyt polarisoitunut vastakkainasettelu liberaalin kaupunkiväestön ja syrjäseutujen vähenevän, vanhenevan väestön välille. Jos nämä maailmat erkanevat tyystin toisistaan, lopputulos ei voi olla yhteiskunnan kokonaisedun kannalta hyvä. Asetelma tarjoaa kasvualustan populistisille kärjistyksille. Mitkä siis ovat ongelmat ja miten niitä voitaisiin välttää?

Ensiksikin, poikkeusluvat myönnetään vain hieman ennen verrattain lyhyen metsästysajan alkamista ja sallitaan niiden välitön täytäntöönpano. Tämä asettaa hallinto-oikeuden selkä seinää vasten, sillä oikeusturvan takaavan kuulemis- ja asian selvittämismenettelyn toteuttamiseksi asioita ei käytännössä ole mahdollista ratkaista ennen metsästysajan päättymistä. Tällöin hallinto-oikeus joutuu joko kieltämään päätösten täytäntöönpanon tai sitten antamaan karhujahdin toteutua ja arvioimaan päätösten lainmukaisuutta jälkikäteen. Suomalaisessa mediassa kiertää urbaanilegenda, että Ruotsissa ja Virossa nämä asiat ratkaistaan parissa viikossa. Ainakaan Ruotsin korkeimman hallinto-oikeuden ja Viron korkeimman oikeuden presidentit eivät heidän kanssaan keskustellessani tällaisesta kertoneet kuulleensakaan. Toki täytäntöönpanoratkaisut tehdään meilläkin pikaisesti, kun osapuolia ei tarvitse kuulla.

Toiseksi, kun poikkeusluvat kannanhoidolliseen metsästykseen pohjautuvat EU:n luontodirektiiviin ja metsästyslakiin ja kun niitä koskevaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä on jo olemassa, riistakeskuksen tulisi kyetä tekemään päätökset oikeuskäytännössä edellytettyjä vaatimuksia noudattaen. Jos lupapäätökset täyttävät nämä vaatimukset ja ovat selkeästi perusteltuja, tuomioistuimen on suhteellisen helppoa katsoa ainakin täytäntöönpanokieltoa arvioidessaan, onko kiellon määrääminen välttämätöntä. Samoin, jos kysymyksessä olevan lajin populaatio alueella on vahva, olisi ehkä ajateltavissa kieltää täytäntöönpano vain osassa lupapäätöksiä. Luontodirektiivi ei varsinaisesti suojaa tiettyjen karhuyksilöiden oikeutta elämään vaan lajin kannan säilymistä suotuisalla suojelutasolla.

Ja kolmanneksi, yhdistyksillä on tietenkin oikeus hakea muutosta harkintansa mukaan. Tässä yhteydessä palaan kuitenkin aiempaan kysymykseeni siitä, onko paras hyvän pahin vihollinen. Esimerkiksi nyt puheena olevaan Itä-Suomen karhunmetsästysepisodiin liittyen on uutisoitu, että esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto hyväksyy kannanhoidollisen metsästyksen vahvan karhukannan alueella. Kannan hillikkeetön kasvu aiheuttaa luonnollisesti useita turvallisuuteen ja omaisuuteen liittyviä riskejä. Vaikka yhdistyksille ei voidakaan asettaa velvollisuutta pidättäytyä valittamisesta tällaisessakaan tapauksessa, valittaminen yllä kuvattuine seurannaisvaikutuksineen saattaa loppupeleissä johtaa yhdistyksenkin ajamien tavoitteiden kannalta huonoon lopputulokseen.

Suurpedot ja oikeusvaltion eroosioriski

Joitakin vuosia sitten muun ohella eräät kansanedustajat antoivat mediassa kommentteja, joiden mukaan tuomioistuimet pitäisi sulkea kokonaan pois suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen järjestelmästä. Tähän reagoin aika tiukasti ja arvostelin asianomaisia oikeusvaltion perusperiaatteiden vastaisesta argumentoinnista. Olen tietenkin edelleen samaa mieltä. Silti meidän täytyy tuomioistuimissa tunnistaa suurpetosääntelyyn ja sitä koskevaan päätöksentekoon liittyvät ongelmat. Näen tässä kokoaan suuremman oikeusvaltion vaaran paikan.

