KHO:2023:13

Asiassa oli ratkaistavana, perustuiko pakolaisen perheenjäsenelle tehty kielteinen oleskelulupapäätös unionin tuomioistuimen myöhempään tuomioon nähden ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Mikäli näin oli, arvioitavaksi tuli, onko päätös purettava.

Perheenkokoajan poika B oli tehnyt alaikäisenä oleskelulupahakemuksen pakolaisen perheenjäsenenä. B oli hallintomenettelyn aikana täysi-ikäistynyt, eikä oleskelulupaa ollut myönnetty ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentti (549/2010) huomioon ottaen. Päätös tuli lainvoimaiseksi, kun korkein hallinto-oikeus ennakkoratkaisua pyytämättä ei myöntänyt asiassa valituslupaa.

Päätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeen unionin tuomioistuin oli antanut perheenyhdistämisdirektiivin tulkintaa koskevan tuomion, jonka mukaan alaikäisyyttä määritettäessä huomioon otettava päivämäärä oli se, jolloin hakemus perheenyhdistämiseksi oli tehty.

Ilmeisesti väärän lain soveltamisen osalta korkein hallinto-oikeus totesi, että ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentti oli ollut ristiriidassa perheenyhdistämisdirektiivin kanssa. B:n hakemus olisi tullut tutkia pitäen häntä alaikäisenä.

Purkamisen edellytysten osalta korkein hallinto-oikeus viittasi ratkaisukäytäntöönsä, jossa on korostettu oikeusvarmuuden periaatteen edellyttävän, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Tämä on hyväksytty myös unionin tuomioistuimen käytännössä.

Kun purkuhakemusta koskevassa kokonaisharkinnassa otettiin kuitenkin huomioon, että kysymys alaikäisyyden määrittämisen ajankohdasta oli asiassa ollut ratkaiseva perhe-elämän suojan sekä lapsen edun kannalta ja että oleskelulupahakemuksen käsittelyn yhteydessä tehtyä virhettä ei B:n täysi-ikäistyttyä saisi enää tehokkaasti korjattua uudella hakemuksella, purkuhakemus hyväksyttiin. Asiaa uudelleen Maahanmuuttovirastossa käsiteltäessä B:tä oli pidettävä alaikäisenä.

Äänestys 5–2 perustelujen osalta

Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 117 §

Ulkomaalaislaki 38 § 1 momentti ja 114 §

Neuvoston direktiivi 2003/86/EY oikeudesta perheenyhdistämiseen 4 artiklan 1 kohta

Unionin tuomioistuimen tuomio yhdistetyissä asioissa C-133/19, C-136/19 ja C-137/19, Belgian valtio (Perheenyhdistäminen – Alaikäinen lapsi) (EU:C:2020:577)

Päätökset, joita hakemus koskee

Maahanmuuttovirasto 2.5.2018 dnro 18199/110/2017

Helsingin hallinto-oikeus 30.8.2019 nro 19/0595/71

Korkein hallinto-oikeus 31.1.2020 taltionumero 432

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus hyväksyy hakemuksen ja purkaa Maahanmuuttoviraston 2.5.2018 tekemän päätöksen. Samalla puretaan myös edellä mainitut Helsingin hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset. Asia palautetaan Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Asian tausta

(1) Purun hakija (jatkossa myös perheenkokoaja) on saanut Suomessa pakolaisaseman ja oleskeluluvan 1.8.2017. Hänen poikansa, 5.9.1999 syntynyt Irakin kansalainen B (jatkossa myös oleskeluluvan hakija) on 25.8.2017 Suomen Ankaran edustustossa saattanut vireille oleskelulupahakemuksen. Sen perusteena on ollut perheside perheenkokoajaan tämän alaikäisenä lapsena.

