KHO:2021:8

Suomen riistakeskus oli soveltanut metsästyslain mukaisessa lupaharkinnassaan ohjeidensa mukaisesti niin sanottua vähimmäisampujasääntöä silloin, kun pyyntihakemus oli kohdistunut hirvieläinten metsästykseen ja metsästysalueeseen oli sisältynyt yli 1 000 hehtaaria valtion maita. Vähimmäisampujasäännön mukaan pyyntilupia myönnettiin pääsääntöisesti vain niille seurueille, joiden ampujaluettelossa oli vähintään kymmenen metsästäjää, jotka eivät metsästä muualla, ja heistä vähintään kuudella ei ollut hirven metsästysmahdollisuutta muualla.

A:n ilmoituksen mukaan kuudella hänen hirviseurueensa jäsenistä ei ollut hirven metsästysmahdollisuutta muualla. Yksi näistä hirviseurueen jäsenistä oli B. B oli jäsenenä metsästysyhdistyksessä X, jolla oli hirvieläinten pyyntilupa samalle metsästyskaudelle. Laissa säädettyjen vaatimusten lisäksi tämän metsästysyhdistyksen hirviseurueeseen pääsyn edellytyksenä oli suoritettu asevelvollisuus. B, joka oli nainen, ei täyttänyt tätä lisäedellytystä. Hallinto-oikeus oli A:n valituksesta tekemässään päätöksessä katsonut, että A:n pyyntihakemus täytti vähimmäisampumasäännön.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli Suomen riistakeskuksen valituksesta otettava kantaa siihen, oliko se voinut hylätä A:n pyyntilupahakemuksen sillä perusteella, että B:n osalta ilmoitettuun esteeseen ei voitu laillisesti vedota ja ampujaluettelo ei tässä tilanteessa täyttänyt vähimmäisampujasääntöä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että Suomen riistakeskus oli julkisia hallintotehtäviään hoitaessaan, kuten hirvieläimen pyyntilupia myöntäessään, velvollinen yhtäältä yhdenvertaisuuslain 5 §:n perusteella edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan ja toisaalta naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 4 §:n perusteella edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Näiden laissa säädettyjen edistämisvelvollisuuksien seurauksena Suomen riistakeskus viranomaisena toimiessaan ei saanut nojautua päätöksensä perusteena seikkaan, joka edes välillisesti merkitsisi yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain kieltämän syrjinnän sallimista.

Metsästysyhdistyksen X hirviseurueen käytäntö, joka asetti yhdistyksen jäsenet keskenään eri asemaan sen mukaan, oliko jäsen suorittanut asevelvollisuuden vai ei, oli yhdenvertaisuuslain 8 §:n kieltämällä tavalla syrjivä. Asiassa ei ollut osoitettu yhdenvertaisuuslain 11 §:n 2 momentissa tarkoitettua perus- ja ihmisoikeuksien kannalta hyväksyttävää tavoitetta, joka olisi oikeuttanut henkilöön liittyvään syyhyn perustuvan erilaisen kohtelun.

Metsästysyhdistyksen X hirviseurueen mainittu käytäntö oli myös omiaan tosiasiallisesti estämään yhdistyksen naisjäsenten osallistumisen hirvieläinten metsästykseen, koska naisilla ei Suomessa ollut asevelvollisuutta ja koska useimmat naiset eivät olleet suorittaneet vapaaehtoista asepalvelusta. Suoritetun asevelvollisuuden asettaminen hirvieläinten metsästykseen osallistumisen edellytykseksi oli siten naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 7 §:ssä säädetyn syrjinnän kiellon vastainen syrjiessään pykälän 1 ja 3 momentissa tarkoitetulla tavalla välillisesti sukupuolen perusteella ilman hyväksyttävää tavoitetta.

Tähän nähden hallinto-oikeus ei ollut voinut edellä mainittuun metsästysyhdistyksen X hirviseurueen noudattamaan syrjivään käytäntöön vedoten katsoa, ettei B:llä ollut muuta metsästysmahdollisuutta. Asiaa ei ollut arvioitava toisin siitäkään huolimatta, että B:llä ei mainitun syrjivän käytännön vuoksi mahdollisesti tosiasiassa ollut metsästysmahdollisuutta metsästysyhdistyksessä X. Koska A:n hirviseurueessa ei siten ole ollut vähimmäisampujasäännön mukaista vähintään kuutta sellaista metsästäjää, jolla ei ole muuta mahdollisuutta hirvieläinten metsästykseen, Suomen riistakeskus oli voinut hylätä hänen hakemuksensa.