Jos emme kykene – yhteistyössä viranomaisten sekä eri etutahojen kanssa – saamaan aikaan järjestelmää, jossa kannanhoidollinen metsästys on EU- ja kansallisessa lainsäädännössä asetetuissa raameissa mahdollista, tuomioistuimet ja ympäristöjärjestöt pyritään sulkemaan järjestelmän ulkopuolelle – eikä silloin ole kysymys vain metsästyksestä. Tästä on jo havaittavissa esimerkkejä.

Kun suden kannanhoidollinen metsästys poronhoitoalueen ulkopuolella ei ole onnistunut ja kun suden suojelustatusta on EU:ssa alennettu, metsästyksen sääntely kiintiöjärjestelmällä on suunnitelmissa. Tämä tarkoittaisi sitä, että ratkaisut tehtäisiin säädösvaltaa käyttämällä asetuksilla eikä yksittäisillä hallintopäätöksillä. Lähtökohtaisesti tällaisen päätöksen lainmukaisuutta ei ole mahdollista testata (hallinto)tuomioistuimissa. Yksi käytännön esimerkki tällaisesta tilanteesta liittyi korona-ajan ravintolasulkuihin: kun sulku toteutettiin valtioneuvoston asetuksella, korkein hallinto-oikeus ei voinut tutkia ratkaisuun kohdistunutta valitusta, koska kysymys oli säädösvallan käyttämisestä eikä hallintopäätöksestä (ks. KHO 2022:63, jossa myös todettiin, että vastaavat rajoitukset olisi voitu antaa myös valituskelpoisella aluehallintoviraston hallintopäätöksellä).

Toinen väylä tuomioistuinten (ja järjestöjen) sulkemiseksi pois päätöksenteon laillisuusarvioinnista on valitusoikeuksien kaventaminen. Tästä on jo muualla ympäristölainsäädännössä merkkejä. Esimerkiksi vuonna 2025 voimaan tullutta rakentamislakia muutettiin jo ennen sen voimaantuloa kaventamalla tiettyjen viranomaisten ja ympäristöjärjestöjen valitusoikeuksia. Samoin alueidenkäyttölakia koskevassa esityksessä ehdotetaan periaatteen ja käytännön tasolla erittäin merkittävää muutosta kaava-asioita koskevaan muutoksenhakujärjestelmään. Valitusoikeus rajattaisiin asianosaisiin sellaisten asemakaavojen osalta, jotka laaditaan voimassa olevan yleiskaavan alueelle yleiskaavan ohjausvaikutuksesta poikkeamatta, ja lisäksi yhdistyksille säädettäisiin valitusoikeutensa säilyttämiseksi velvoite tehdä asemakaavaehdotuksesta muistutus eräitä laissa mainittuja tilanteita lukuun ottamatta. Lausunnossaan korkein hallinto-oikeus totesi, että esityksen perusteluissa ei vaikuteta riittävästi hahmotetun sitä, kuinka kunnan jäsenen valitusoikeus kuuluu kaavoitukseen liittyvän päätöksentekojärjestelmän keskeisiin perusrakenteisiin. Kunnallisvalitus turvaa erisuuntaisten yhteiskunnallisten intressien punnintaan perustuvan päätöksenteon menettelyllistä ja sisällöllistä lainmukaisuutta. Se sekä ehkäisee ennalta lainvastaisuuksia että mahdollistaa niiden tehokkaan jälkikäteisen laillisuusvalvonnan sekä pakottaa päätöksenteon läpinäkyvyyteen. Sillä on täten myös erottamaton yhteys perusoikeuksien ja kunnan asukkaiden itsehallinnon toteutumiseen samoin kuin korruption ehkäisemiseen.

Tämä kehitys, jos mikä, heikentää ympäristöetujen turvaamista ja järjestöjen vaikutusmahdollisuuksia sekä laillisuusvalvonnan edellytyksiä. Tuomioistuin voi valvoa päätöksenteon lainmukaisuutta vain, jos valittamaan oikeutettu taho saattaa asian tuomioistuimen ratkaistavaksi. Kehotan jokaista kohdaltaan pohtimaan suhtautumista valitusmahdollisuuden poistamiseen tilanteessa, jossa itse joutuu lainvastaisena pitämänsä päätöksen kohteeksi.

