KHO:2014:10

Kun ylilääkäri ei ollut tehnyt oikeuspsykiatrisen potilaan jatkohoitopäätöstä mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyssä kuuden kuukauden määräajassa, ylilääkäri oli päättänyt mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin ja 12 §:n nojalla jatkaa potilaan tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa. Kun potilaan asema mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettuna oikeuspsykiatrisena potilaana ei kuitenkaan ollut päättynyt eikä ylilääkäri enää voinut päättää säädetyn määräajan jälkeen hoidon jatkamisesta, hoidon jatkamisesta päättäminen kuului oikeuspsykiatriasta vastaavana viranomaisena Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle (THL).

Jatkohoitopäätöksen jäätyä säädetyllä tavalla tekemättä ylilääkärin oli heti määräajan ylityksen havaittuaan saatettava oikeuspsykiatrista potilasta koskeva asia THL:n ratkaistavaksi. THL:n oli viipymättä käsiteltävä asia hoidon lopettamista koskevassa järjestyksessä. THL:lla oli hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentin perusteella valitusoikeus hallinto-oikeuden päätöksestä, jolla oli jätetty ylilääkärin virheellisessä järjestyksessä tehty päätös vahvistamatta.

Äänestys 4-1 THL:n valitusoikeudesta

Mielenterveyslaki 8–11 §, 17 § 1 ja 2 momentti, 17 a §, 18 a §, 21 §, 22 §, 24 § 1 momentti,

Hallintolainkäyttölaki 6 §

Laki Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta 2 § 1 momentti 4 a kohta

Ks. myös KHO:2014:11

Päätös, josta valitetaan

Kuopion hallinto-oikeus 4.4.2013 nro 13/0260/7

Asian aikaisemmista vaiheista

Paiholan sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri on 26.10.2012 mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin ja 17 §:n 2 momentin nojalla päättänyt, että Joensuusta olevan A:n tahdosta riippumatonta psykiatrista sairaalahoitoa jatketaan, ja alistanut päätöksensä Kuopion hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

Kuopion hallinto-oikeus on 30.11.2012 antamallaan päätöksellä numero 12/0753/7 jättänyt ylilääkärin päätöksen vahvistamatta sillä perusteella, että ylilääkäri ei ollut 26.10.2012 enää voinut päättää A:n hoidon jatkamisesta mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyssä järjestyksessä. Edellistä, 26.4.2012 tehtyä A:n hoidon jatkamista koskevaa päätöstä ei ollut alistettu hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Hallinto-oikeus on siksi katsonut, että koska 26.4.2012 tehty A:n sairaalahoidon jatkamista koskeva päätös ei ole saanut sille alistamismenettelyssä syntyviä oikeusvaikutuksia, tuosta päätöksestä ei ole voitu laskea alkavaksi uutta kuuden kuukauden määräaikaa seuraavan hoitoonmääräämispäätöksen tekemiselle. Näin ollen edellinen lainmukainen A:n sairaalahoidon jatkamista koskeva päätös on katsottava tehdyksi 31.10.2011. Ylilääkärin 26.10.2012 tekemä hoidon jatkamista koskeva päätös on näin ollen tehty mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyn kuuden kuukauden määräajan jälkeen.

Paiholan sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri on 7.12.2012 mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin ja 11 §:n nojalla määrännyt A:n tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon.

Nyt kysymyksessä olevan asian aikaisempi käsittely

Paiholan sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri on 7.3.2013 mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin ja 12 §:n nojalla päättänyt jatkaa A:n tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa ja mielenterveyslain 12 §:n nojalla alistanut päätöksensä Kuopion hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

Kuopion hallinto-oikeuden ratkaisu 4.4.2013

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään jättänyt ylilääkärin päätöksen vahvistamatta.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Sovellettavat säännökset

Mielenterveyslain 3 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan jos edellytykset rikoksesta syytetyn määräämiseen hoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olemassa, kun mielentilatutkimus on toimitettu, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on määrättävä hänet hoitoon hänen tahdostaan riippumatta.

Pykälän 2 momentin mukaan hoitoon määrättyä saadaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen päätöksen nojalla pitää hoidossa hänen tahdostaan riippumatta enintään kuusi kuukautta. Ennen tämän ajan päättymistä potilaasta on annettava tarkkailulausunto sen selvittämiseksi, ovatko edellytykset hoitoon määräämiseen tahdosta riippumatta edelleen olemassa. Hoidon jatkaminen tai lopettaminen on ratkaistava 11 §:ssä tarkoitetun lääkärin kirjallisella päätöksellä ennen kuin hoitoa on kestänyt kuusi kuukautta. Hoidon jatkamista koskeva päätös on annettava potilaalle tiedoksi viipymättä ja heti alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi, jolloin hallinto-oikeuden on tutkittava, ovatko edellytykset hoitoon määräämiseen tahdosta riippumatta edelleen olemassa. Hoidon lopettamista koskeva päätös on niin ikään annettava potilaalle tiedoksi viipymättä ja heti alistettava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vahvistettavaksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on joko vahvistettava hoidon lopettamista koskeva päätös tai, jos edellytykset hoitoon määräämiselle potilaan tahdosta riippumatta ovat olemassa, määrättävä potilas hoitoon.

Pykälän 3 momentin mukaan hoidon jatkamista koskevan päätöksen nojalla potilasta saadaan pitää hoidossa hänen tahdostaan riippumatta enintään kuusi kuukautta. Jos ennen tämän ajan päättymistä näyttää ilmeiseltä, että hoidon jatkaminen on edelleen välttämätöntä, on meneteltävä siten kuin 2 momentissa säädetään.

