KHO:2021:11

Yhtiö harjoitti pysäköintitoimintaa, jota varten se oli rakennuttanut pysäköintitalon. Helsingin hallinto-oikeus oli päätöksellään 13.1.2012 katsonut, ettei yhtiön harjoittama osakaspysäköintitoiminta ollut arvonlisäverolaissa tarkoitettua verollista pysäköintitoimintaa.

Korkein hallinto-oikeus oli päätöksellään 9.4.2013 hylännyt yhtiön valituslupahakemuksen edellä mainitusta hallinto-oikeuden päätöksestä. Päätöksellään 31.10.2014 korkein hallinto-oikeus oli hylännyt mainittuun päätökseen kohdistuvan kantelua ja lainvoimaisen päätöksen purkamista koskevan hakemuksen.

Yhtiö vaati hakemuksessaan, että korkeimman hallinto-oikeuden päätös 9.4.2013 on purettava, yhtiölle on myönnettävä valituslupa Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen 13.1.2012 ja yhtiön valitus on hyväksyttävä siten, että yhtiön pysäköintitoiminta on kokonaisuudessaan arvonlisäverollista ja vähennykseen oikeuttavaa.

Yhtiön ensimmäinen korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen 9.4.2013 kohdistuva purkuhakemus oli hylätty. Koska kysymyksessä oli yhtiön toinen purkuhakemus samaan päätökseen, asiassa oli ensisijaisesti arvioitava sitä, oliko asiassa hallintolainkäyttölain 64 a §:ssä tarkoitettua erityisen painavaa syytä, jonka perusteella asia oli välttämätöntä tutkia uudelleen ja oliko siinä tapauksessa erityisen painavia syitä purkaa mainittu päätös. Hallintolainkäyttölain 64 a §:ää koskevien esitöiden mukaan säännös purun haun rajoittamisesta samassa asiassa yhteen kertaan ei estäisi korkeinta hallinto-oikeutta tällöinkään tutkimasta asiaa uudestaan, jos esimerkiksi ensimmäisen hakemuksen hylkääminen havaitaan virheelliseksi tai hakijan oikeussuoja välttämättä vaatii asian tutkimista uudelleen.

Asiassa oli hallintolainkäyttölain 64 a §:n purun rajoittamisen edellytyksiä arvioitaessa otettava lisäksi huomioon se, olisiko yhtiön hakemuksella ollut mahdollisuutta menestyä ensimmäisenä purkuhakemuksena.

Lainvoimaisen päätöksen purkaminen oli viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan perustuva poikkeuksellinen toimenpide, jota ei ollut tarkoitettu säännönmukaisen muutoksenhaun laajuiseksi oikeussuojakeinoksi. Lainvoiman saaneen päätöksen purkaminen sillä perusteella, että lakia oli sovellettu ilmeisesti väärin, edellytti, että purkuhakemuksen kohteena olevassa päätöksessä lakia oli sovellettu selvästi virheellisesti.

Oikeusvarmuuden periaate edellytti lainvoimaisen päätöksen pysyvyyttä ja sitä, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututtu. Edes sellaisesta tilanteesta, jossa ylimmän hallintotuomioistuimen päätös on osoittautunut unionin oikeuden vastaiseksi, ei välttämättä seurannut velvollisuutta poiketa ylimmän hallintotuomioistuimen lainvoimaisen päätöksen pysyvyydestä (C-224/01, Köbler). Hakemuksessa ei katsottu esitetyn sellaista hallintolainkäyttölain 64 a §:ssä tarkoitettua erityisen painavaa syytä, jonka johdosta asia olisi ollut välttämätöntä tutkia uudelleen. Näin ollen korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen kohdistuva toinen purkuhakemus oli jätettävä tutkimatta.

Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 126 § 1 momentti

Hallintolainkäyttölaki (586/1996) 63 § 1 momentti, 64 § 2 momentti ja 64 a § (891/2015)

Arvonlisäverolaki 27 § 1 momentti ja 29 § (1501/1993 ja 1064/2016) 1 momentti 5 kohta

Neuvoston direktiivi yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 2006/112/EY 135 artikla 1 kohta l alakohta ja 2 kohta b alakohta

KHO 2012:15, KHO 2013:61 ja KHO 2018:108

EUT 30.9.2003 tuomio asiassa C-224/01 (Köbler ECLI:EU:C:2003:513)

Päätökset, joita hakemus koskee

Korkein hallinto-oikeus 9.4.2013 taltionumero 1223

Korkein hallinto-oikeus 27.10.2017 taltionumero 5541

Asian aikaisempi käsittely

Sisä-Suomen yritysverotoimisto on päätöksellään 11.5.2010 hylännyt A Oy:n arvonlisäveron palautushakemuksen tilikauden 1.1.–31.12.2009 kohdekuukaudelta 12/2009.