Korkein hallinto-oikeus kumosi ja poisti hallinto-oikeuden päätöksen. Suomen riistakeskuksen päätös jäi voimaan.

Suomen perustuslaki 6 § 2 momentti ja 22 §

Yhdenvertaisuuslaki 5, 8 ja 11 §

Laki miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta 4 § sekä 7 § 1 ja 3 momentti

Metsästyslaki 26 § 2 momentti

Metsästysasetus 6 § (170/2011) 3 momentti

Päätös, jota valitus koskee

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus 2.10.2019 nro 19/0239/1

Asian aikaisempi käsittely

Suomen riistakeskus (jäljempänä riistakeskus) on 17.7.2018 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n hakemuksen, jossa on pyydetty lupaa viiden hirven metsästykseen hakemuksessa mainitulla alueella vuonna 2018 alkavalla metsästyskaudella.

Päätöksen perustelujen mukaan hakijan ampujaluettelo ei ole täyttänyt valtion maille pyyntilupia myönnettäessä noudatettua vähimmäisampujasääntöä. Hakija on ilmoittanut muun ohella, että yksi ampujista ei naisena täytä metsästysseuransa hirviseurueen vaatimusta asevelvollisuuden suorittamisesta. Riistakeskus on katsonut, että vaatimus asevelvollisuuden suorittamisesta ei ole laillinen peruste asettaa seuran jäseniä keskenään eriarvoiseen asemaan. Siten ampujalla on muu hirvenmetsästysmahdollisuus. Riistakeskus on viitannut perustuslakiin, yhdenvertaisuuslakiin sekä lakiin naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta ja lausunut, ettei metsästysseura voi kohdella jäseniään eriarvoisesti sen mukaan, mi¬kä jäsenen sukupuoli on. Päätöksessä on myös todettu, että esitettyjen dokumenttien perusteella hirviseurueelle ei ole annettu valtuuksia määrätä siitä, ketkä voivat osallistua jahtiin. Näin ollen hakijalla on viisi ampujaa, joilla ei ole muuta hirvenpyyntimahdollisuutta. Vähimmäisampujasäännön mukaan tällaisia ampujia tulee olla vähintään kuusi.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on valituksenalaisessa päätöksessään, siltä osin kuin nyt on kysymys, lausunut A:n Suomen riistakeskuksen päätöksestä tekemän valituksen johdosta seuraavaa:

Sovelletut oikeusohjeet

Metsästyslain 8 §:n mukaan henkilöllä, jonka kotikuntalain (201/1994) 2 §:ssä tarkoitettu kotikunta on Lapin tai Kainuun maakuntaan kuuluvassa kunnassa tai Kuusamon, Pudasjärven tai Taivalkosken kunnassa, sellaisina kuin ne olivat 31 päivänä joulukuuta 2014, on oikeus metsästää kotikunnassaan valtion omistamilla alueilla.

Metsästyslain 26 §:n 1 momentin mukaan kuusipeuran, saksanhirven, japaninpeuran, hirven, valkohäntäpeuran ja metsäpeuran metsästykseen on oltava pyyntilupa. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan edellä 1 momentissa tarkoitetun pyyntiluvan myöntää Suomen riistakeskus. Myönnettäessä pyyntilupia on huolehdittava siitä, että hirvieläinkanta ei metsästyksen johdosta vaarannu ja että hirvieläinten aiheuttamat vahingot pysyvät kohtuullisella tasolla. Liikenne-, maatalous- ja metsävahinkojen huomioon ottamiseksi Suomen riistakeskuksen tulee vuosittain kuulla alueellisia sidosryhmiä. Edellä 8 §:ssä tarkoitetulle alueelle pyyntilupia myönnettäessä on lisäksi kiinnitettävä huomiota metsästysmahdollisuuksien tasapuoliseen jakaantumiseen ja metsästyksen tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen.

Metsästysasetuksen 6 §:n 3 momentin mukaan, jos pyyntilupahakemus koskee hirvieläimen metsästämistä metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulla alueella ja metsästysalueeseen sisältyvien valtion omistamien alueiden pinta-ala on yli 1 000 hehtaaria, hakemukseen on liitettävä alustava ilmoitus metsästykseen ampujina osallistuvista ja heidän vakinaisista asuinpaikoistaan sekä heidän muista mahdollisuuksistaan metsästää kyseistä hirvieläintä.