Asiassa saatu selvitys

A:n sairaalahoidon jatkamisesta on tehty mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin mukainen päätös 26.10.2012. Hallinto-oikeus ei ole vahvistanut sitä päätöksellään 30.11.2012, koska alistettu päätös on tehty mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyn kuuden kuukauden määräajan jälkeen. Tämän jälkeen Paiholan sairaalan ylilääkäri on 7.12.2012 tehnyt päätöksen, jolla A:n on 5.12.2012 laaditun tarkkailulähetteen ja 7.12.2012 annetun tarkkailulausunnon perusteella määrätty mielenterveyslain 8 §:n ja 11 §:n perusteella psykiatriseen sairaalahoitoon. Hallinto-oikeudella nyt käsiteltävänä oleva ylilääkärin päätös 7.3.2013 on mielenterveyslain 12 §:n nojalla alistettu hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

Korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö

Korkein hallinto-oikeus on antanut kaksi vuosikirjaratkaisua, jotka liittyvät tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevan päätöksen määräaikoihin ja viranomaisten toimivaltaan (KHO 1993 A 32 ja KHO 2011:70).

Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisussaan 1993 A 32 todennut, että Niuvanniemen sairaalan ylilääkärin päätöstä ei ollut tehty mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyssä kuuden kuukauden määräajassa. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan mielenterveyslain 3 ja 4 luvussa tarkoitettu potilaan hoidon jatkaminen ja lopettaminen oli aina ratkaistava sosiaali- ja terveyshallituksen, sittemmin terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen (nykyään Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jäljempänä myös THL) päätöksellä. Korkein hallinto-oikeus totesi johtopäätöksenään, että kuuden kuukauden määräajan noudattamatta jättämisestä ei voitu katsoa seuraavan, että potilaan hoidosta olisi tämän jälkeen tullut päättää mielenterveyslain 2 luvun mukaisessa järjestyksessä.

Vuosikirjaratkaisussaan 2011:70 korkein hallinto-oikeus on todennut, että mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa olevan kuuden kuukauden määräajan noudattamatta jättämisen vaikutuksista ei ole mielenterveyslaissa erikseen säädetty. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan kysymys on kuitenkin potilaan oikeusturvan vuoksi säädetystä määräajasta, jolloin määräajan noudattaminen muodostaa lähtökohtaisen edellytyksen sille, että hallinto-oikeudelle vahvistettavaksi alistettu päätös voidaan vahvistaa.

Mielenterveyslaki on ensiksi mainitun korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen muuttunut. Hallinto-oikeuden käsityksen mukaan lain muutoksen jälkeenkin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun 1993 A 32 perusteella on pääteltävissä, että oikeuspsykiatrisen potilaan hoidon jatkamisesta ei voida päättää mielenterveyslain 2 luvun mukaisessa järjestyksessä. Ratkaisusta on lisäksi varmuudella pääteltävissä vain se, että hoidon jatkamista koskevan päätöksen tekemiselle säädetyn määräajan ylittyminen ei ole korjattavissa mielenterveyslain 2 luvussa säädettyihin menettelyihin siirtymällä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta 2011:70 hallinto-oikeus toteaa, että se tarkoittaa käytännössä sitä, että laissa säädetyn määräajan jälkeen tehtyjä potilaan hoidon jatkamista koskevia päätöksiä ei voida hallinto-oikeudessa alistusmenettelyssä vahvistaa.

Hallinto-oikeuden tulkinnan mukaan korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut 1993 A 32 ja 2011:70 eivät ole keskenään ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toinen toistaan ja ovat mielenterveyslaista ilmenevien perusperiaatteiden mukaisia.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös

Mielenterveyslain 2 luvussa säädetään tahdosta riippumattomasta hoidosta. Kyseisen luvun 9 §:n 2 momentissa säädetään tarkkailulähetteen laatimisesta ja kyseisen luvun 10 §:n 1 momentissa tarkkailulausunnon antamisesta. Mielenterveyslain 3 luvussa säädetään erikseen rikoksesta syytetyn mielentilan tutkimisesta ja hoidosta tahdosta riippumatta.

Potilaan hoidon tarpeen arvioinnista on mielenterveyslain 2 luvussa säädetty nimenomaisesti eri tavoin kuin mielenterveyslain 3 luvussa. Rikoksesta syytetyn tai rangaistukseen tuomitsematta jätetyn mielentilan ja tahdosta riippumattoman hoidon tarpeen arviointi on tehdystä rikoksesta johtuen erilaista kuin muun henkilön tahdosta riippumattoman hoidon tarpeen arviointi.

A on oikeuspsykiatrinen potilas. Oikeuspsykiatrisen potilaan hoitoon määräämisessä, hoidon jatkamisessa ja hoidon lopettamisessa noudatetaan mielenterveyslain 3 luvussa nimenomaisesti säädettyä 2 luvusta poikkeavaa menettelyä. A:n mielenterveyslaissa säädetty asema oikeuspsykiatrisena potilaana ei ole muuttunut sillä perusteella, että hallinto-oikeus ei ole edellä mainitulla tavalla vahvistanut sille mielenterveyslain 17 §:n nojalla alistettua 26.10.2012 tehtyä päätöstä. Hoidon jatkamista koskevan päätöksen alistamiselle säädetyn määräajan ylittyminen ei ole korjattavissa mielenterveyslain 2 luvussa säädettyihin menettelyihin siirtymällä. Kun psykiatrisesta hoidosta vastaavan lääkärin 7.3.2013 tekemä alistettu päätös on tehty mielenterveyslain 2 luvussa säädetyssä menettelyssä, jossa ennen hoitoonmääräämispäätöstä tehdään tarkkailulähete ja annetaan tarkkailulausunto, alistettu päätös on tehty virheellisessä järjestyksessä. Tämän vuoksi hallinto-oikeudelle tehty alistus jätetään vahvistamatta. Toimivaltainen viranomainen oikeuspsykiatrisen potilaan hoitoon määräämisessä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet JaanaMalinen, Riikka Tiainen, joka on myös esitellyt asian, ja TimoTuovinen (asiantuntijajäsen, psykiatriaan perehtynyt laillistettulääkäri).