(2) Maahanmuuttovirasto on hylännyt hakemuksen. Oleskeluluvan hakija on tullut täysi-ikäiseksi kymmenen päivän kuluttua oleskeluluvan hakemisesta, eikä hän siten ole hakemuksen ratkaisupäivänä ollut ulkomaalaislain 37 §:n 1 momentissa tarkoitettu perheenkokoajan huollossa oleva alaikäinen lapsi. Hakemuksen käsittely ei ole viivästynyt ulkomaalaislain 38 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Oleskeluluvan hakijalle ei myönnetty oleskelulupaa myöskään ulkomaalaislain 115 §:n nojalla pakolaisen muuna omaisena.

(3) Perheenkokoaja on valittanut Maahanmuuttoviraston päätöksestä. Hänen pojalleen olisi tullut myöntää oleskelulupa pakolaisen perheenjäsenenä ulkomaalaislain 114 §:n nojalla, sillä tämä on ollut alaikäinen jättäessään perhesiteeseen perustuvan oleskelulupahakemuksen.

(4) Helsingin hallinto-oikeus on 30.8.2019 hylännyt valituksen. Hallinto-oikeus on käsitellyt asiaa samasta lähtökohdasta kuin Maahanmuuttovirasto eli pitänyt oleskeluluvan hakijaa täysi-ikäisyyden vuoksi perheenkokoajan muuna omaisena kuin perheenjäsenenä. Tämän johdosta hallinto-oikeus on ratkaissut valituksen soveltaen ulkomaalaislain 115 §:ää eikä valituksessa vaadittua 114 §:ää.

(5) Perheenkokoaja on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä.

(6) Korkein hallinto-oikeus on 31.1.2020 hylännyt valituslupahakemuksen.

Vaatimukset ja lausumat korkeimmassa hallinto-oikeudessa

(7) Purun hakija (perheenkokoaja) on korkeimpaan hallinto-oikeuteen 13.10.2021 saapuneessa hakemuksessaan vaatinut, että Maahanmuuttoviraston päätös puretaan. Perhesideperusteista oleskelulupahakemusta ei olisi tullut hylätä vain täysi-ikäistymisen perusteella.

(8) Hakemuksen tueksi on viitattu unionin tuomioistuimen tuomioon 16.7.2020 yhdistetyissä asioissa C‑133/19, C‑136/19 ja C‑137/19. Tuomion mukaan alaikäisyyden kannalta huomioon otettava päivämäärä on se, jolloin hakemus maahantulo- ja oleskeluluvan myöntämisestä perheenyhdistämistä varten on tehty alaikäisen lapsen puolesta. Maahanmuuttoviraston päätös on perheenyhdistämisdirektiivin, EU:n perusoikeuskirjan sekä Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastainen. Päätös loukkaa perheenkokoajan sekä hänen lapsensa oikeutta perhe-elämään.

(9) Maahanmuuttovirasto on lausunnossaan vaatinut, että purkuhakemus hylätään ja on todennut seuraavaa:

(10) Perheenyhdistämisdirektiivin sanamuodossa ei ole otettu kantaa siihen, minkä ajankohdan perusteella lapsen täysi-ikäisyys määritellään. Maahanmuuttoviraston 2.5.2018 tekemä päätös ja hallinto-oikeuden 30.8.2019 antama päätös ovat perustuneet ulkomaalaislain 38 §:ään, jonka soveltaminen on ollut vakiintunutta.

(11) Unionin tuomioistuin on tarkentanut perheenyhdistämisdirektiivin soveltamista vasta Maahanmuuttoviraston lainvoimaisen päätöksen jälkeen. Korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimen muuttunut oikeuskäytäntö ei ole ainakaan lähtökohtaisesti peruste tätä ennen vallinneen tulkintakäytännön mukaisesti tehdyn päätöksen purkamiselle (KHO 2016:33). Maahanmuuttovirasto on unionin tuomioistuimen tuomion jälkeen muuttanut ratkaisukäytäntönsä sen mukaiseksi.