Suomen riistakeskuksen hirvieläimen pyyntilupahakemuksia koskevat ohjeet

Suomen riistakeskuksen hirvieläimen pyyntilupahakemukseen liitetyissä ohjeissa todetaan muun ohella, että jos pyyntilupahakemus koskee hirvi¬eläimen metsästämistä metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulla alueella, ja metsästysalueeseen sisältyvien valtion maiden pinta-ala on yli 1 000 hehtaaria, hakemukseen on liitettävä ampujaluettelo eli alustava ilmoitus metsästykseen ampujina osallistuvista ja heidän vakinaisista asuinpaikoistaan sekä heidän kyseisen hirvieläimen muista metsästysmahdollisuuksistaan. Valtion maille tulevan suuren metsästyspaineen vuoksi pyyntilupia myönnetään pääsääntöisesti vain niille seurueille, joissa on vähintään kymmenen metsästäjää (ampumakoe voimassa tai vanhenee kuluvana vuonna), jotka eivät metsästä muualla ja heistä vähintään kuudella ei ole hirven metsästysmahdollisuutta muualla.

Henkilöllä, joka on metsästysseuran jäsen, katsotaan olevan muu metsästysmahdollisuus, jos seura hakee erikseen hirven pyyntilupaa. Poikkeuksen voi muodostaa henkilön koejäsenyys, jolloin todellista metsästysmahdollisuutta ei ole. Jäseneksi ottamisen ehtona voi myös olla, että jäsen ei saa osallistua hirvenmetsästykseen. Jäsen on siten jäseneksi otettaessa suostunut vähempiin jäsenoikeuksiin kuin varsinaiset normaalit jäsenet. Hirven metsästysmahdollisuuden puuttuminen tulee osoittaa tarvittaessa Suomen riistakeskukselle seuran säännöillä. Luottamushenkilöiden tai muiden vastaavien antamat lausunnot eivät ole riittävä osoitus.

Asiassa saatu selvitys

Valittaja seurueineen on hakenut pyyntilupaa viiden hirvieläimen metsästämiseksi. Lupahakemukseen on liitetty metsästysasetuksen 6 §:n ja riistakeskuksen ohjeen mukaisesti ampujaluettelo, jossa jokaisen ampujan osalta on ilmoitettu muun ohella ampumakokeen suorituspäivä ja se, kuuluuko ampuja jäsenenä muuhun pyyntilupaa hakevaan hirveä metsästävään seuraan tai seurueeseen ja metsästääkö ampuja hirveä muussa seurassa tai seurueessa tulevana metsästyskautena. Lupahakemukseen liitetyssä ampujaluettelossa on ollut yhteensä 14 ampujaa. Kahdeksan henkilön osalta on ilmoitettu, että he eivät kuulu jäsenenä muuhun pyyntilupaa hakevaan hirveä metsästävään seuraan tai seurueeseen ja että he eivät metsästä hirveä muussa seurassa tai seurueessa tulevana metsästyskautena.

Riistakeskus on lähettänyt hakijalle selvityspyynnön 28.5.2018 hakemuksen liitteenä ollutta ampujaluetteloa koskien. Hakijaa on pyydetty tarkastamaan, pitävätkö kaikki ampujaluettelon tiedot paikkaansa. Vastauksessaan selvityspyyntöön hakija on ilmoittanut, että ampujaluettelosta poiketen kolme ampujista kuuluu seuraan, joka hakee toisella hakemuksella hirvenpyyntilupaa. Nämä kolme ampujaa kuuluvat metsästysyhdistykseen X ry, jolla on hirvieläinten pyyntilupa. Valittajan mukaan yksi heistä asuu Yhdysvalloissa ja toinen tekee vuorotyötä eivätkä he tämän vuoksi voi osallistua viikonloppuisin suoritettavaan hirvenmetsästykseen. Kolmas ampujaksi ilmoitettu ei ole suorittanut asepalvelusta.

X ry:n sääntöjen 10 §:ssä todetaan, että kesäkokouksessa päätetään seuran metsästysjärjestelyistä ja kokouksessa hyväksytään seuran käytössä olevat metsästyssäännöt. Sääntöjen 13 §:ssä todetaan muun muassa, että seuran päätökset tehdään yksinkertaisella äänten enemmistöllä ja että sääntöjen muuttamista koskevassa asiassa seuran päätökseksi tulee se mielipide, jota on kannattanut vähintään kolme neljäsosaa äänestyksessä annetuista äänistä. Yhdistyksen säännöissä seuran jäseniä ei ole asetettu eri asemaan hirvenmetsästysoikeuden osalta lukuun ottamatta koejäsentä, jonka hirvieläinjahtiin osallistumisesta päättää seuran hallitus. Valittajan toimittaman X ry:n kesäkokousta edeltäneen hallituksen pöytäkirjan 10.8.2014 mukaan hallitus on antanut hirviporukalle valtuudet sopia jahtisäännöt ja -käytännöt. Kesäkokouksen 2014 pöytäkirjassa on todettu hallituksen antaneen hirviporukalle valtuudet päättää keskuudessaan kyseessä olevan porukan säännöistä ja jahtikäytännöistä.