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on katsottava vaatineen, että Kuopion hallinto-oikeuden 4.4.2013 antama päätös kumotaan ja että Paiholan sairaalan ylilääkärin 7.3.2013 tekemä, A:n psykiatrisen sairaalahoidon jatkamista koskeva päätös vahvistetaan.

Kuopion hallinto-oikeuden olisi tullut vahvistaa A:n tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskeva ylilääkärin 7.3.2013 tekemä päätös. Hallinto-oikeus on päätöksessään 4.4.2013 katsonut, että A on oikeuspsykiatrinen potilas ja että toimivaltainen viranomainen hoitoon määräämisessä olisi THL.

Hallintolainkäyttölain 6 §:n 1 momentin mukaan valitusoikeus on sillä, johon päätös on kohdistettu. Kuopion hallinto-oikeuden päätöksessä 4.4.2013 on jätetty vahvistamatta A:n hoidon jatkamista koskeva päätös sen vuoksi, että hänet on määrätty hoitoon mielenterveyslain 2 luvun mukaisena potilaana. Edelleen hallinto-oikeus on päätöksessään lausunut, että hoitoon määräämisessä toimivaltainen taho on THL. Vaikka päätöstä ei ole kohdistettu THL:een, THL katsoo olevansa oikeutettu valittamaan Kuopion hallinto-oikeuden päätöksestä, koska THL on eri mieltä toimivaltaisesta viranomaisesta kyseisessä tapauksessa. THL ei katso olevansa toimivaltainen päättämään A:n hoidosta mielenterveyslain mukaan.

Valitusoikeus on myös viranomaisella, jos valitusoikeus on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen. THL:lle ei ole mielenterveyslaissa tai muussakaan laissa säädetty oikeutta valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä oikeuspsykiatrisissa asioissa. THL katsoo kuitenkin, että sillä on valvottavanaan merkittävä julkinen etu oikeuspsykiatrisissa asioissa, minkä vuoksi korkeimman hallinto-oikeuden tulisi ottaa THL:n valitus käsiteltäväkseen.

THL:ssa toimii oikeuspsykiatristen asioiden lautakunta, jonka tehtävistä on säädetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetussa laissa. Lautakunnassa käsitellään ja ratkaistaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 45 §:ssä tarkoitetut henkilön mielentilaa tai vaarallisuutta koskevat lausuntoasiat, asiat, jotka koskevat rikoksesta syytetyn taikka mielentilansa vuoksi rangaistukseen tuomitsematta jätetyn henkilön määräämistä psykiatriseen sairaalahoitoon tai hoidettavaksi erityishuoltolaitoksessa, sekä asiat, jotka koskevat tällaisen hoidon lopettamista sekä hoitoon määrätyn oikeuspsykiatrisen potilaan päästämistä sairaalasta sairaanhoitopiirin valvonnassa. THL:n toimivalta oikeuspsykiatrian tehtäväalueella ilmenee mielenterveyslain 3, 4 ja 4 b luvuista.

Lakisääteiset tehtävät osoittavat THL:lla olevan valvottavanaan julkisen edun ensinnäkin sen vuoksi, että THL:lla on merkittävä rooli asiantuntijaviranomaisena antaessaan lausuntoja rikoksesta syytetyn syyntakeisuudesta. Pohjimmiltaan on kysymys viranomaistehtävästä, jonka ydinsisältönä on huolehtia siitä, etteivät psyykkisesti sairaat, tahdosta riippumattoman psykiatrisen hoidon tai vastentahtoisen kehitysvammahuollon tarpeessa olevat henkilöt joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan, mikäli he ovat olleet teon hetkellä syyntakeettomia. Edelleen THL:n tehtävänä on huolehtia siitä, että psykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa olevat rikoksesta syytetyt henkilöt määrätään psykiatriseen sairaalahoitoon laissa säädetyissä tilanteissa. Valvottavana oleva julkinen etu ilmenee myös siten, että hoidon tarpeessa olevat, itselleen ja/tai muille vaaralliset ja rikokseen syyllistyneet henkilöt ovat THL:n määrääminä tarvitsemansa hoidon piirissä, kunnes THL päättää hoidon lopettamisesta, jollei hallinto-oikeus päätä asiaa toisin sitä ennen. Yhteiskunnan turvallisuuden kannalta THL:lla on merkittävä etu valvottavanaan myös antaessaan lausuntoja henkilön vaarallisuudesta. THL:lle mielenterveyslaissa säädetyt tehtävät edustavat merkittävän julkisen edun valvomista niin psyykkisesti sairaiden rikoksentekijöiden rikosoikeudellisten seuraamusten kuin myös yhteiskunnan turvallisuuden kannalta.

Kysymys on siitä, mikä taho on toimivaltainen käsittelemään A:n määräämisen psykiatriseen hoitoon, kun hoidon jatkamista koskeva päätös on ensin kumottu määräajan ylittymisen vuoksi ja sitten virheellisessä järjestyksessä tehtynä. Kiistanalaista on myös se, missä järjestyksessä A:n hoitoon määräämisen tulisi tapahtua.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu on tärkeä, jotta voidaan turvata hoidon tarpeessa olevan oikeuspsykiatrisen potilaan hoito ja toisaalta se, että myös tulevien tapausten osalta on selvillä, mitä menettelyä noudattaen oikeuspsykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa oleva, mielenterveyslain 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla itselleen ja/tai muille vaarallinen henkilö määrätään hoitoon tilanteessa, jossa hoidon jatkamista koskeva päätös kumotaan tai jätetään vahvistamatta hallinto-oikeudessa muun syyn kuin hoidon tarpeeseen liittyvän seikan vuoksi.

