KHO:2023:14

Aluehallintovirasto oli vesilain mukaisella hallintopakkopäätöksellä määrännyt B:n sakon uhalla lopettamaan vedenoton A:n kiinteistöllä sijaitsevasta kaivosta, poistamaan asentamansa sähköpumpun ja korjaamaan kaivon kannen tai hankkimaan uuden kannen sekä poistamaan veden johtamista varten asentamansa vesiletkun. Hallinto-oikeus oli B:n valituksesta kumonnut aluehallintoviraston päätöksen ja hylännyt A:n vireille paneman hallintopakkohakemuksen.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli A:n valituksen johdosta ratkaistavana, oliko hallinto-oikeus voinut kumota aluehallintoviraston päätöksen sillä perusteella, että vesilain mukaisen hallintopakon määräämiselle ei ollut edellytyksiä.

Pohjaveden ottaminen toisen alueelta ja sitä varten tarpeellisten laitteiden sijoittaminen edellytti vesilaissa säädetyllä tavalla lupaviranomaisen antamaa oikeutta. Kun kyse oli veden ottamisesta toisen kaivosta, kyseinen oikeus voitiin antaa vain omistajan suostumuksella. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että veden ottamista ja laitteiden sijoittamista toisen omistamalle kiinteistölle ilman mainittua oikeutta oli lähtökohtaisesti pidettävä sellaisena vesilain rikkomuksena, jonka oikaisemiseksi voidaan käyttää vesilain mukaista hallintopakkoa.

Asiassa oli vielä ratkaistava, mikä merkitys vuonna 1992 tehdylle vedenottoa koskevalle sopimukselle tuli antaa arvioitaessa, oliko B:llä ollut oikeus veden ottamiseen ilman viranomaisen antamaa oikeutta, jolloin myöskään hallintopakon määräämiseen ei olisi edellytyksiä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että sopimukseen perustuvaa rasitetta ei ollut perustettu kiinteistötoimituksessa. Sopimus oli tehty muiden henkilöiden kuin kiinteistöjen nykyisten omistajien kesken. Sopimuksesta ei ollut mainintaa B:n kiinteistön kauppakirjassa. Vedenotolle ei ollut A:n suostumusta, eikä A:n ollut selvitetty olleen edes tietoinen sopimuksesta ennen kuin B vetosi noin 26 vuoden takaiseen sopimukseen ja alkoi ottaa kaivosta vettä noin 16 vuotta kiinteistön hankkimisen jälkeen. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoi, toisin kuin hallinto-oikeus, että veden ottaminen kaivosta oli edellyttänyt aiemmasta sopimuksesta huolimatta vesilain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisen oikeuden perustamista. Aluehallintovirasto oli voinut siten kieltää vesilain mukaan hallintopakkoa käyttäen vedenoton ja määrätä poistettavaksi vedenottoon liittyvät rakenteet ja laitteet sekä velvoittaa korjaamaan kaivon kannen tai hankkimaan uuden kannen.

Korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja saattoi voimaan aluehallintoviraston hallintopakkopäätöksen.

Vesilaki 2 luku 1 § 1 momentti, 2 luku 2 § 1 momentti, 4 luku 4 § 1 ja 3 momentti, 14 luku 4 § 1 momentti

Kiinteistönmuodostamislaki 154 § 1 momentti 1 ja 2 kohta

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Vaasan hallinto-oikeus 28.9.2021 nro 21/0045/1

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää A:lle valitusluvan ja tutkii asian.

Korkein hallinto-oikeus kumoaa hallinto-oikeuden päätöksen siltä osin kuin sillä on kumottu aluehallintoviraston päätös ja hylätty A:n vireille panema vesilain mukainen hallintopakkohakemus. Etelä-Suomen aluehallintoviraston päätös saatetaan voimaan.

B:lle asetetun päävelvoitteen täyttämiselle asetettu määräaika pidennetään päättymään 30.4.2023.

A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.

Asian tausta

(1) Etelä-Suomen aluehallintovirasto on päätöksellään 3.9.2019 nro 346/2019 määrännyt kiinteistön T omistajan B:n lopettamaan viipymättä vedenoton kiinteistön K kaivosta Porvoon kaupungissa sekä 30.11.2019 mennessä poistamaan asentamansa sähköpumpun K:n kiinteistön kaivosta, korjaamaan kaivon kanteen tehdyn reiän tai hankkimaan sen tilalle uuden kannen sekä poistamaan K:n kiinteistön kaivoon johtamansa vesiletkun K:n kiinteistön puolelta. Aluehallintovirasto on asettanut päävelvoitteen täyttämiseksi B:lle 1 000 euron sakon uhan.

Aluehallintoviraston päätöksessä on todettu muun ohella seuraavaa:

(2) Asia on tullut vireille kiinteistön K omistajan A:n tekemästä hallintopakkohakemuksesta. Hallintopakkohakemuksen liitteenä olevan vuonna 1992 tehdyn vedenottosopimuksen mukaan kiinteistöllä T oli pysyvä ja rajoittamaton vedenotto-oikeus K:n kiinteistöllä olevasta kaivosta. Sopimuksen mukaan kaivon rakennuskustannukset oli jaettu puoliksi molempien kiinteistöjen kesken ja vedenottamislupa voitiin asettaa rasitteeksi K:n kiinteistölle. Sopimus ei koskenut K:n kiinteistön vesipumppua. Sopimuksessa ei ole mainintaa kaivon kunnossapidosta, kulkuoikeudesta kaivolle eikä muista kaivoon liittyvistä asioista. Sopimus on tehty kiinteistöt aikanaan omistaneiden sukulaisten välillä.