(12) Purun hakija on antanut vastaselityksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut

Arvioinnin lähtökohdat ja kysymyksenasettelu

(13) Oleskelulupahakemusta ratkaistaessa on sovellettu ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin (549/2010) säännöstä, jonka mukaan oleskeluluvan myöntäminen perhesiteen perusteella alaikäiselle naimattomalle lapselle edellyttää, että lapsi on alaikäinen sinä päivänä, jolloin lapsen oleskelulupahakemus ratkaistaan. Päätöksenteko on siten perustunut ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin yksiselitteiseen sanamuotoon. Tähän nähden asiassa ei ole sovellettu ulkomaalaislain 114 §:ää, jossa säädetään niistä edellytyksistä, joilla pakolaisen perheenjäsenelle myönnetään oleskelulupa perhesiteen perusteella.

(14) Maahanmuuttoviraston päätös on tullut lainvoimaiseksi, kun korkein hallinto-oikeus ei myöntänyt asiassa valituslupaa. Päätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeen unionin tuomioistuin on antanut tuomion, jonka johdosta arvioitavaksi tulee, perustuuko kielteinen oleskelulupapäätös unionin tuomioistuimen myöhempään tuomioon nähden ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

(15) Arvioitavana on, olisiko asiassa tullut soveltaa perheenjäseniä koskevaa ulkomaalaislain 114 §:ää eikä muita omaisia koskevaa ulkomaalaislain 115 §:ää, kuten asiassa on tehty. Säännökset eroavat toisistaan siten, että ulkomaalaislain 114 §:n mukainen pakolaisen perheenjäsenen oleskelulupa lähtökohtaisesti myönnetään, jollei sille ole pykälässä mainittuja esteitä. Sen sijaan ulkomaalaislain 115 §:n mukainen pakolaisen muun omaisen oleskelulupa myönnetään vain, jos sen epääminen olisi kohtuutonta pykälässä mainittujen syiden vuoksi

(16) Mikäli oleskelulupapäätös perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, arvioitavaksi tulee seuraavaksi, onko päätös purettava, kun otetaan huomioon oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 117 §.

Kysymys alaikäisyydestä

(17) Ulkomaalaislain kysymyksessä olevat säännökset perheenyhdistämisestä perustuvat oikeudesta perheenyhdistämiseen annettuun neuvoston direktiiviin 2003/86/EY (perheenyhdistämisdirektiivi).

(18) Perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan, jollei IV luvussa sekä 16 artiklassa säädetyistä edellytyksistä muuta johdu, jäsenvaltioiden on sallittava mainitun direktiivin nojalla seuraavien perheenjäsenten maahantulo ja maassaoleskelu:
(---)
b) perheenkokoajan ja hänen aviopuolisonsa alaikäiset lapset, (---)
c) alaikäiset lapset, (---) jos perheenkokoaja on näiden huoltaja ja lapset ovat hänen huollettavanaan.(---)

Tässä artiklassa tarkoitettujen alaikäisten lasten on oltava asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä määriteltyä täysi-ikäisyyden rajaa nuorempia ja naimattomia. (---)

(19) Unionin tuomioistuimen 16.7.2020 yhdistetyissä asioissa C‑133/19, C‑136/19 ja C‑137/19, Belgian valtio (Perheenyhdistäminen – Alaikäinen lapsi) (EU:C:2020:577) antamassa tuomiossa on katsottu, että perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan ensimmäisen kohdan c alakohtaa sovellettaessa päivämäärä, joka on otettava huomioon ratkaistaessa sitä, onko naimaton kolmannen maan kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö mainitussa säännöksessä tarkoitettu alaikäinen lapsi, on päivämäärä, jolloin hakemus maahantulo- ja oleskeluluvan myöntämisestä perheenyhdistämistä varten on tehty alaikäisten lasten puolesta, eikä päivämäärä, jolloin kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat ratkaisseet tämän hakemuksen (tuomion 47 kohta).

(20) Unionin tuomioistuin on mainitussa tuomiossa lisäksi katsonut, että perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa asetetaan jäsenvaltioille täsmällisiä toimintavelvollisuuksia, joita vastaavat selvästi määritellyt subjektiiviset oikeudet. Jäsenvaltiot velvoitetaan mainitussa direktiivissä määritetyissä tapauksissa sallimaan perheenkokoajan tiettyjen perheenjäsenten perheenyhdistäminen ilman, että ne voivat käyttää harkintavaltaansa (tuomion 26 kohta).