Helsingin hallinto-oikeus on päätöksellään 13.1.2012 numero 12/0015/4 osittain hyväksynyt ja osittain hylännyt yhtiön edellä mainitusta yritysverotoimiston päätöksestä tekemän valituksen. Hallinto-oikeus on todennut, että yhtiön harjoittama osakaspysäköintitoiminta ei ole arvonlisäverolaissa tarkoitettua verollista pysäköintitoimintaa. Hallinto-oikeus on katsonut, että yhtiön harjoittama muu pysäköintitoiminta eli niin sanottu asiakaspysäköintitoiminta on sen sijaan pysäköintitoiminnassa tapahtuvaa verollista pysäköintipaikkojen luovuttamista. Hallinto-oikeus ei ole ottanut välittömästi ratkaistavakseen kuinka suureksi verollinen osuus rakennuskustannuksista on vahvistettava, vaan kumonnut yritysverotoimiston päätöksen tältä osin ja palauttanut asian uudelleen käsiteltäväksi.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 9.4.2013 taltionumero 1223 hylännyt yhtiön valituslupahakemuksen edellä mainitusta hallinto-oikeuden päätöksestä.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 31.10.2014 taltionumero 3377 tutkinut yhtiön ylimääräistä muutoksenhakua koskevan hakemuksen sekä kanteluna että lainvoiman saaneen päätöksen purkamista koskevana hakemuksena ja hylännyt hakemuksen.

Verohallinto on uudelleenkäsittelypäätöksellään 11.6.2015 muuttanut aikaisempaa arvonlisäverotusta koskevaa päätöstä Helsingin hallinto-oikeuden 13.1.2012 tekemän päätöksen perusteella.

Helsingin hallinto-oikeus on päätöksellään 5.9.2016 numero 16/0904/4 jättänyt tutkimatta Verohallinnon päätökseen 11.6.2015 kohdistuvan valituksen siltä osin kuin se on kohdistettu jo lainvoimaisesti ratkaistuun kysymykseen osakaspysäköinnin verottomuudesta. Hallinto-oikeus on hylännyt valituksen muilta osin.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 27.10.2017 taltionumero 5541 hylännyt yhtiön valituslupahakemuksen edellä mainitusta hallinto-oikeuden päätöksestä.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A Oy on tänne 31.10.2019 saapuneessa hakemuksessa vaatinut, että korkeimman hallinto-oikeuden päätös 9.4.2013 taltionumero 1223 on purettava. Yhtiölle on myönnettävä valituslupa Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen 13.1.2012 numero 12/0015/4 ja yhtiön valitus on hyväksyttävä siten, että yhtiön pysäköintitoiminta on kokonaisuudessaan arvonlisäverollista ja vähennykseen oikeuttavaa.

Yhtiö on vaatinut, että myös korkeimman hallinto-oikeuden päätös 27.10.2017 taltionumero 5541 on purettava, mikäli asiaa ei muutoin voida ratkaista yhtiön vähennysoikeusvaatimukset kokonaisuudessaan hyväksyen.

Yhtiö on vaatinut, että korkein hallinto-oikeus pyytää asiassa ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta (EUT), mikäli yhtiön toiminnan arvonlisäverovelvollisuus ei ole selvä.

Yhtiö on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista laillisine korkoineen.

Vaatimuksia on perusteltu muun ohella seuraavasti:

Asiassa on tapahtunut menettelyvirheitä, jotka ovat voineet olennaisesti vaikuttaa päätökseen. Yhtiötä ei ole kuultu ennen Verohallinnon kielteisen palautuspäätöksen tekemistä. Yhtiölle on annettu mahdollisuus antaa asiassa selvitystä vasta siinä vaiheessa, kun yhtiö valitti kielteisestä palautuspäätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen. Yhtiön pyynnöstä huolimatta asiassa ei ole suoritettu katselmusta eikä järjestetty suullista käsittelyä. Päätökset on tehty tuntematta yhtiön toimintaa.