THL:n toimivallasta on säädetty mielenterveyslain 17 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 22 §:ssä. THL on toimivaltainen määräämään rikoksesta syytetyn hoitoon silloin, kun se käsittelee rikoksesta syytetyn asiaa mielentilatutkimuksen jälkeen (mielenterveyslaki 17 § 1 momentti). THL ei voi määrätä oikeuspsykiatrista potilasta hoitoon mielenterveyslain 17 §:n 1 momentin nojalla enää sen jälkeen, kun rikosasian käsittely on päättynyt, sillä sen jälkeen potilas ei ole enää rikoksesta syytetty. Rikosasian käsittely tuomioistuimessa on A:n osalta päättynyt vuonna 1992. Lainkohdan soveltaminen tilanteeseen, jossa rikosasian käsittelystä on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, merkitsisi lain säännöksen tulkitsemista yli säännöksen sanamuodon ja siten mielivaltaista puuttumista henkilön vapauteen.

THL voi määrätä hoitoon oikeuspsykiatrisen potilaan myös silloin, kun sairaalan lääkäri on kuuden kuukauden kuluessa edellisestä hoitoon määräämispäätöksestä lukien tehnyt päätöksen potilaan hoidon lopettamisesta. Tällaista hoidon lopettamista koskevaa päätöstä ei ole A:n osalta määräaikana tehty, joten 17 §:n 2 momentti ei sovellu hoitoon määräämiseen THL:n osalta.

Mielenterveyslain 21 ja 22 § koskevat hoitoon määräämistä ilman mielentilatutkimusta välittömästi rikosasian käsittelyn yhteydessä. Mielenterveyslain 22 § soveltuu tilanteeseen, jossa rikosasiaa käsittelevä tuomioistuin saattaa hoidon tarvetta koskevan asian vireille THL:ssa. Tähän viittaa 22 §:n säännös sairaalasta poistamisesta. Lainkohta ei sovellu nyt käsillä olevaan tilanteeseen. A:n asia ei ole tullut vireille THL:ssa rikosasiaa käsittelevän tuomioistuimen toimesta.

THL:lla ei ole lakiin perustuvaa tai mielenterveyslain 2 luvussa kuvatun kaltaista yleistä toimivaltaa määrätä oikeuspsykiatrista potilasta hoitoon, vaan hoitoon määräämistilanteet on mielenterveyslaissa erikseen säädetty. Mielenterveyslain 3 luvun mukaisia hoitoon määräämistä koskevia säännöksiä ei ole mahdollista venyttää ohi säännösten sanamuodon, sillä hoitoon määrääminen merkitsee vapaudenriiston käsittävää päätöstä. Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapaudenriistoon voi oikeuttaa vain lain säännös. THL ei voi ilman lakiin perustuvaa toimivaltaa korjata hoidon jatkamismenettelyssä tapahtuneita virheitä, vaan sen on sovellettava mielenterveyslakia sen sanamuodon mukaisesti ylittämättä sille laissa säädettyä toimivaltaa. Siten Kuopion hallinto-oikeuden näkemys siitä, että THL olisi asiassa toimivaltainen, ei perustu lakiin.

Mielenterveyslaissa ei ole säädetty siitä, mitä menettelyä noudattaen päätetään potilaan hoidosta nyt käsillä olevan kaltaisessa tapauksessa. Mielenterveyslaissa on tässä kohtaa aukko, jota ei voida paikata venyttämällä lain säännöksiä ohi sanamuodon. Sen vuoksi A:n hoidosta on päätettävä mielenterveyslain 2 luvussa säädettyä järjestystä noudattaen.

THL on myös toimittanut selvityksen siitä, että Paiholan sairaalan ylilääkäri on 15.4.2013 tehnyt THL:lle esityksen A:n määräämisestä mielenterveyslain 8 ja 17 §:n nojalla tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon. THL on 3.5.2013 tekemässään päätöksessä todennut, että A:n asema oikeuspsykiatrisena potilaana on rauennut. A:n hoitoon määräämistä koskeva asia on ratkaistava mielenterveyslain 2 luvun mukaisessa järjestyksessä.

A on antanut selityksen, jossa hän on ilmoittanut tyytyvänsä siihen päätökseen, jonka korkein hallinto-oikeus asiassa antaa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on ilmoittanut, ettei se anna vastaselitystä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen valitus hylätään. Kuopion hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

1. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen valitusoikeus

Hallintolainkäyttölain 6 §:n 1 momentin mukaan päätöksestä saa valittaa se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Saman pykälän 2 momentin mukaan viranomaisella on lisäksi valitusoikeus, jos laissa niin säädetään tai jos valitusoikeus on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen.

Mielenterveyslaissa tai muussa laissa ei ole säännöstä THL:n oikeudesta valittaa päätöksestä, jolla hallinto-oikeus on jättänyt vahvistamatta ylilääkärin tekemän, oikeuspsykiatrisen potilaan sairaalahoidon jatkamista koskevan päätöksen tilanteessa, jossa mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetty kuuden kuukauden määräaika on ylittynyt.

Hallituksen esityksessä eräiksi hallintolainkäyttöä koskevan lainsäädännön muutoksiksi (HE 112/2004 vp) terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta annettuun lakiin ehdotettiin otettavaksi viraston muutoksenhakuoikeutta koskeva nimenomainen säännös. Sen perusteella terveydenhuollon oikeusturvakeskus, jolle nyt kysymyksessä olevat THL:n tehtävät aikaisemmin kuuluivat, olisi saanut hakea muutosta päätökseen, jolla hallinto-oikeus oli ratkaissut viraston tekemää päätöstä koskevan valituksen.