Hirviseurue on toimittanut riistakeskukselle 3.6.2018 päivätyn seuran sihteerin ja jahtipäällikön allekirjoittaman sääntöselvityksen, jonka mukaan hirviseurueeseen pääsyvaatimuksena on lain vaatimien edellytysten lisäksi suoritettu asevelvollisuus ja että hirviseurueeseen haetaan erikseen, jolloin seuran jäsenyys ei oikeuta suoraan hirviseurueen jäsenyyteen. Sääntöselvityksen mukaan hirviseurue vastaa itsenäisesti seurueen säännöistä ja metsästyskäytännöistä metsästysseuran sääntöjen antamis¬sa puitteissa.

Oikeudellinen arviointi

Valittaja on hakenut metsästyslain 26 §:n 1 momentissa tarkoitettua hirvieläimen pyyntilupaa. Yksityiskohtaisemmista perusteista, joilla lupien lukumäärä kulloinkin päätetään, tai sitä, miten metsästettävänä kunakin vuonna oleva osuus hirvieläinkannasta pyyntiluvan hakijoina olevien kesken jaetaan, ei metsästyslaissa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä ole säädetty. Tämän vuoksi riistakeskuksella on pyyntiluvista vastaavana viranomaisena harkintavaltaa lupien myöntämisessä. Hirvieläimen pyyntiluvan myöntämisen lupaharkinnassa yleisesti sovellettuna edellytykse¬nä on muun ohella vähimmäisampujasäännön täyttyminen siten, että pyyntilupaa hakevassa metsästysseurueessa on oltava vähintään kuusi metsästäjää, joilla ei ole muuta mahdollisuutta metsästää hirveä. Kun otetaan huomioon metsästykselle metsästyslaissa asetetut edellytykset ja tavoitteet turvallisuusnäkökohtien huomioon ottamisesta, riistaeläinkantojen turvaamisesta sekä metsästysmahdollisuuksien tasapuolisesta jakautumisesta, riistakeskuksen ei voida katsoa ylittäneen sille asiassa kuuluvaa harkintavaltaa edellyttäessään antamiensa ohjeiden mukaisesti edellä mainittua metsästysseurueen vähimmäiskokoa.

Asiassa on riidatonta, että hakemuksen liitteenä olleessa ampujaluettelossa on ollut viisi metsästäjää, joilla ei ole ollut metsästysasetuksen 6 §:n 3 momentissa tarkoitettua muuta metsästysmahdollisuutta. Asiassa on riitaista se, onko lisäksi kolmella tällaiseksi ampujaksi ilmoitetulla katsottava olleen muu metsästysmahdollisuus X ry:ssä.

Asiassa saadun selvityksen perusteella riistakeskuksen lupaharkinnassa henkilöllä, joka on metsästysseuran jäsen, katsotaan olevan muu metsästysmahdollisuus, jos hän on muualle erikseen hirven pyyntilupaa hakevan seurueen jäsen. Hallinto-oikeus toteaa, että kyseessä olevien kahden ampujan työesteet tai asuinpaikka eivät poista heiltä lain tarkoittamaa muuta metsästysmahdollisuutta myös toisessa seurassa. Näin ollen heillä on katsottava olleen tosiasiallinen mahdollisuus osallistua hirven metsästykseen X ry:ssä ja siten metsästysasetuksen 6 §:n 3 momentissa tarkoitettu muu metsästysmahdollisuus. Riistakeskus ei siten ole menetellyt virheellisesti, kun se ei ole ottanut heitä huomioon hakijan metsästysseurueen ampujina.