Korkeimman hallinto-oikeuden olisi tullut myöntää yhtiölle valituslupa ja pyytää asiassa unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua. Yhtiö on vedonnut asiassaan koko ajan direktiiviin. Direktiivin säännös ja tähän liittyvä EUT:n oikeuskäytäntö ovat täsmällisiä oikeusohjeita, joita jäsenvaltion tulee noudattaa. Yhtiön asiaa käsiteltäessä pysäköintitoiminnan arvonlisäverokäsittelyn EU-oikeuden mukaisuudesta Suomessa oli yleisesti epäilyksiä. Suomen oikeuskäytäntö oli muista EU-maista poikkeava. EUT:n oikeuskäytännön mukaan tallaisessa epäselvässä tilanteessa jäsenvaltion tuomioistuimella on aina velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua. Jos korkein hallinto-oikeus olisi myöntänyt valitusluvan ja pyytänyt ennakkoratkaisua, todennäköisesti EUT olisi todennut, että yhtiön toiminta on arvonlisäverollista pysäköintipaikkojen luovuttamista.

Korkein hallinto-oikeus on soveltanut ennakkoratkaisun pyytämistä ja pysäköinnin arvonlisäverotusta koskevia säännöksiä väärin. EUT:n vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisen tuomioistuimen on kansallista lainsäädäntöä soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti. Jos arvonlisäverolaki oli niin erilainen, että sitä ei voitu tulkinnallakaan katsoa direktiivin mukaiseksi, korkeimman hallinto-oikeuden olisi tullut soveltaa suoraan arvonlisäverodirektiiviä, kuten yhtiö on vaatinut. Korkein hallinto-oikeus on soveltanut lakia selvästi päätöksen antamisaikaan vallinneen oikeustilan vastaisesti. Korkeimman hallinto-oikeuden ilmeisen väärä lain soveltaminen on olennaisesti vaikuttanut päätökseen, minkä vuoksi päätös tulee purkaa.

Korkeimman hallinto-oikeuden yhtiön aikaisempaan purkuhakemukseen antaman päätöksen 31.10.2014 taltionumero 3377 jälkeen asiassa on tullut sellaista uutta selvitystä, joka olisi olennaisesti voinut vaikuttaa päätökseen. Komissiolle tehdyn kantelun tuloksena Suomi nimittäin muutti arvonlisäverolain pysäköintitoimintaa koskevaa säännöstään direktiiviä vastaavaksi. Komissio edellytti, että tämän muutoksen myötä Suomen oikeuskäytäntö muuttuu direktiivin ja EUT:n oikeuskäytännön mukaiseksi. Arvonlisäverolain muutoksen myötä näin näyttää käyneen. Korkeimman hallinto-oikeuden tulkinnan muutos ei yleensä ole sinänsä peruste vaatia lainvoimaisen päätöksen purkua. Pysäköintitoimintaa koskeva korkeimman hallinto-oikeuden uusi oikeuskäytäntö ei ole tällainen tulkinnanmuutos, vaan osoitus siitä, että viimeistään arvonlisäverolain muutoksen myötä korkein hallinto-oikeus on havainnut, että pysäköintitoiminnan arvonlisäverotusta ei ole aikaisemmin Suomessa sovellettu direktiivin ja EUT:n oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla.

Korkein hallinto-oikeus totesi päätöksessään KHO 2018:108, että osakaspysäköintitoiminta on arvonlisäverollista toimintaa ja että lainmuutoksella direktiivin säännökset on nyt täytäntöönpantu arvonlisäverolakiin. Yhtiön käsityksen mukaan tämä merkitsee sitä, että arvonlisäverolain aikaisempi säännös ei vastannut direktiiviä, mutta tilanne on nyt korjattu. Suomella on kuitenkin koko ajan ollut velvollisuus noudattaa direktiiviä ja EUT:n oikeuskäytäntöä. Yhtiön toiminta on vastaavanlaista kuin päätöksessä KHO 2018:108, joten yhtiön osakaspysäköintitoiminta on arvonlisäverollista toimintaa ja on ollut sitä koko ajan.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös olla antamatta yhtiölle valituslupaa jätti Helsingin hallinto-oikeuden selvästi virheelliset päätökset voimaan, mikä loukkaa yhtiön oikeutta. Yhtiön kannalta kyse on myös taloudellisesti erittäin merkittävästä asiasta, kun se ei ole saanut vähennyksenä hyväkseen pysäköintilaitoksen rakentamiskustannusten arvonlisäveroja muutoin kuin hyvin pieneltä osin.