Ehdotettua valitusoikeutta koskevaa muutosta ei kuitenkaan eduskuntakäsittelyssä hyväksytty. Hallintovaliokunta viittasi mietinnössään (HaVM 13/2005 vp) siihen, että perustuslakivaliokunta oli vakiintuneessa käytännössään pitänyt viranomaisen muutoksenhakuoikeutta hallintolainkäyttöjärjestelmässä poikkeuksellisena. Se oli katsonut etenkin viranomaisen yleisen muutoksenhakuoikeuden voivan muodostua ongelmalliseksi perustuslain 21 §:n 1 momentissa vaaditun asianmukaisen menettelyn kannalta, koska tällöin viranomainen saatetaan nähdä asianosaisen muodolliseksi vastapuoleksi (esimerkiksi PeVL 4/2005 vp, PeVL 37/2004 vp, PeVL 36/2004 vp ja PeVL 4/2004 vp). Muun ohella tämän vuoksi hallintovaliokunta ei pitänyt ehdotettua yleistä valitusoikeutta perusteltuna, mutta totesi samalla, että hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentin mukaan viranomaisella on valitusoikeus muun muassa silloin, jos se on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään KHO 2009:6 katsonut, että kun terveydenhuollon oikeusturvakeskus oli mielenterveyslain 8 §:n ja 17 §:n 1 momentin nojalla mielentilatutkimuksen jälkeen määrännyt rikoksesta syytetyn tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon, mutta hallinto-oikeus oli hoitoon määrätyn valituksen johdosta kumonnut hoitoonmääräämispäätöksen, ettei hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentti huomioon ottaen terveydenhuollon oikeusturvakeskuksella ollut valitusoikeutta hallinto-oikeuden päätöksestä.

Edellä mainitussa ratkaisussa oli kysymys siitä, olivatko tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisen edellytykset potilaan kohdalla hänen terveydentilansa johdosta olemassa. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa THL:n valitus ei koske A:n tahdosta riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon jatkamisen edellytyksiä hänen terveydentilansa perusteella. THL:n valitus koskee nyt sitä, missä järjestyksessä on päätettävä sellaisen potilaan hoidosta, jonka THL on mielenterveyslain 17 §:n 1 momentin nojalla määrännyt hoitoon mielentilatutkimuksen jälkeen, mutta jonka jatkohoitoa koskevan sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan ylilääkärin mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin nojalla tekemän päätöksen hallinto-oikeus on kumonnut päätöksenteossa tapahtuneen menettelyvirheen johdosta.

Epäselvyys siitä, mille viranomaiselle kuuluu päättää mielentilatutkimuksen jälkeen tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon määrätyn henkilön psykiatrisesta jatkohoidosta tässä tilanteessa, missä järjestyksessä päätös on tehtävä ja mikä vaikutus potilaan asemaan on jatkohoitopäätöksen jäämisellä määräajassa tekemättä, ovat kaikki sellaisia kysymyksiä, joiden ratkaisemista muutoksenhaun johdosta korkeimmassa hallinto-oikeudessa julkisen edun voidaan katsoa vaativan. Edellä selostetusta eduskunnan hallintovaliokunnan kannanotostakin ilmenee, että se on pitänyt viranomaisen valitusoikeutta tietyissä tilanteissa julkisen edun perusteella mahdollisena, vaikkakin on päätynyt yleisen valitusoikeuden osalta kielteiselle kannalle.

Valitusoikeus julkisen edun valvomisen tarpeen perusteella on kuitenkin vain sillä viranomaisella, jonka valvottavana kysymyksessä oleva etu on. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetun lain 2 §:n 1 momentin 4 a kohdan mukaan laitoksen tulee huolehtia oikeuslääketieteeseen ja oikeuspsykiatriaan kuuluvista tehtävistä siten kuin niistä erikseen säädetään. Mielenterveyslain mukaan nämä tehtävät liittyvät mielentilatutkimuksen suorittamiseen, oikeuspsykiatrisen potilaan hoidon aloittamiseen, hoitopaikan määräämiseen ja hoidon lopettamiseen.

THL:n tehtävistä ja toimivallasta rikoksesta rangaistukseen tuomitsematta jätetyn henkilön psykiatrisen sairaalahoidon tarpeen selvittämisestä ja hoidosta hänen tahdostaan riippumatta säädetään mielenterveyslain 21 ja 22 §:ssä. Rikoksesta syytetyn mielentilatutkimuksen jälkeen tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisestä säädetään mielenterveyslain 17 §:n 1 momentissa. Säännöksestä ilmenee, että hoitoon määräämisestä päättää THL. Mielenterveyslain 17 a §:n mukaan THL päättää myös sairaalan, jossa edellä mainitulla tavalla hoitoon määrätyn tahdosta riippumaton psykiatrinen hoito aloitetaan.

Mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin mukaan mielentilatutkimuksen jälkeen hoitoon määrätyn henkilön tahdosta riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon jatkamisesta päättää määräajassa sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri, joka myös päättää hoidon lopettamisesta. Hoidon lopettamista koskeva päätös on heti alistettava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vahvistettavaksi.

Mielenterveyslain 18 a §:n mukaan lain 17 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitettu henkilö, joka on määrätty hoitoon, voidaan ennen lopullista sairaalasta poistamista päästää Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen määräämin, henkilön terveydentilan arvioimiseen taikka hänen lääke- tai muuhun terveydenhoitoonsa perustuvin ehdoin sairaalasta enintään kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan.

Mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetty menettely, jonka mukaan pykälässä tarkoitetun potilaan hoidon lopettamiselle on saatava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vahvistus, toteutettiin lailla mielenterveyslain muuttamisesta (1504/1994). Lainmuutosta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 226/1994 vp) ehdotettiin, että sekä hoidon jatkamista että sen lopettamista koskeva päätös olisi alistettava lääninoikeuden vahvistettavaksi. Lakivaliokunta lausui (LaVL 9/1994 vp) muun ohella seuraavaa: "Kun lääkäri ja potilas ovat hoidon lopettamispäätöksestä samaa mieltä, on prosessissa oltava mukana jokin taho, joka tarkastelee asiaa yhteiskunnan turvallisuusintressien kannalta. Yhteiskunnan etua valvova taho on yleensä virallinen syyttäjä tai erityinen valtion asiamies. Tässä tapauksessa yhteiskunnan etua valvova rooli luontuisi parhaiten terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle, jolla on potilastiedot käytettävissään jo hoitoon määräämisen ajalta sekä erityinen oikeuspsykiatrian lautakunta." Tähän liittyen lakivaliokunta esitti, että lääninoikeuden olisi tullut lopettamispäätöstä käsitellessään pyytää terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunto.