Tuomioistuimet ja media

Suomessa on paitsi korkea oikeusvaltioindeksi myös varsin hyvä luottamus tuomioistuimiin. Silti tuntuu, että tuomioistuinten toimintaa ei oman piirin ulkopuolella juuri tunneta eikä aina ymmärretä. Liian usein tuomioistuimet näyttäytyvät mediassa päätöksenteon ja yhteiskunnallisen kehityksen hidasteina eivätkä oikeusvaltion turvaajina, jotka osaltaan luovat ennustettavaa investointiympäristöä. Viittasin jo siihen, että tuomioistuimen ajatellaan kykenevän ratkaisemaan esimerkiksi suurpetojen kannanhoidolliset poikkeusluvat viikossa-parissa. Tällöin ei ymmärretä esimerkiksi kontradiktorista prosessia eli kaikkien asianosaisten ja osapuolten kuulemisen vaatimusta keskeisenä oikeusturvaperiaatteena eikä asian selvittämisen edellyttämää työtä. Liioin ei karhuluvista huolta kannettaessa tunnisteta, että samalla tuomioistuimella on käsiteltävänään tuhansissa laskettava lukumäärä esimerkiksi lastensuojelua, mielenterveyshoitoa, vammaispalvelua, kaavoitusta ja rakentamista sekä ulkomaalaisia koskevia asioita.

Korkeimman hallinto-oikeuden strategiassa ja sen viime kesänä tehdyssä tarkistamisraportissa painotetaan viestinnän merkitystä tuomioistuimen yhteiskunnallisen tehtävän kirkastamisessa. Ehkä Suomessa pitäisi eräiden ulkomaisten tuomioistuinten tapaan harkita tiedotustilaisuuksien järjestämistä merkittävimmistä ratkaisuista, mediatiedotteiden lisäämistä, aktivoitumista sosiaalisessa mediassa samoin kuin suullisten käsittelyjen ja katselmusten lisäämistä. Oma-aloitteinen proaktiivinen viestintä vähentää kriisiviestinnän tarvetta.

Yksi näkökulma viestintään ja oikeudenkäytön viivästyspuheisiin tuli mieleen lukiessani lokakuun alkupuolella juttua NIMBY-ilmiöstä (not in my backyard) muun muassa hoitolaitosten luvituksessa. Jutussa esitettiin tosiasiana, että vastustajat saavat hankkeet aina torpattua, kun päätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Ketjun loppupäästä aloittaen on syytä todeta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole valitustuomioistuin eikä käsittely siellä vaikuta kansallisen päätöksen täytäntöönpanoon. Ainoa mahdollinen seuraus kohdistuu valtioon, joka voi joutua maksamaan korvauksia, jos kantelijan ihmisoikeuksia on loukattu. Toiseksi, korkein hallinto-oikeus on valituslupatuomioistuin, eikä valitusluvan hakeminen estä hallinto-oikeuden päätöksen täytäntöön panemista. Käsittelyajat ovat tällä hetkellä keskimäärin 5,4 kuukautta ja mediaani 4,7 kuukautta. Ja viimeksi, eräät rakentamiseen liittyvät luvat ovat vakuutta vastaan pantavissa täytäntöön (hankkeen toteuttajan riskillä) valituksesta huolimatta. Muutoksenhaku vie aikansa, se on oikeusvaltion hinta, mutta aikaa ei pidä virheellisin oletuksin liioitella.

Tuomioistuinten määrärahat ja julkinen talous

Kansainvälinen tilanne, erityisesti Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, edellyttää vahvaa panostusta puolustukseen. Suvereniteetin ja oikeusvaltion ulkoinen puolustaminen maksaa. Kun vielä ikääntyvän Suomen talous- ja työllisyyskehitys ovat heikot, valtiontalouden tilanne ja velkaantuminen aiheuttavat huolta.

Pieniä piristysruiskeita talouteen ovat jäänmurtajatilausten ohella erinäiset energiahankkeet, joidenkin teollisuus- ja kaivosinvestointien lisäksi. Näiden investointien kaavoituksen ja luvituksen muutoksenhakuvaiheessa hallintotuomioistuinten rooli on keskeinen. Valtion budjetissa tuomioistuinten menot ja niistä hallintotuomioistuinten siivu ovat häviävän pieniä, mutta vaikutuksiltaan paljon kokoaan suurempia. Resurssivajauksesta johtuvat viivästykset käyvät kalliiksi.