Asiassa on erityisen painavia syitä sille, että yhtiön purkuhakemus tulee tutkia uudelleen ja korkeimman hallinto-oikeuden päätös tulee purkaa. Ensimmäisen hakemuksen hylkääminen on osoittautunut virheelliseksi, ja yhtiön oikeussuoja vaatii asian tutkimista uudelleen. EUT:n oikeuskäytännössä on useasti todettu, että kansallisen tuomioistuimen on tutkittava myös lainvoiman saanut asia uudelleen, jotta varmistetaan EUT:n oikeuskäytännön soveltaminen. Tuomiosta C-453/00 (Kühne & Heitz) on nähtävissä, että EUT:n oikeuskäytäntöä on sovellettava myös takautuvasti, ja myös silloin, kun se merkitsisi lainvoimaisen päätöksen muuttamista. Mainitussa tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa EUT antoi kansallisen viranomaisen päätöksen jälkeen esillä olleeseen tulkintakysymykseen vaikuttavan tuomionsa.

A Oy:n asiassa EUT:n sovellettavat tuomiot ovat olleet koko ajan olemassa, mutta niitä ei ole noudatettu. Myös tällöin jäsenvaltiolla on velvollisuus tutkia asia uudelleen ja soveltaa siihen EUT:n oikeuskäytäntöä. Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään KHO 2011:38 noudattanut EUT:n edellä selostettua menettelyä purkamalla päätöksensä ja tutkimalla asian uudelleen EUT:n kannan mukaisesti.

A Oy on vaatinut direktiivin ja EUT:n oikeuskäytännön soveltamista. Pysäköintitoiminnan arvonlisäverotuksen tulkintakysymystä ei voitu päätöksen tekoaikana pitää niin selvänä, ettei ennakkoratkaisun pyytämiseen ollut tarvetta. Tähän nähden on erityisen painavat syyt purkaa päätös vielä viiden vuoden määräajan jälkeen.

Vaikka EUT:n ratkaisulla on takautuva vaikutus, unionin oikeudessa ei lähtökohtaisesti edellytetä, että lainvoiman saaneet päätökset puretaan, kunhan verovelvollisen oikeudet turvataan tehokkaalla tavalla. Unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissa korostanut oikeusvarmuuden periaatetta unionin oikeuden vahvistamana yleisenä periaatteena. Jäsenvaltio ei saa asettaa vahingon korvaamisen edellytykseksi lainvoiman saaneen päätöksen purkamista, etenkään jos purkaminen olisi käytännössä mahdotonta. Päätös voidaan purkaa, mutta se ei ole välttämätöntä vahingon korvaamiseksi. EUT kuitenkin korostaa oikeuskäytännössään, että EU-oikeuden takaamien oikeuksien tehokas toteutuminen voi edellyttää päätöksen purkua, jos se on nopein keino saada verovelvollisen oikeudet toteutumaan. Ei voida välttämättä edellyttää, että verovelvollinen käynnistää erillisen oikeusprosessin vahingonkorvauksen vaatimiseksi.

A Oy:n asian käsittely on kestänyt yli 10 vuotta ilman, että yhtiö on saanut toteutettua oikeuttaan arvonlisäverovähennyksiin osakaspysäköinnin osalta. Enemmän viivästyksen välttämiseksi yhtiö on pyytänyt, että korkein hallinto-oikeus purkaa päätöksensä ja hyväksyy yhtiön arvonlisäverovähennyksiä koskevat vaatimukset. Tämä olisi unionin oikeuden tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteiden mukaista, kun yhtiö ei joutuisi käynnistämään vielä uutta prosessia arvonlisäverojen takaisin saamiseksi.

Tuomiosta C-597/17 (Belgisch Syndicaat) on selvästi nähtävissä, että korkeimman hallinto-oikeuden tulee soveltaa arvonlisäverodirektiivin ja EUT:n oikeuskäytännön mukaista tulkintaa myös yhtiön osakaspysäköintitoimintaan yhtiön toiminnan alusta alkaen. EU-oikeuden ensisijaisuusperiaatteen mukaan kansallinen lainsoveltaja ei saa soveltaa eurooppaoikeuden kanssa ristiriidassa olevaa kansallista lainsäädäntöä.