Lainmuutos hyväksyttiin kuitenkin sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössään (StVM 43/1994 vp) ehdottamassa muodossa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta asettui mietinnössään puoltamaan lakivaliokunnan lausuntoon liitettyä lakivaliokunnan vähemmistöön jääneiden jäsenten eriävää mielipidettä, jonka mukaan hoidon lopettamista koskeva päätös olisi edelleen alistettava terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen, nyttemmin THL:n, vahvistettavaksi.

Lakivaliokunnan lausunnossa ja siihen liitetyssä eriävässä mielipiteessä esitetyt näkökohdat, jotka ovat olleet lailla (1504/1994) toteutetun mielenterveyslain muutoksen perustana, sekä nykyisen THL:n edellä mainitut lakisääteiset tehtävät viittaavat siihen, että juuri THL on se viranomainen, jolla on mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettujen potilaiden kohdalla valvottavanaan sellainen julkinen etu, jonka perusteella sillä on tarve saada korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu THL:n näiden potilaiden jatkohoitoa koskevasta toimivallasta ja mielenterveyslain tulkinnasta tällaisessa tilanteessa. Tällä perusteella korkein hallinto-oikeus on tutkinut THL:n Kuopion hallinto-oikeuden 4.4.2013 antamasta päätöksestä tekemän valituksen.

2. Ratkaisu pääasiassa

2.1 Kuopion hallinto-oikeuden päätös 30.11.2012

Hallinto-oikeus on 30.11.2012 antamallaan päätöksellä jättänyt vahvistamatta Paiholan sairaalan ylilääkärin 26.10.2012 tekemän, A:n tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevan päätöksen sillä perusteella, että A:n hoidon jatkamisesta ei ole voitu päättää mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyssä järjestyksessä, koska edellistä A:ta koskevaa jatkohoitopäätöstä ei ollut alistettu hallinto-oikeuden vahvistettavaksi ja näin ollen 26.4.2012 tehty päätös oli tehty säädetyn kuuden kuukauden määräajan jälkeen.

Asiassa on kysymys siitä, missä järjestyksessä A:n hoidosta on hallinto-oikeuden mainitun päätöksen jälkeen päätettävä. Mielenterveyslain säännöksistä ei suoraan ilmene, miten on meneteltävä, kun ylilääkäri ei määräajassa tee päätöstä hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta. Yleensä kysymys on siitä, että säädetty määräaika ylitetään sairaalan virheen vuoksi, mutta syynä voi olla myös esimerkiksi potilaan karkaaminen.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään KHO 2011:70 tulkinnut toimivaltaa tässä tilanteessa siten, että kun hallinto-oikeudelle alistettu edellinen mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin mukainen päätös oikeuspsykiatrisen potilaan sairaalahoidon jatkamisesta oli tehty mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan jälkeen, lääkäri ei enää ollut voinut päättää hoidon jatkamisesta tuossa lainkohdassa säädetyssä järjestyksessä. Tämän vuoksi alistettu päätös jätettiin vahvistamatta. Sillä seikalla, että potilas oli hoidon aikana karannut sairaalasta ja oli ollut määräajan umpeutumisen aikaan tavoittamattomissa, ei ollut asiassa oikeudellista merkitystä. Ratkaisusta seuraa, ettei määräajan umpeuduttua jatkohoidosta voida päättää enää sairaalan ylilääkärin päätöksellä.

Siitä, että Kuopion hallinto-oikeus on jättänyt vahvistamatta jatkohoitoa koskevan päätöksen muodollisella perusteella, on seurannut, että hallinto-oikeus ei ole 30.11.2012 antamallaan päätöksellään ottanut kantaa siihen, ovatko A:n tahdosta riippumattoman hoidon jatkamisen edellytykset hänen terveydentilansa perusteella päätöstä tehtäessä täyttyneet.

Tässä tilanteessa on perusteltua tulkita hallinto-oikeuden 30.11.2012 antaman vahvistamatta jättämistä koskevan päätöksen merkitys siten, että hoidosta vastaava ylilääkäri ei jatkohoitopäätöksen vahvistamatta jättämisen jälkeen enää ole voinut tehdä päätöstä hoidon jatkamisesta mielenterveyslain 17 §:n nojalla.

2.2 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen valitus Kuopion hallinto-oikeuden päätöksestä 4.4.2013

Asiassa on kysymys siitä, onko hallinto-oikeuden tullut jättää ylilääkärin 7.3.2013 tekemä, A:n hoidon jatkamista koskeva päätös vahvistamatta sillä perusteella, että hoidon jatkamisesta päättäminen/hoitoon määrääminen kuuluu THL:n toimivaltaan.

Aikaisemmin mielenterveyslain (1086/1992) mukaan päätöksen rikoksesta syytetyn määräämisestä hoitoon tahdosta riippumatta ja hoidon lopettamisesta teki terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Hoidon jatkamista koskeva ylilääkärin päätös oli alistettava terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen vahvistettavaksi. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen toimivaltaan kuului myös hoidon jatkamisesta päättäminen sen jälkeen, kun ylilääkärin päätöksellä hoitoa oli jatkettu kuusi kuukautta. Lailla (1504/1994) mielenterveyslain säännöksiä kuitenkin muutettiin siten, että ylilääkäri tekee aina hoidon jatkamista koskevan päätöksen, joka on aikaisemmasta poiketen alistettava terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen sijasta lääninoikeudelle, nykyisin hallinto-oikeudelle, vahvistettavaksi.

Hoitojakson kestäessä tapahtuvasta hoidon lopettamisesta päättää mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin mukaan sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri. Ylilääkärin tekemä, oikeuspsykiatrisen potilaan hoidon lopettamista koskeva päätös on alistettava THL:n vahvistettavaksi. THL:n on joko vahvistettava hoidon lopettamista koskeva päätös tai, jos edellytykset hoitoon määräämiselle potilaan tahdosta riippumatta ovat olemassa, määrättävä potilas hoitoon.