Riittävä rahoitus on myös oikeusvaltiokysymys. Tuomioistumilla tulee olla riittävät resurssit antaa korkealuokkaista oikeusturvaa niin hankkeiden toteuttajille kuin muille osallisille sekä varmistaa erisuuntaisten yleisten etujen turvaaminen laissa asetetuissa rajoissa. Ensimmäisen oikeudenhoidon selonteon (2022) aikaan saaminen herätti suurta iloa tuomioistuinkentässä. Vihdoin tunnistettiin ja tunnustettiin todelliset määrärahatarpeet, ja seuraavien vuosien talousarviot antoivat varat pysyvien henkilöresurssien lisäämiseen. Tältä tieltä ollaan valitettavasti nyt erkaantumassa. Viimeistään 2027 alkavalla kehyskaudella tuomioistuimet ovat säästöpaineiden edessä. Tämä on ymmärrettävää, ja haastaa meidät hyvällä johtamisella, sisäisiä prosesseja kehittämällä ja tehokkaasti toimimalla virtaviivaistamaan toimintaamme. Säästöpaineen alla on kuitenkin pidettäväpää pää kylmänä, todelliset säästöt syntyvät harkituista ja viisaista päätöksistä

Työvoimavaltaisella alalla rajat ovat kuitenkin melko lähellä, eikä esimerkiksi tekoälystä – tai tukiälystä niin kuin Tuomioistuinvirasto oivaltavasti sitä nimittää – ainakaan lyhyellä aikavälillä saada merkittävää tuottavuusloikkaa. Raaka totuus on, että supistuvien määrärahojen kierre viime kädessä johtaa ratkaisujen viipymiseen, koska päätösten laadusta ja oikeusturvasta tinkiminen ei ole vaihtoehto (toki äärimmäisyyksiin ei pidä mennä, vaan käsittelyn nopeus oikeusturvatekijänä on pidettävä kunniassa).

Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöksistä

Aivan lopuksi ajattelin sanoa muutaman sanan korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöstehtävästä. Meillä on tapana asemoida itsemme niin, että olemme valituslupatuomioistuin, mutta emme pelkästään ennakkopäätöstuomioistuin. Ennakkopäätösten tekeminen on keskeinen tehtävämme, mutta silti annamme myös oikeusturvaa viimeisenä muutoksenhakuasteena. Ennakkopäätösten julkaiseminen riippuu luonnollisesti niistä asioista, joita meille muutoksenhakujen kautta tulee vireille. Emme voi antaa ennakkopäätöksiä, jollei juttuja tule sisään, eikä meiltä liioin voi tilata ennakkopäätöksiä. Pyrimme kuitenkin yleisellä tasolla saamaan selville, mistä aihealueista ennakkopäätöksiämme erityisesti kaivataan. Tämä oli yksi tarkoitus vuosi sitten käynnistyneellä vierailukierroksellamme hallintotuomioistuimissa. Lisäksi järjestämme ensi vuoden alussa eräitä oikeudenaloja koskevan prejudikaattipäivän sidosryhmille.

Mainitsen vielä lopuksi muutamia KHO:n ennakkopäätöksiä kuluvalta vuodelta:

KHO 2025:2: Toinen ilmasto-oikeudenkäynti, jossa kansalaisjärjestöjen passiviteettivalitus valtioneuvoston ilmastoselontekoon liittyvästä ratkaisusta tutkittiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen KlimaSeniorinnen-ratkaisun tulkintavaikutukseen viitaten.

KHO 2025:15: Verokonetta koskeva tietosuoja-asia, joka liittyi journalismin ja ilmaisuvapauden sekä henkilötietojen suojan punnintaan.

KHO 2025:30: Hannukaisen kaivoksen yleiskaava, jossa kaavapäätös kumottiin lähialueen asutukselle aiheutuvan haitan riittämättömän selvittämisen vuoksi.

KHO 2025:40, jossa oli kysymys Schengen-rajasäännöstöstä ja Venäjän kansalaisen maahanpääsyn epäämisestä rajavartiolaitoksen päätöksellä, joka pysytettiin.

KHO 2025:41: Wolt-tapaus, jossa työaikalainsäädännön ei katsottu ulottuvan ruokalähetteihin, mutta lähettien kuitenkin katsottiin olevan työsuhteessa.

Tämä pieni tapausvalikoima kuvaa KHO:n roolia yhteiskunnallisesti merkittävien ratkaisujen lainmukaisuuden varmistajana sekä oikeus- ja hallintokäytännön ohjaajana.

***

Lämmin kiitos koko hallintotuomioistuinväelle kuluneesta vuodesta oikeusvaltion turvaamiseksi! Toivotan kaikille antoisaa ylituomaripäivää! Jag önskar er alla en givande överdomaredag!