Edellä olevasta selvityksestä ilmenee, että X ry:n kesäkokous on hyväksynyt yhdistyksen hallituksen tekemän päätöksen, jolla hirviseurueelle on annettu valtuudet päättää keskuudessaan kyseessä olevan seurueen säännöistä ja jahtikäytännöistä. Tähän nähden ja kun hirviseurue on ilmoittanut, että suoritettu asevelvollisuus on pääsyvaatimuksena seurueeseen, ampujaksi ilmoitetulla B:llä ei voida katsoa olleen tosiasiallisesti metsästysmahdollisuutta X ry:ssä. Näin ollen B:llä ei ole katsottava olleen muuta metsästysmahdollisuutta. Valittajan hakemus täyttää siten vähimmäisampujasäännön.

Kun lupahakemuksen mukainen metsästyskausi on jo päättynyt, riistakeskuksen päätöstä ei ole kuitenkaan syytä enää kumota ja palauttaa asiaa riistakeskukselle uudelleen käsiteltäväksi.

Hallinto-oikeus on perustellut A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen hylkäämistä muun ohella sillä, että kysymys asevelvollisuutta, tässä tapauksessa oikeastaan asepalvelusta, suorittamattoman metsästäjän mahdollisuudesta metsästää hirveä toisessa metsästysseurassa on asiassa tulkinnanvarainen.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Martti Raunio, Anne-Mari Keskitalo ja Kaisa Hiltunen. Esittelijä Merja Kulmala.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Suomen riistakeskus on pyytänyt valituslupaa ja valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan. Lopputuloksena on riistakeskuksen asiassa antaman päätöksen mukaisesti oltava, ettei A:n hakemus ole täyttänyt vähimmäisampujasääntöä.

Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:

Hallinto-oikeus on päätöksessään katsonut, että A:n ampujaluetteloon sisällytetyllä B:llä ei ole ollut muuta metsästysmahdollisuutta.

Metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulla alueella sovellettu vähimmäisampujasääntö on yksi keskeisimmistä keinoista, kun pyyntiluvista päätettäessä huolehditaan, että metsästys on mahdollisimman tarkoituksenmukaista ja turvallista. Jos hallinto-oikeuden päätöksen mukaisesti katsotaan, että jäseniä voidaan ilman yhdistyksen sääntöjen selkeää määräystä asettaa toisiinsa nähden eriarvoiseen asemaan, tämä vaikuttaa vähimmäisampujasäännön tulkintaan merkittävästi. Riistakeskuksen mukaan hirviseurue, jolla ei ole metsästysseuran säännöissä annettua toimivaltaa, ei voi asettaa jäseniä eriarvoiseen asemaan metsästysseuran sääntöjen vastaisesti. Hallinto-oikeuden päätöksessä on myös todettu, että kysymys asepalvelusta suorittamattoman henkilön mahdollisuudesta metsästää hirveä toisessa metsästysseurassa on tulkinnanvarainen.

X ry:n säännöissä on rajoitettu vain koejäsenten hirvenmetsästysoikeutta. Riistakeskuksella ei ole tietoa, että B olisi koejäsen. Riistakeskukselle ei ole toimitettu selvitystä metsästysseuran sääntöjen muuttamisesta. Säännöissä ei ole mainintaa, jonka perusteella metsästysseura voisi delegoida hirvenmetsästyksen järjestämisen alaiselleen seurueelle. Ainoa selvitys seurueesta on 3.6.2018 eli hakemusajan päätyttyä päivätty, riistakeskukselle sen asiassa esittämän selvityspyynnön johdosta toimitettu sääntökatsaus. Metsästysseuran alainen joukko ihmisiä on siis päättänyt, ketkä voivat osallistua hirvijahtiin. Jäseniä on asetettu keskenään erilaiseen asemaan seuran sääntöjen ja lainsäädännön vastaisesti.

X ry:n säännöt eivät ole estäneet B:tä osallistumasta hirvenpyyntiin metsästysseurassaan vuonna 2018. Vaatimus asepalvelun suorittamisesta ei ole laillinen peruste asettaa seuran jäseniä eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. Sukupuolen perusteella erotteleva kohtelu on perustuslain 6 §:n 2 momentin, yhdenvertaisuuslain sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain vastaista.

X ry, eikä esimerkiksi hirviseurue X, on ollut osakkaana yhteislupahakemuksessa vuonna 2018. X ry:n sääntöjen mukaisesti kaikilla metsästysseuran jäsenillä on oikeus osallistua hirvijahtiin.