Yhtiön toimintaa tulee pitää alusta alkaen kokonaan verollisena kuten päätöksessä KHO 2018:108. Yhtiö jäisi muita verovelvollisia huonompaan asemaan, jos sen vaatimusta arvonlisäverovähennysten hyväksymisestä osakaspysäköinnin osalta ei hyväksytä. Päätöksen KHO 2018:108 jälkeen on selvää, että yhtiön kanssa samanlaista toimintaa harjoittavien muiden toimijoiden pysäköintipaikkojen luovuttamista pidetään arvonlisäverollisena myös osakaspysäköinnin osalta. Olisi kestämätöntä, jos yhtiön vähennysoikeuden epäävät päätökset jäisivät voimaan ja estäisivät neutraalin verokohtelun toimijoiden välillä. Yhtiö on toimintansa alusta alkaen arvonlisäverodirektiiviin vedoten katsonut, että koko sen toiminta on arvonlisäverollista pysäköintitoimintaa. Yhtiö on johdonmukaisesti käsitellyt kaiken myyntinsä, myös osakaspysäköintimaksut, arvonlisäverollisena myyntinään. Verohallinto ei ole vaatinut yhtiötä korjaamaan arvonlisäverotusta tältä osin. Kun yhtiön komissiolle tekemän kantelun jälkeen direktiivin pysäköintitoimintaa koskevat säännökset on pantu täytäntöön arvonlisäverolain muutoksella, olisi kohtuutonta, jos yhtiön omassa arvonlisäveroasiassa jäisi voimaan virheellinen Helsingin hallinto-oikeuden tulkinta asiasta.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus ei tutki yhtiön vaatimusta purkaa korkeimman hallinto-oikeuden päätös 9.4.2013 taltionumero 1223.

Korkein hallinto-oikeus hylkää yhtiön vaatimuksen purkaa korkeimman hallinto-oikeuden päätös 27.10.2017 taltionumero 5541.

Korkein hallinto-oikeus hylkää vaatimuksen ennakkoratkaisun pyytämisestä Euroopan unionin tuomioistuimelta.

A Oy:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.

Perustelut

Sovellettavat oikeusohjeet

Ylimääräisestä muutoksenhausta säädetään 1.1.2020 voimaan tulleessa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa, jolla on kumottu hallintolainkäyttölaki (586/1996). Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 126 §:n 1 momentin perusteella tämän asian käsittelyyn sovelletaan kuitenkin kumotun hallintolainkäyttölain säännöksiä.

Hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut päätös voidaan purkaa:

1) jos asiassa on tapahtunut menettelyvirhe, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen;

2) jos päätös perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai erehdykseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen; tai

3) jos asiaan on tullut sellaista uutta selvitystä, joka olisi olennaisesti voinut vaikuttaa päätökseen, eikä hakijasta johdu, että uutta selvitystä ei ole aikanaan esitetty.

Hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentin mukaan purkua on haettava viiden vuoden kuluessa siitä, kun päätös sai lainvoiman. Erityisen painavista syistä voidaan päätös purkaa määräajan jälkeenkin.

Hallintolainkäyttölain 64 a §:n mukaan asianosainen saa hakea samassa asiassa päätöksen purkamista tai poistamista vain kerran, jollei asiaa ole erityisen painavasta syystä välttämätöntä tutkia uudelleen.

Hallintolainkäyttölain 64 a §:n säännöstä sovelletaan niihin päätöksen poistamista tai purkamista koskeviin asioihin, joissa päätöksen poistamista tai purkamista koskeva hakemus on tullut vireille 1.1.2016 tai sen jälkeen (KHO 2016:163).

Purkuhakemus korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen 9.4.2013 taltionumero 1223

Korkein hallinto-oikeus ei ole 9.4.2013 antamallaan päätöksellä taltionumero 1223 myöntänyt yhtiölle valituslupaa Helsingin hallinto-oikeuden antamasta päätöksestä. Yhtiön ensimmäinen kyseiseen korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen kohdistuva purkuhakemus on hylätty korkeimman hallinto-oikeuden 31.10.2014 antamalla päätöksellä taltionumero 3377. Koska kysymyksessä on yhtiön toinen purkuhakemus samaan päätökseen, asiassa on ensisijaisesti arvioitava sitä, onko asiassa hallintolainkäyttölain 64 a §:ssä tarkoitettua erityisen painavaa syytä, jonka perusteella asia on välttämätöntä tutkia uudelleen ja onko siinä tapauksessa erityisen painavia syitä purkaa mainittu päätös.