Korkeimman hallinto-oikeuden edellä selostetusta ratkaisusta KHO 2011:70 seuraa, ettei määräajan umpeuduttua jatkohoidosta voida päättää enää sairaalan ylilääkärin päätöksellä. Vaihtoehdoiksi tällöin jää, että potilas voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon vain uudella THL:n päätöksellä tai mielenterveyslain 8 ja 11 §:ssä tarkoitetussa menettelyssä, jos mielenterveyslain 8 §:ssä säädetyt edellytykset ovat olemassa.

Jälkimmäistä tulkintavaihtoehtoa puoltaa se, ettei THL:lle ole tällaisessa tilanteessa säädetty mielenterveyslain 17 §:ssä nimenomaista toimivaltaa. Toisaalta edellä selostettujen mielenterveyslain säännösten mukaan THL:n kuuluu huolehtia mielenterveyslaissa määritellyistä erityisesti mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettujen oikeuspsykiatristen potilaiden hoitoon liittyvistä tehtävistä ja siinä yhteydessä valvoa myös julkista etua, joka liittyy muista tahdosta riippumattomassa hoidossa olevista potilaista poiketen tämän potilasryhmän hoitoon.

Kun arvioidaan oikeuspsykiatristen potilaiden tahdosta riippumattoman hoidon jatkamisen tarvetta, on huomiota kiinnitettävä myös muiden henkilöiden terveyden ja turvallisuuden vaarantumiseen. Oikeuspsykiatristen potilaiden hoidon lopettamista koskevan päätöksen alistamiseen THL:lle liittyy siten oikeuspsykiatristen potilaiden oikeusturvanäkökohtien lisäksi yhteiskunnan turvallisuusnäkökohtia.

Oikeuspsykiatrinen potilas voidaan mielenterveyslain 18 a §:n nojalla ennen lopullista sairaalasta poistamista päästää Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen määräämin, henkilön terveydentilan arvioimiseen taikka hänen lääke- tai muuhun terveydenhoitoonsa perustuvin ehdoin sairaalasta enintään kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan.

Oikeuspsykiatristen potilaiden aseman erityisluonteen vuoksi ja kun otetaan huomioon, että tällaisen potilaan sairaalasta poistaminen säännönmukaisesti tapahtuu THL:n vahvistaman ylilääkärin päätöksen nojalla ja mahdollisesti myös mielenterveyslain 18 a §:ssä tarkoitetun valvonta-ajan jälkeen, ei ole perusteltua, että tämä asema muuttuisi sattumanvaraisten seikkojen perusteella. Tällaisesta tilanteesta on kysymys, kun jatkohoitopäätös myöhästyy sairaalan erehdyksen tai potilaan karkaamisen vuoksi.

Kuopion hallinto-oikeus on 4.4.2013 antamallaan päätöksellä jättänyt vahvistamatta ylilääkärin 7.3.2013 tekemän tahdosta riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon jatkamista koskevan päätöksen menettelyvirheen perusteella. Hallinto-oikeus ei siis ole jättänyt ylilääkärin päätöstä vahvistamatta sillä perusteella, ettei mielenterveyslain 8 §:ssä säädettyjä edellytyksiä tahdosta riippumattomalle hoidolle olisi ollut olemassa. Kun lisäksi otetaan huomioon, että oikeuspsykiatrisen potilaan hoidon lopettaminen on mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin nojalla aina ratkaistava THL:n päätöksellä, ei A:n asema mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettuna potilaana ole päättynyt.

Kun oikeuspsykiatrisen potilaan asema mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettuna potilaana ei ole päättynyt ja näyttää ilmeiseltä, että hoidon jatkaminen on välttämätöntä eikä sairaalan vastuunalainen lääkäri enää voi päättää säädetyn määräajan jälkeen hoidon jatkamisesta, on perusteltua katsoa, että hoidon jatkamisesta päättäminen kuuluu oikeuspsykiatriasta vastaavana viranomaisena THL:lle.

Jatkohoitopäätöksen jäätyä säädetyllä tavalla tekemättä ylilääkärin on heti määräajan ylityksen havaittuaan saatettava oikeuspsykiatrista potilasta koskeva asia mielenterveyslain 17 §:n nojalla THL:n ratkaistavaksi. THL:n on viipymättä käsiteltävä asia hoidon lopettamista koskevassa järjestyksessä eli jos mielenterveyslain 8 §:ssä tarkoitetut edellytykset hoitoon määräämiselle potilaan tahdosta riippumatta ovat olemassa, määrättävä potilas edelleen hoitoon, tai jos hoitoon määräämiselle ei ole edellytyksiä, tehtävä päätös hoidon lopettamisesta.

Hallinto-oikeus ei ole jättäessään ylilääkärin 7.3.2013 tekemän päätöksen vahvistamatta palauttanut asiaa ylilääkärille hallinto-oikeuden päätöksestä aiheutuvia toimenpiteitä varten eikä ole määrännyt, että kumottua päätöstä on noudatettava, kunnes asia on ratkaistu tai kunnes asian käsittelevä viranomainen toisin määrää.

THL:n lähettämän päätösjäljennöksen mukaan Paiholan sairaalan ylilääkäri on kuitenkin 15.4.2013 esittänyt THL:lle, että se määräisi A:n tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon mielenterveyslain 17 §:n nojalla. THL on päätöksellään 3.5.2013 päättänyt, että A:n asema oikeuspsykiatrisena potilaana on rauennut ja että A:n hoitoon määräämistä koskeva asia on ratkaistava mielenterveyslain 2 luvun mukaisessa järjestyksessä.