(21) Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tulkinnalla, jonka unionin tuomioistuin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklassa sille annettua toimivaltaa käyttäen antaa unionin oikeussäännölle, selvennetään ja täsmennetään tarvittaessa kyseisen oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta niin, että unionin tuomioistuimen tulkinnasta ilmenee, miten tätä oikeussääntöä täytyy tai olisi täytynyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Tästä seuraa, että tuomioistuimet voivat soveltaa ja niiden täytyy soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu ennen tulkintapyyntöä koskevaa tuomiota, jos edellytykset kyseisen säännön soveltamista koskevan asian saattamiseksi toimivaltaisten tuomioistuinten käsiteltäväksi muuten täyttyvät (esim. 27.3.1980 annettu tuomio asiassa 61/79, Denkavit italiana, EU:C:1980:100, 16 kohta).

(22) Edellä todettuun nähden ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin säännös on ollut ristiriidassa EU:n perheenyhdistämisdirektiivin kanssa. Kun perheenkokoajan poika on vielä ollut alaikäinen perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen tullessa vireille, hakemus olisi tullut tutkia ulkomaalaislain 114 §:n mukaisena pakolaisen perheenjäsenen perhesiteeseen perustuvaa oleskelulupaa koskevana hakemuksena.

(23) Kansallisen oikeuden näkökulmasta voidaan vielä todeta, että ulkomaalaislain 38 §:n 1 momenttia on muutettu lailla 1167/2022 niin, että oleskeluluvan myöntäminen perhesiteen perusteella lapselle edellyttää, että lapsi on alaikäinen sinä päivänä, jolloin lapsen oleskelulupahakemus on tullut vireille.

Päätöksen purkamisen edellytysten arviointi

(24) Edellä on todettu, että on ollut unionin oikeuden vastaista perustaa kielteinen ratkaisu siihen, että perheenkokoajan poika ei ollut enää alaikäinen silloin kun hallintopäätös tehtiin. Seuraavaksi on arvioitava, merkitseekö tämä sitä, että purkuhakemus on hyväksyttävä.

(25) Kysymystä on arvioitava oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (hallintoprosessilaki) 117 §:n mukaisten edellytysten perusteella ottaen huomioon unionin oikeudesta johtuvat vaatimukset.

(26) Unionin tuomioistuin on muistuttanut oikeusvoiman periaatteen tärkeydestä sekä unionin oikeusjärjestyksessä että kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Unionin oikeus ei näin ollen velvoita kansallista tuomioistuinta olemaan soveltamatta kansallisia menettelysääntöjä, joiden perusteella tuomioistuinratkaisu on oikeusvoimainen, vaikka siten olisi mahdollista korjata unionin oikeuden vastainen kansallinen tilanne. Unionin oikeudessa ei siis edellytetä, että kansallisen lainkäyttöelimen olisi lähtökohtaisesti peruutettava oikeusvoimainen ratkaisunsa ottaakseen huomioon tulkinnan, jonka unionin tuomioistuin on omaksunut asian kannalta merkityksellisestä unionin oikeussäännöstä. Jäsenvaltioiden asiana on säätää sisäisessä oikeusjärjestyksessään oikeusvoiman periaatteen yksityiskohtaisesta toteuttamisesta jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla. Nämä säännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne säännöt, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eikä niillä saada tehdä unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (esim. unionin tuomioistuimen 2.4.2020 antama tuomio yhdistetyissä asioissa C-370/17 ja C-37/18, CRPNPAC, EU:C:2020:260, 88–91 kohta ja niissä viitattu ratkaisukäytäntö).