Hallintolainkäyttölain 64 a §:n yksityiskohtaisten perustelujen (HE 230/2014 vp) mukaan säännös purun haun rajoittamisesta samassa asiassa yhteen kertaan tarkoittaa prosessuaalisesti sitä, että samassa asiassa tehty saman asianosaisen toinen hakemus voitaisiin jättää tutkimatta. Säännös ei kuitenkaan estäisi korkeinta hallinto-oikeutta tällöinkään tutkimasta asiaa uudestaan, jos esimerkiksi ensimmäisen hakemuksen hylkääminen havaitaan virheelliseksi tai hakijan oikeussuoja välttämättä vaatii asian tutkimista uudelleen.

A Oy:n asiassa on hallintolainkäyttölain 64 a §:n mukaisia päätöksen purun hakemisen rajoittamisen edellytyksiä arvioitaessa otettava muun ohella huomioon myös se, olisiko hakemuksella ollut mahdollisuutta menestyä ensimmäisenä purkuhakemuksena.

Yhtiön mukaan asian käsittelyssä on tapahtunut menettelyvirheitä, jotka ovat voineet olennaisesti vaikuttaa päätökseen. Yhtiön mukaan sitä ei ole kuultu ennen palautushakemuksen hylkäävän päätöksen tekemistä, eikä katselmusta tai suullista käsittelyä ole järjestetty. Yhtiön mukaan päätökset on tehty tuntematta yhtiön toimintaa.

Kysymyksessä oleva veroasia on tullut vireille vuonna 2010 yhtiön tekemällä palautushakemuksella, jossa on tullut esittää riittävä selvitys palautushakemuksen ratkaisemiselle. Muutoksenhakuvaiheessa yhtiötä on kuultu. Asiassa ei ole ilmennyt sellaista yhtiön kuulemiseen tai yhtiön toiminnan selvittämiseen liittyvää menettelyvirhettä, jolla olisi merkitystä nyt käsiteltävässä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen purkamista koskevassa asiassa.

Yhtiön mukaan korkeimman hallinto-oikeuden olisi tullut pyytää asiassa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklassa tarkoitettu ennakkoratkaisu unionin tuomioistuimelta yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY (arvonlisäverodirektiivi) tulkinnasta. Yhtiön mukaan korkein hallinto-oikeus on soveltanut arvonlisäverolakia vallinneen oikeustilan vastaisesti. Lisäksi yhtiön mukaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 31.10.2014 taltionumero 3377 jälkeen asiassa on tullut sellaista uutta selvitystä, joka on vahvistanut, että Suomen oikeuskäytännössä pysäköintipaikkojen luovutuksen arvonlisäverollisuutta ei ole sovellettu arvonlisäverodirektiivin ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Tämän vuoksi korkeimman hallinto-oikeuden olisi yhtiön mukaan tullut myöntää asiassa valituslupa ja antaa ratkaisu yhtiön valitukseen.

Purkuhakemuksen kohteena oleva korkeimman hallinto-oikeuden 9.4.2013 antama päätös taltionumero 1223 valitusluvan myöntämättä jättämisestä on kohdistunut Helsingin hallinto-oikeuden 13.1.2012 antamaan päätökseen. Hallinto-oikeus oli päätöksessään katsonut, että yhtiön harjoittama osakaspysäköintitoiminta ei ollut arvonlisäverolaissa tarkoitettua verollista pysäköintitoimintaa. Hallinto-oikeus oli päätöksensä perusteluissa katsonut muun ohessa, että osakaspysäköinti liittyi niin olennaisesti pysäköintiyhtiön rakentaneiden, sen alkuperäisten omistajien samanaikaisesti rakentamien asuinrakennusten osakkeiden myyntiin, ettei sitä ollut tältä osin pidettävänä arvonlisäverolain 29 §:n 5 kohdassa tarkoitettuna pysäköintitoiminnassa tapahtuvana pysäköintipaikkojen luovuttamisena, vaan 27 §:ssä tarkoitettuna kiinteistöön kohdistuvan käyttöoikeuden luovuttamisena, josta ei ollut suoritettava arvonlisäveroa.