Kun otetaan huomioon, että edellä mainittu ylilääkäri on saattanut A:n asian THL:n ratkaistavaksi mielenterveyslain 3 luvun mukaisessa järjestyksessä ja että THL:n on ratkaistava asia sille kuuluvan toimivallan nojalla, asiassa ei ole syytä muuttaa hallinto-oikeuden 4.4.2013 antaman päätöksen lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pekka Vihervuori sekä hallintoneuvokset Eila Rother, Hannele Ranta-Lassila, Timo Viherkenttä ja Leena Äärilä. Asian esittelijä Marja Leena Kemppainen.

Äänestyslausunto

Eri mieltä olleen hallintoneuvos Leena Äärilän lausunto:

"Katson, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ei ole asiassa valitusoikeutta, minkä vuoksi jätän valituksen tutkimatta.

Perustelut tutkimatta jättämisen osalta

Viittaan enemmistön perusteluihin siltä osin kuin niissä on selostettu hallintolainkäyttölain 6 §:n säännöstä viranomaisen valitusoikeudesta sekä siltä osin kuin niissä on todettu, ettei mielenterveyslaki tai muu lainsäädäntö sisällä erityissäännöksiä THL:n valitusoikeudesta nyt kyseessä olevassa asiassa. Lisäksi viittaan enemmistön perusteluissa olevaan selostukseen hallituksen esitykseen (HE 112/2004 vp) sisältyvistä muutosehdotuksista terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta annettuun lakiin sekä esityksen johdosta annetusta eduskunnan hallintovaliokunnan mietinnöstä (HaVM 13/2005 vp). Hallintovaliokunta ei pitänyt perusteltuna tuolloiselle terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle myönnettävää yleistä valitusoikeutta, mutta totesi samalla, että hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentin mukaan viranomaisella on valitusoikeus muun muassa silloin, jos se viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi on tarpeen.

Viranomaisen valitusoikeus on ollut yleisesti esillä hallintolainkäytön uudistamista selvittäneen oikeusministeriön asettaman prosessityöryhmän mietinnössä Oikeudenkäynti hallintoasioissa (Oikeusministeriön julkaisu 4/2011). Työryhmä on ehdottanut uuteen ehdottamaansa lakiin oikeudenkäynnistä hallintoasioissa nimenomaista säännöstä, jonka mukaan viranomaisella olisi oikeus valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä myös, jos valitusoikeus on tarpeen viranomaisen soveltamiskäytännön yhdenmukaisuuden turvaamiseksi. Säännöksen tarkoituksena on perusteluiden mukaan, että hallintoviranomainen voisi valitusoikeuttaan käyttämällä saattaa toimivaltaansa kuuluvia asioita laajemminkin koskevan tulkinnanvaraisen oikeuskysymyksen tarvittaessa ylimmän oikeusasteen ratkaistavaksi, jotta siitä saataisiin hallintoa ohjaava ratkaisu. Työryhmä toteaa, että ehdotettu säännös merkitsisi muutosta nykyiseen sääntelyyn. Työryhmän mietintö ei kuitenkaan tältä osin johtanut lainsäädännön muuttamiseen.

Katson samoin kuin enemmistö, että julkisen edun voidaan katsoa vaativan nyt kysymyksessä olevien oikeaan menettelyyn ja toimivaltaiseen viranomaiseen liittyvien kysymysten ratkaisemista korkeimmassa hallinto-oikeudessa. THL:n valitusoikeutta ei edellä selostetun perusteella voida kuitenkaan perustaa vain yleiseen tarpeeseen saada asiassa ratkaisu, vaan asian tulee lisäksi koskea THL:n valvottavana olevaa julkista etua.

Enemmistön perustelujen mukaan THL:n lakisääteiset tehtävät mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettujen potilaiden osalta viittaavat siihen, että juuri THL on se viranomainen, jolla on valvottavanaan sellainen julkinen etu, jonka perusteella sillä on tarve saada korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu mielenterveyslain tulkinnasta nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa. Enemmistön perustelujen sanamuoto viittaa siihen, että tämän julkisen edun tulee olla jonkin viranomaisen valvottavana, ja että tämä muutoksenhakuun oikeutettu viranomainen nyt kyseessä olevassa tapauksessa on juuri THL. Koska viranomaisille ei kuitenkaan ole säädetty yleistä muutoksenhakuoikeutta, kysymys ei ole siitä, millä viranomaisella on tämä muutoksenhakuun oikeuttava julkinen etu valvottavanaan, vaan myös siitä, että useinkaan tällaista viranomaista ei ole lainkaan. Tällöin vain asianosainen voi saattaa asian muutoksenhakuasiana käsiteltäväksi.

Pelkästään se seikka, että viranomainen hoitaa toimialaansa kuuluvia tehtäviä ja tekee asiassa päätöksiä, kuten tässä tapauksessa THL tekee mielenterveyslain 17 §:ssä tarkoitettujen potilaiden osalta, ei tarkoita, että sillä olisi asiaan liittyvä julkinen etu valvottavanaan. Mielenterveyslaissa säädettyjen menettelyjen valvontaa ei ole mielenterveyslaissa tai muussakaan lainsäädännössä säädetty THL:n tehtäväksi. Mikäli tällainen julkisen edun valvontatehtävä johdettaisiin yleisistä periaatteista ilman lainsäädännön nimenomaista tukea, tämä laajentaisi viranomaisen muutoksenhakuoikeutta ennakoimattomalla tavalla ja olisi vastoin eduskunnan hallintovaliokunnan mietinnössä (HaVM 13/2005 vp) ilmaisemaa tarkoitusta.

Vaikka julkinen etu vaatii nyt kysymyksessä olevien menettely- ja toimivaltakysymysten ratkaisemista, katson, että tämä julkinen etu ei ole THL:n valvottavana hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla.

Edellä esitetyillä perusteilla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen valitus on jätettävä tutkimatta.

Pääasia

Velvoitettuna lausumaan pääasiasta olen samaa mieltä kuin enemmistö."