(27) Hallintoprosessilain 117 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan korkein hallinto-oikeus voi purkaa lainvoimaisen hallintopäätöksen tai hallintotuomioistuimen lainvoimaisen päätöksen, jos päätös perustuu sellaiseen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai erehdykseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen. Pykälän 2 momentin mukaan päätöksen saa purkaa vain, jos päätös loukkaa yksityisen oikeutta tai jos yleinen etu vaatii päätöksen purkamista.

(28) Hallintoprosessilain esitöissä (HE 29/2018 vp, 117 §:n 1 momentin 2 kohdan yksityiskohtaiset perustelut) on todettu muun ohella, että säännös vastaisi kumotun hallintolainkäyttölain (568/1996) 63 §:n 1 momentin 2 kohtaa. Unionin oikeuden ja kansainvälisen oikeuden velvoitteiden vastaista laintulkintaa arvioitaisiin samalla tavoin kuin kansallista laintulkintaa. Käytännössä unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot osoittavat sen, onko kansallinen laintulkinta ollut virheellistä. Tästä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että päätös olisi välttämättä purettava. Esitöissä viitataan tältä osin myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöön.

(29) Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että lainvoiman saaneen päätöksen purkaminen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen perustuen edellyttää, että lakia on sovellettu selvästi ja kiistatta päätöksen antamisen aikaan vallinneen oikeustilan vastaisesti. Lain soveltamiskysymyksen tulkinnanvaraisuus ei sen sijaan muodosta perustetta tuomioistuimen lainvoimaisen päätöksen purkamiselle (ks. KHO 2017:140 ja KHO 2019:90).

(30) Asiaa on ilmeisesti väärän lain soveltamisen perusteen kannalta arvioitu jossain määrin toisin niissä tilanteissa, joissa EU-tuomioistuin on todennut unionin oikeuden vastaisuuden tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut ihmisoikeusloukkauksen. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin katsonut, ettei uusi tai muuttunut Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ole ainakaan lähtökohtaisesti perusteena tätä ennen vallinneen tulkintakäytännön mukaisesti tehdyn päätöksen purkamiselle (ks. KHO 2019:90).

(31) Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä on korostettu oikeusvarmuuden periaatteen edellyttävän, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Tämä on hyväksytty myös unionin tuomioistuimen käytännössä siitä huolimatta, että seurauksena saattaa olla EU-oikeuden vastaisen tilanteen jääminen voimaan. Lainvoimaisen hallintopäätöksen purkaminen on viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan perustuva toimenpide, jota ei ole kansallisesti tarkoitettu säännönmukaisen muutoksenhaun laajuiseksi oikeussuojakeinoksi. Purkujärjestelmän avulla voidaan sen sijaan yksittäistapauksittain korjata erilaisia oikeudenloukkauksia, joissa yksityinen tai yleinen etu vaatii lainvastaisen tai lainvastaiseksi osoittautuneen päätöksen purkamista (ks. KHO 2010:45).

(32) Arvioitaessa purun edellytyksiä nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on otettava huomioon yhtäältä, että perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa ei ole täsmennetty ajankohtaa, jonka perusteella perheenjäsenen alaikäisyys määritetään. Toisaalta siinä ei ole myöskään ajankohdan osalta viitattu jäsenvaltioiden kansalliseen oikeuteen. Unionin tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa C‑133/19, C‑136/19 ja C‑137/19, Belgian valtio antamalla tuomiolla on ensimmäisen kerran otettu kantaa siihen, minkä ajankohdan perusteella mainitun direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu alaikäisyys on määritettävä.

(33) Mainittu unionin tuomioistuimen tuomio on annettu sen jälkeen, kun korkein hallinto-oikeus oli ennakkoratkaisua pyytämättä hylännyt perheenkokoajan valituslupahakemuksen. Maahanmuuttovirastossa ja säännönmukaisen muutoksenhaun puitteissa on sovellettu ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin säännöstä sanamuotonsa mukaisesti siihenkin nähden, että lainvalmistelussa oli nimenomaisesti tarkasteltu käsittelyn keston mahdollista vaikutusta lapsen alaikäisyyden kannalta ja tuossa yhteydessä lisätty velvollisuus ottaa huomioon se, onko hakemuksen käsittely merkittävästi viivästynyt hakijasta tai perheenkokoajasta riippumattomasta syystä (PeVL 16/2010 vp ja HaVM 5/2010 vp).