A on antanut vastineen, jossa on vaadittu hallinto-oikeuden päätöksen pysyttämistä ja riistakeskuksen velvoittamista korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut laillisine viivästyskorkoineen sekä esitetty muun ohella seuraavaa:

Riistakeskus on perustelematta muuttanut linjaansa. Metsästyskautta 2018 edeltäneinä kymmenenä vuotena riistakeskus on myöntänyt A:lle pyyntiluvan, vaikka kunakin vuonna myös B on ollut mukana A:n seurueen ampujaluettelossa ja B on ollut X ry:n jäsen. X ry on delegoinut hirvenmetsästystä ja siihen osallistumaan oikeutettuja koskevan päätösvallan hirviseurueelle, mihin sillä yhdistyslain mukaan on oikeus. Tähän ei vaikuta se, etteivät X ry:n säännöt tunne hirviseuruetta.

Hirviseurue hyväksyy hirvenmetsästykseen vain varusmiespalveluksen suorittaneita. Myös se, että seurueen mainittu sääntö syrjii tiettyä henkilöryhmää, on metsästysseuran ja sen jäsenten oma asia. Riistakeskuksel¬la, hallinto-oikeudella tai korkeimmalla hallinto-oikeudella ei ole toimivaltaa arvioida metsästysseuran toiminnan lainmukaisuutta eikä sitä, on¬ko metsästysseuran päätös sääntöjen mukainen.

Riistakeskuksen päätös on lainvastainen. Riistakeskus saa rajoittaa lupien määrää vain metsästyslain 27 §:n 2 momentin perusteella. Kyseisellä alueella hirvenmetsästyskiintiö nousi 27 prosenttia vuonna 2018, joten tarvetta pyyntilupien rajoittamiseen ei ollut eikä riistakeskus olisi saanut rajoittaa lupien määrää. Riistakeskuksella on oikeus muualla olevan hirvenmetsästysmahdollisuuden tarkastelemiseen vain, kun pyyntilupien määrää on rajoitettava.

Metsästyslain 26 §:n 2 momentin ja 27 §:n 2 momentin sanamuodon mukaan harkintavalta on hyvin rajoitettua. Pyyntiluvan myöntämättä jättäminen tai pyyntilupien määrän rajoittaminen voi perustua vain kannanhoidolliseen syyhyn tai tasapuolisuuden vaarantumiseen. Tasapuolisuuden ei ole näytetty vaarantuvan.

Riistakeskus on antanut vastaselityksen. Vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta on hylättävä. Riistakeskus on esittänyt muun ohella, että sen tulee pyyntilupia myöntäessään huolehtia metsästyksen tarkoituksenmukaisesta järjestämisestä. Pyyntilupien määrä Pelkosenniemen riistanhoitoyhdistyksen alueella laski 34 prosenttia vuodesta 2017 vuoteen 2018, yksikään hakija ei saanut kaikkia hakemiaan lupia, ja pyyntilupia jouduttiin rajoittamaan.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää Suomen riistakeskukselle valitusluvan ja tutkii asian.

1. Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja poistetaan. Suomen riistakeskuksen päätös jää voimaan.

2. A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.

Perustelut

1. Pääasiaratkaisu

Lähtökohta ja kysymyksenasettelu

Suomen riistakeskus on soveltanut metsästyslain mukaisessa lupaharkinnassaan ohjeidensa mukaisesti niin sanottua vähimmäisampujasääntöä silloin, kun pyyntihakemus on kohdistunut hirvieläinten metsästykseen ja metsästysalueeseen on sisältynyt yli 1 000 hehtaaria valtion maita. Vähimmäisampujasäännön mukaan pyyntilupia myönnetään pääsääntöisesti vain niille seurueille, joiden ampujaluettelossa on vähintään kymmenen metsästäjää, jotka eivät metsästä muualla, ja heistä vähintään kuudella ei ole hirven metsästysmahdollisuutta muualla.

A:n ilmoituksen mukaan kuudella hänen hirviseurueensa jäsenistä ei ollut hirven metsästysmahdollisuutta muualla. Yksi näistä A:n hirviseurueen jäsenistä oli B. B on jäsenenä metsästysyhdistyksessä, jolla oli hirvieläinten pyyntilupa samalle metsästyskaudelle. Tämän metsästysyhdistyksen hirviseurueeseen pääsyn edellytyksenä oli laissa säädettyjen vaatimusten lisäksi suoritettu asevelvollisuus. B ei täyttänyt tätä lisäedellytystä.

Asiassa on otettava kantaa siihen, onko Suomen riistakeskus voinut hylätä A:n pyyntilupahakemuksen sillä perusteella, että B:n osalta ilmoitettuun esteeseen ei voitu laillisesti vedota ja ampujaluettelo ei tässä tilanteessa täyttänyt vähimmäisampujasääntöä.