Yhtiön purkuhakemusta arvioitaessa on otettava huomioon yhtiön valitusluvan käsittelyn aikana vallinnut oikeustila ja valituslupajärjestelmään liittyvät valitusluvan myöntämisen edellytykset. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisuissaan KHO 2012:15 ja KHO 2013:61 antanut oikeusohjeen, jonka mukaan osakkeenomistajan omistamiin osakkeisiin perustuvaa pysäköintioikeutta ei ole pidettävä verollisena pysäköintitoiminnassa tapahtuvana pysäköintipaikan luovuttamisena. Vuosikirjaratkaisussa KHO 2013:61 korkein hallinto-oikeus on myös katsonut, että kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö alueiden vuokrauksesta kulkuneuvojen paikoitusta varten, ei ennakkoratkaisun pyytäminen ole ollut tarpeen asian ratkaisemiseksi. Mainittu päätös on annettu samana päivänä kuin yhtiön purkuhakemuksen kohteena oleva korkeimman hallinto-oikeuden päätös, jolla yhtiölle ei ole myönnetty valituslupaa.

Edellä mainittujen vuosikirjaratkaisujen perusteluissa on otettu huomioon arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan 1 alakohta verosta vapautettavasta kiinteän omaisuuden vuokrauksesta, sekä kyseisen artiklan 2 kohdan b alakohdan säännös siitä, ettei vapautusta sovelleta alueiden vuokraukseen kulkuneuvojen paikoitusta varten. Mainituissa vuosikirjaratkaisuissa on otettu huomioon muun ohessa kiinteän omaisuuden vuokrauksen käsitteeseen liittyvää EUT:n oikeuskäytäntöä (C-451/06, Walderdorff; C-428/02, Marselisborg, ja C-150/99, Lindöpark). Mainituissa vuosikirjaratkaisuissa on otettu huomioon myös EUT:n ratkaisu asiassa C-173/88, Henriksen. Viimeksi mainitussa tuomiossa on ollut kysymys kulkuneuvojen paikoituksen verollisuudesta. Tuomiossa ratkaistussa asiassa ei ole ollut esillä kysymys osakeomistukseen perustuvan tilan hallinnan merkityksestä pysäköintipaikan vuokrausta koskevan edellytyksen osalta.

Mainittujen päätösten perusteella on todettavissa, että korkeimman hallinto-oikeuden yhtiölle antaman päätöksen 9.4.2013 aikaan vakiintuneen oikeustilan perusteella pysäköintipaikan käyttämistä yhtiön osakkeiden omistusoikeuden perusteella ei ole pidetty yhtiön arvonlisäverolain 29 §:n (1501/1993) 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuna verollisena pysäköintitoimintana vaan lain 27 §:ssä tarkoitettuna kiinteistöön kohdistuvan oikeuden verottomana luovutuksena.

Korkein hallinto-oikeus on sittemmin vuosikirjapäätöksessään KHO 2018:108 soveltanut 1.1.2017 muuttunutta arvonlisäverolain 29 §:n (1064/2016) 1 momentin 5 kohtaa ja muuttanut aikaisempaa osakeomistukseen perustuvan hallinnan ja pysäköintipaikan vuokrauksen verollisuuden tulkintaa. Koska yhtiö ei tuossa päätöksessä käsitellyssä tilanteessa ollut kaavamääräysten, rakennusluvan tai muun syyn perustella myöskään velvollinen luovuttamaan pysäköintioikeuksia alueen asukkaille, mainittujen seikkojen merkitys pysäköintipaikkojen luovutuksen verokohteluun ei tullut tuossa yhteydessä ratkaistavaksi.

Lainvoimaisen päätöksen purkaminen on viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan perustuva poikkeuksellinen toimenpide, jota ei ole tarkoitettu säännönmukaisen muutoksenhaun laajuiseksi oikeussuojakeinoksi. Korkeimmalla hallinto-oikeudella on hallintolainkäytön alalla ylintä tuomiovaltaa käyttävänä tuomioistuimena harkintavaltaa päätösten purkamista koskevia lain säännöksiä soveltaessaan. Lainvoiman saaneen päätöksen purkaminen sillä perusteella, että lakia on sovellettu ilmeisesti väärin, edellyttää, että purkuhakemuksen kohteena olevassa päätöksessä lakia on sovellettu selvästi virheellisesti.