(34) Vaikka unionin tuomioistuimen uusi tuomio voikin muodostaa perusteen lainvoimaisen ratkaisun purkamiselle vain poikkeuksellisesti, korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä on toisaalta myös katsottu, ettei purkusäännöksiä tule tulkita ahtaasti, kun kysymys on perus- ja ihmisoikeuksien noudattamisesta (ks. KHO 2008:44, KHO 2016:33 ja KHO 2019:90).

(35) Jos perheenkokoajan lasta ei pidetä alaikäisenä, hänelle ei voida myöntää oleskelulupaa ulkomaalaislain 114 §:ssä säädetyillä edellytyksillä, vaan sovellettavaksi tulevat ulkomaalaislain 115 §:n mukaiset edellytykset (ks. kohta 15). Kysymys alaikäisyyden määrittämisen ajankohdasta voi siten olla ratkaisevan tärkeä perhe-elämän suojan ja lapsen edun kannalta.

(36) Erityistä merkitystä arvioinnissa on sillä, että sittemmin täysi-ikäistynyt poika ei voi enää aikaikkunan sulkeutumisen vuoksi hakea perheenyhdistämistä pakolaisen alaikäisenä lapsena, joten uudella hakemuksella ei saisi tehokkaasti korjattua aikaisemman käsittelyn yhteydessä tehtyä virhettä. Näissä oloissa korjaaminen edellyttää, että aikaisempi hakemus tutkitaan uudestaan niin, että perheenkokoajan poikaa pidetään alaikäisenä.

Lopputulos

(37) Edellä mainituilla perusteilla Maahanmuuttoviraston päätöksenteko on perustunut hallintoprosessilain 117 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen. Päätös loukkaa pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksityisen oikeutta.

(38) Kun tässä asiassa otetaan lisäksi huomioon edellä esitetyt perustelut kokonaisharkinnan osalta, Maahanmuuttoviraston päätös on purettava ja asia palautettava Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

(39) Koska Maahanmuuttoviraston päätökseen on haettu muutosta, myös valituksen johdosta tehdyt Helsingin hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset, joilla ei ole muutettu Maahanmuuttoviraston päätöstä, on purettava.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Outi Suviranta, Janne Aer, Petri Helander, Monica Gullans, Ari Wirén ja Kristina Björkvall. Asian esittelijä Mirka Kuisma.

Äänestyslausunto

Eri mieltä olleen oikeusneuvos Wirénin äänestyslausunto, johon oikeusneuvos Aer yhtyi:

Olen samaa mieltä kuin korkeimman hallinto-oikeuden enemmistö ratkaisun lopputuloksesta ja oikeusavusta. Ratkaisun perusteluina lausun seuraavan:

Asiassa on arvioitavana, tuleeko Maahanmuuttoviraston päätös purkaa sillä perusteella, että päätöksen perusteena oleva ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentti poikkeaa perheenyhdistämisdirektiivin tulkintaa koskevasta ennakkoratkaisusta, joka ilmenee unionin tuomioistuimen 16.7.2020 yhdistetyissä asioissa C-133/19, C-136/19 ja C-137/19 antamasta tuomiosta.

Ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin mukaan oleskeluluvan myöntäminen perhesiteen perusteella alaikäiselle naimattomalle lapselle edellyttää, että lapsi on alaikäinen sinä päivänä, jolloin lapsen oleskelulupahakemus ratkaistaan. Ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentilla on saatettu kansallisesti voimaan perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohta.