Sovellettavat säännökset

Suomen perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Yhdenvertaisuuslain 2 §:n 1 momentin mukaan yhdenvertaisuuslakia sovelletaan julkisessa ja yksityisessä toiminnassa.

Yhdenvertaisuuslain 5 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen on arvioitava yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan ja ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden toteutumisen edistämiseksi. Edistämistoimenpiteiden on oltava viranomaisen toimintaympäristö, voimavarat ja muut olosuhteet huomioon ottaen tehokkaita, tarkoituksenmukaisia ja oikeasuhtaisia.

Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen. Pykälän 2 momentin mukaan välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.

Yhdenvertaisuuslain 11 §:n 1 momentin mukaan erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos kohtelu perustuu lakiin ja sillä muutoin on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia. Saman pykälän 2 momentin mukaan erilainen kohtelu on oikeutettua siinäkin tapauksessa, että kohtelun oikeuttamisperusteista ei ole säädetty, jos kohtelulla on perus- ja ihmisoikeuksien kannalta hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia.

Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 4 §:n 1 momentin mukaan viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä luoda ja vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Pykälän 2 momentin mukaan erityisesti tulee muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät tasa-arvon toteutumista.

Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan välitön ja välillinen syrjintä sukupuolen perusteella on kielletty. Pykälän 3 momentin 1 kohdan perusteella välillisellä sukupuoleen perustuvalla syrjinnällä tarkoitetaan eri asemaan asettamista sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun nähden neutraalilta vaikuttavan säännöksen, perusteen tai käytännön nojalla, jos menettelyn vaikutuksesta henkilöt voivat tosiasiallisesti joutua epäedulliseen asemaan sukupuolen perusteella.

Metsästyslain 26 §:n 1 momentin mukaan kuusipeuran, saksanhirven, japaninpeuran, hirven, valkohäntäpeuran ja metsäpeuran metsästykseen on oltava pyyntilupa. Pykälän 2 momentin (504/2017) mukaan pyyntiluvan myöntää Suomen riistakeskus. Myönnettäessä pyyntilupia on huolehdittava siitä, että hirvieläinkanta ei metsästyksen johdosta vaarannu ja että hirvieläinten aiheuttamat vahingot pysyvät kohtuullisella tasolla. Lain 8 §:ssä tarkoitetulle alueelle pyyntilupia myönnettäessä on lisäksi kiinnitettävä huomiota metsästysmahdollisuuksien tasapuoliseen jakaantumiseen ja metsästyksen tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen.

Asiassa sovellettavana olevan metsästysasetuksen 6 §:n (170/2011) 3 momentin mukaan, jos pyyntilupahakemus koskee hirvieläimen metsästämistä metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulla alueella ja metsästysalueeseen sisältyvien valtion omistamien alueiden pinta-ala on yli 1 000 hehtaaria, hakemukseen on liitettävä alustava ilmoitus metsästykseen ampujina osallistuvista ja heidän vakinaisista asuinpaikoistaan sekä heidän kyseisen hirvieläimen muista metsästysmahdollisuuksistaan.

Asiassa saatu selvitys

A on hakenut pyyntilupaa viiden hirven metsästämiseen metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulla alueella vuonna 2018 alkavana metsästyskautena. Lupahakemukseen liitetyssä ampujaluettelossa mainittu B on X ry -nimisen metsästysseuran jäsen. X ry on vuonna 2018 ollut osakkaana hirvieläinten metsästykseen myönnetyssä yhteisluvassa.

X ry:n sääntöjen mukaan koejäsenen osallistumisesta hirvieläinjahtiin päättää hallitus. Muuten jäsenten oikeutta osallistua hirvieläinten metsästykseen ei ole rajoitettu X ry:n säännöissä.

X ry:n hallituksen pöytäkirjan 10.8.2014 mukaan hallitus on antanut hirviporukalle valtuudet sopia jahtisäännöt ja -käytännöt. Samana päivänä pidetyn X ry:n kesäkokouksen pöytäkirjassa on todettu hallituksen antaneen hirviporukalle valtuudet päättää keskuudessaan porukan säännöistä ja jahtikäytännöistä.

Riistakeskukselle on toimitettu 3.6.2018 päivätty sääntöselvitykseksi otsikoitu kirjelmä, jonka mukaan pääsyvaatimuksena X ry:n hirviseurueeseen on suoritettu asevelvollisuus eikä X ry:n jäsenyys suoraan oikeuta seurueen jäsenyyteen, vaan hirviseurueeseen haetaan erikseen. Sääntöselvityksen mukaan hirviseurue vastaa itsenäisesti säännöistään ja metsästyskäytännöistään X ry:n sääntöjen asettamissa puitteissa.