Lisäksi on otettava huomioon, että oikeusvarmuuden periaate edellyttää lainvoimaisen päätöksen pysyvyyttä ja sitä, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Edes sellaisesta tilanteesta, jossa ylimmän hallintotuomioistuimen päätös on osoittautunut unionin oikeuden vastaiseksi, ei välttämättä seuraa velvollisuutta poiketa ylimmän hallintotuomioistuimen lainvoimaisen päätöksen pysyvyydestä. Tämä ilmenee myös EUT:n oikeuskäytännöstä (C-224/01, Köbler).

Kun otetaan huomioon korkeimman hallinto-oikeuden yhtiölle antaman päätöksen 9.4.2013 aikaan vallinnut oikeustila yhtiön osakkaan osakeomistukseen perustuvan pysäköintioikeuden ja pysäköintipaikan käyttöoikeuden luonteesta muuna kuin arvonlisäverolain 29 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuna verollisena pysäköintitoimintana, korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, A Oy:n toisen purkuhakemuksen tueksi ei ole esitetty sellaista hallintolainkäyttölain 64 a §:n tarkoittamaa erityisen painavaa syytä, jonka johdosta asiaa olisi välttämätöntä tutkia uudelleen. Korkeimman hallinto-oikeuden 9.4.2013 antamaan päätökseen taltionumero 1223 kohdistuva purkuhakemus on näin ollen jätettävä tutkimatta.

Purkuhakemus korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen 27.10.2017 taltionumero 5541

Yhtiö on esittänyt, että korkeimman hallinto-oikeuden tulee purkaa päätöksensä 27.10.2017 taltionumero 5541, mikäli asiaa ei muutoin voida ratkaista yhtiön vähennysoikeusvaatimukset kokonaisuudessaan hyväksyen. Yhtiö ei ole tältä osin aikaisemmin esittänyt hakemusta edellä mainitun päätöksen purkamisesta, ja yhtiön hakemus on saapunut korkeimpaan hallinto-oikeuteen hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa säädetyssä määräajassa.

Yhtiön vaatimus kohdistuu tältä osin päätökseen, jolla korkein hallinto-oikeus on jättänyt myöntämättä yhtiölle valitusluvan Helsingin hallinto-oikeuden 5.9.2016 antamaan päätökseen numero 16/0904/4. Helsingin hallinto-oikeus on edellä mainitussa päätöksessä muun ohella jättänyt tutkimatta yhtiön valituksen siltä osin kuin se on kohdistettu jo lainvoimaisesti ratkaistuun kysymykseen osakaspysäköinnin verottomuudesta.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä 27.10.2017 taltionumero 5541 on siten ollut ratkaistavana valitusluvan myöntäminen sen oikeuskysymyksen osalta, onko hallinto-oikeus voinut jättää yhtiön valituksen tältä osin tutkimatta. Asiassa ei näin ollen ole ollut arvioitavana valitusluvan myöntäminen aiemmin lainvoimaisesti ratkaistuun kysymykseen osakaspysäköinnin verottomuudesta.

Kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentti, hakemuksen tueksi ei ole esitetty sellaisia syitä, joiden johdosta siihen voitaisiin suostua. Tämän vuoksi hakemus on hylättävä.

Vaatimus ennakkoratkaisun pyytämisestä

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että velvollisuutta tehdä SEUT 267 artiklassa tarkoitettu ennakkoratkaisupyyntö ei ole silloin, jos kansallisessa tuomioistuimessa ei esiinny todellista epäilyä unionin tuomioistuimen olemassa olevan oikeuskäytännön soveltamismahdollisuudesta asiaan tai jos on täysin selvää, miten unionin oikeutta on kyseisessä tilanteessa asianmukaisesti sovellettava.

Kun otetaan huomioon se, mitä edellä esitetty velvollisuudesta tehdä SEUT 267 artiklassa tarkoitettu ennakkoratkaisupyyntö ja se, mitä asiassa on esitetty yhtiön toiminnasta ja unionin tuomioistuimen olemassa olevasta oikeuskäytännöstä, tässä päätösten purkamista koskevassa asiassa ei ole tullut esille sellaista unionin oikeuden tulkintaa koskevaa kysymystä, jonka johdosta ennakkoratkaisupyynnön esittäminen alueiden vuokrauksesta kulkuneuvojen paikoitusta varten olisi tarpeen. Ennakkoratkaisun pyytämistä koskeva vaatimus on siten hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §, A Oy:lle ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Kari Kuusiniemi sekä oikeusneuvokset Hannele Ranta-Lassila, Anne Nenonen, Joni Heliskoski ja Tero Leskinen. Asian esittelijä Turo Lehtonen.