Euroopan unionin tuomioistuimen 16.7.2020 yhdistetyissä asioissa C-133/19, C-136/19 ja C-137/19, Belgian valtio antamassa tuomiossa on lausuttu perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohtaa koskeva ennakkoratkaisu. Unionin tuomioistuimen mukaan oikeudesta perheenyhdistämiseen 22.9.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/86/EY 4 artiklan 1 kohdan ensimmäisen kohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että päivämäärä, joka on otettava huomioon ratkaistaessa sitä, onko naimaton kolmannen maan kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö tässä säännöksessä tarkoitettu alaikäinen lapsi, on päivämäärä, jolloin hakemus maahantulo- ja oleskeluluvan myöntämisestä perheenyhdistämistä varten on tehty alaikäisten lasten puolesta, eikä päivämäärä, jolloin kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat ratkaisseet tämän hakemuksen mahdollisesti sen jälkeen, kun päätöksestä, jolla tällainen hakemus on hylätty, on nostettu kanne.

Ennakkoratkaisu koskee direktiivin soveltamista direktiivin antamisesta lähtien. Näin ollen ennakkoratkaisu on otettava huomioon myös sellaisissa ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin soveltamista koskevissa ratkaisuissa, jotka on tehty ennen ennakkoratkaisun antamista 16.7.2020.

Purkuhakemuksen kohteena oleva Maahanmuuttoviraston päätös on tehty 2.5.2018 ja se on tullut lainvoimaiseksi 31.1.2020, eli ennen ennakkoratkaisun antamista. Ennakkoratkaisun vuoksi aikaisemmin tehtyyn ja lainvoiman saaneeseen oleskelulupapäätökseen voidaan puuttua vain, mikäli oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 117 §:ssä säädetyt edellytykset päätöksen purkamiselle ovat olemassa. Päätöksen purkaminen ilmeisen väärän lain soveltamisen perusteella on edellyttänyt korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä sitä, että lakia on sovellettu selvästi ja kiistatta päätöksen antamisen aikaan vallinneen oikeustilan vastaisesti. Lain soveltamiskysymyksen tulkinnanvaraisuus ei sen sijaan ole muodostanut riittävää perustetta päätöksen purkamiselle (ks. KHO 2017:140 ja KHO 2019:90). Maahanmuuttoviraston päätös hakemuksen hylkäämisestä voidaan tässä tapauksessa purkaa, jos päätös on perustunut sellaiseen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen.

Perheenkokoajan poika on ollut alaikäinen, kun pojan perhesiteen perusteella tehty oleskelulupahakemus on tullut vireille 25.8.2017. Maahanmuuttovirasto on hylännyt hakemuksen oleskeluluvasta perhesiteen perusteella ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin nojalla, koska hakija ei ole ollut hakemuksen ratkaisupäivänä alaikäinen eikä näin ollen perheenkokoajan perheenjäsen. Ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin sanamuodon mukainen soveltaminen on tässä tapauksessa selvästi ja kiistatta vastoin perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan tulkintaa koskevaa ennakkoratkaisua, jonka mukaan päivämäärä, jolloin hakemus oleskeluluvan myöntämisestä on tehty alaikäisen lapsen puolesta, otetaan huomioon ratkaistaessa sitä, onko naimaton kolmannen maan kansalainen säännöksessä tarkoitettu alaikäinen lapsi.

Maahanmuuttoviraston päätös perustuu sellaiseen lain soveltamiseen, joka on selvästi ja kiistatta perheenyhdistämisdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan sitovan tulkinnan vastaista. Ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentti on sanamuotonsa mukaisesti ristiriidassa edellä mainittua direktiivin kohtaa koskevan ennakkoratkaisun kanssa. Tähän nähden Maahanmuuttoviraston päätös perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Maahanmuuttoviraston päätöksen perusteena oleva ilmeisen väärä lain soveltaminen on olennaisesti vaikuttanut perheenkokoajan poikaa koskevan päätöksen lopputulokseen, koska perheenkokoajan poikaa ei ole pidetty perheenkokoajan perheenjäsenenä tämän täytettyä 18 vuotta. Päätös myös loukkaa perheenkokoajan pojan ulkomaalaislaissa säädettyä oikeutta saada oleskelulupa perhesiteen perusteella. Tämän vuoksi päätös on purettava.