Riistakeskus on päätöksellään hylännyt A:n hakemuksen. Päätöksensä perusteluissa riistakeskus on viitannut vähimmäisampujasäännön ja X ry:n sääntöjen lisäksi perustuslakiin, yhdenvertaisuuslakiin sekä lakiin naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. B:llä X ry:n jäsenenä olevan hirvenmetsästysmahdollisuuden vuoksi A:lla ei riistakeskuksen päätöksen mukaan ole seurueessaan vähimmäisampujasäännön edellyttämiä vähintään kuutta ampujaa, joilla ei ole muuta hirvenmetsästysmahdollisuutta.

Hallinto-oikeus on viitaten edellä mainittuihin X ry:n toimielinten päätöksiin ja hirviseurueen puolesta annettuun sääntöselvitykseen katsonut, että B:llä ei ole voitu katsoa olleen tosiasiallista metsästysmahdollisuutta X ry:n jäsenenä eikä siten muuta metsästysmahdollisuutta. Hallinto-oikeuden mukaan A:n seurueen vähimmäisampujasääntö on siten täyttynyt.

Oikeudellinen arviointi

Riistakeskus on julkisia hallintotehtäviään hoitaessaan, kuten hirvieläimen pyyntilupia myöntäessään, velvollinen yhtäältä yhdenvertaisuuslain 5 §:n perusteella edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan ja toisaalta naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 4 §:n perusteella edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Näiden laissa säädettyjen edistämisvelvollisuuksien seurauksena riistakeskus viranomaisena toimiessaan ei saa nojautua päätöksensä perusteena seikkaan, joka edes välillisesti merkitsisi yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain kieltämän syrjinnän sallimista.

Asiassa saadun selvityksen mukaan X ry:n hirviseurueessa on käytäntönä, että osallistuminen hirvieläinten metsästykseen edellyttää suoritettua asevelvollisuutta. Käytäntö, joka asettaa yhdistyksen jäsenet keskenään eri asemaan sen mukaan, onko jäsen suorittanut asevelvollisuuden vai ei, on yhdenvertaisuuslain 8 §:n kieltämällä tavalla syrjivä. Asiassa ei ole osoitettu yhdenvertaisuuslain 11 §:n 2 momentissa tarkoitettua perus- ja ihmisoikeuksien kannalta hyväksyttävää tavoitetta, joka oikeuttaisi henkilöön liittyvään syyhyn perustuvan erilaisen kohtelun.

X ry:n hirviseurueen mainittu käytäntö on myös omiaan tosiasiallisesti estämään yhdistyksen naisjäsenten osallistumisen hirvieläinten metsästykseen, koska naisilla ei Suomessa ole asevelvollisuutta ja koska useimmat naiset eivät ole suorittaneet vapaaehtoista asepalvelusta. Suoritetun asevelvollisuuden asettaminen hirvieläinten metsästykseen osallistumisen edellytykseksi on siten naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 7 §:ssä säädetyn syrjinnän kiellon vastainen syrjiessään pykälän 1 ja 3 momentissa tarkoitetulla tavalla välillisesti sukupuolen perusteella ilman hyväksyttävää tavoitetta.

Tähän nähden hallinto-oikeus ei ole voinut edellä mainittuun X ry:n hirviseurueen noudattamaan syrjivään käytäntöön vedoten katsoa, ettei B:llä ole muuta metsästysmahdollisuutta. Asiaa ei ole arvioitava toisin siitäkään huolimatta, että B:llä ei mainitun syrjivän käytännön vuoksi mahdollisesti ole tosiasiassa ollut metsästysmahdollisuutta X ry:ssä. Koska A:n hirviseurueessa ei siten ole ollut vähimmäisampujasäännön mukaista vähintään kuutta sellaista metsästäjää, jolla ei ole muuta mahdollisuutta hirvieläinten metsästykseen, riistakeskus on voinut hylätä hänen hakemuksensa.

Tämän vuoksi hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja poistettava. Riistakeskuksen päätös jää voimaan.

2. Vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta

Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §, A:lle ei ole velvoitettava maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Mutikainen, Taina Pyysaari, Monica Gullans, Pekka Aalto ja Juha Lavapuro. Asian esittelijä Petri Leinonen.