(3) T:n kiinteistön vedenotto-oikeutta ei ole rekisteröity rasittamaan K:n kiinteistöä eikä siitä ole merkintää T:n kiinteistön kauppakirjassa. T:n kiinteistöllä ei ole myöskään vesilain 4 luvun 4 §:n 3 momentin mukaista K:n kiinteistön nykyisen omistajan suostumusta pohjaveden ottamiseen kiinteistön kaivosta. Asiassa saadun selvityksen perusteella hallintopakon hakija on perinyt K:n kiinteistön vuonna 2009 ja saanut tiedon vedenottosopimuksesta vuonna 2018. T:n kiinteistön nykyinen omistaja on ostanut T:n kiinteistön vuonna 2002 ja alkanut käyttää K:n kiinteistön kaivoa vuoden 2018 kesällä.

(4) Aluehallintovirasto toteaa, että kunnallisen vesihuoltojärjestelmän piirissä olevalla T:n kiinteistöllä ei ole oikeutta K:n kiinteistön kaivoveden ottamiseen kiinteistölleen vanhan ja kaivon kunnossapidon osalta puutteellisen sekä kiinteistötietojärjestelmään rekisteröimättömän ja T:n kiinteistön kauppakirjaan merkitsemättä jääneen sopimuksen perusteella. T:n kiinteistöllä ei ole K:n kiinteistön omistajan suostumusta vedenottoon. Maanmittaustoimituksessa (rasitetoimitus) voidaan selvittää T:n kiinteistön vedenotto-oikeuden rekisteröinti ja sopia rasitteen ehdoista kuten esimerkiksi kulkuoikeudesta kaivolle ja kaivon kunnossapitokustannusten jakautumisesta rasitetun ja oikeutetun kiinteistön kesken. Asiassa on vesilain 14 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisesti perusteet hallintopakkohakemuksen hyväksymiseen.

(5) B on valituksessaan hallinto-oikeudelle muun ohella vedonnut siihen, että aluehallintoviraston päätös on epäoikeudenmukainen, mutta juridiselta näkökulmaltaan oikea. Hän on vaatinut muutosta päätökseen sakon osalta.

(6) Hallinto-oikeus on muutoksenhaun kohteena olevalla päätöksellään B:n valituksesta kumonnut aluehallintoviraston päätöksen ja hylännyt A:n vireille paneman hallintopakkohakemuksen. Hallinto-oikeus on todennut, että B:n on katsottava vaatineen hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista. Hallinto-oikeus on perustellut päätöksen kumoamista ja hakemuksen hylkäämistä muun ohella seuraavasti:

(7) Vuonna 1992 tehdyssä sopimuksessa on kysymys lailla sääntelemättömästä, sopimuksella perustetusta rasitteesta, jonka tarkoituksena on ollut perustaa rajoittamaton vedenotto-oikeus K:n kiinteistöllä sijaitsevasta kaivosta T:n tilalle. Sopimuksessa ei rajata sopimusta tiettyihin henkilöihin kohdistuvaksi, vaan sopimus on perustettu kiinteistön hyväksi. Yleisessä tarkastelussa asiaa on pidettävä vesitalousasiana, johon voidaan soveltaa vesilain hallintopakkoa tarkoittavia säännöksiä.

(8) Sopimuksiin perustuvissa, lailla sääntelemättömissä rasitteissa yleisenä lähtökohtana pidetään vakiintuneesti rasitteen voimassaolon riippumattomuutta rasitteen käyttäjäkunnassa tapahtuvista henkilövaihdoksista. Rasitteen voimassaolo on lähtökohtaisesti riippumaton sekä palvelevan kiinteistön että oikeutetun kiinteistön omistajan- ja haltijanvaihdoksista. Sopimuksella perustetun rasitteen sitovuus on yleisesti rinnastettu viranomaistoimisesti perustettuihin rasitteisiin (Juhani Wirilander, Rasitteesta maankäyttömääräyksenä, 1979, s. 596).

(9) Vedenotosta tehty sopimus sitoo lähtökohtaisesti K:n tilan yleisseuraannolla omistukseensa saanutta A:ta, vaikka hän ei olisikaan ollut tietoinen vedenkäyttöoikeudesta tehdystä sopimuksesta. Vedenotto-oikeutta ei poista myöskään se, että T:n kiinteistön vedenotto-oikeutta ei ole kiinteistörekisterissä merkitty rasittamaan K:n kiinteistöä eikä se, että sopimuksin perustetun rasitteen olemassaolosta ei ole merkintää C:n ja B:n välisessä kauppakirjassa.

(10) Lupaviranomaisen toimivalta vesilain 14 luvun 4 §:n 1 momentin säännöksen perusteella perustuu lähtökohtaisesti selvään vesilain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen rikkomukseen. Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa tällaista rikkomusta ei saatavilla olevan selvityksen perusteella ole tapahtunut, eikä lupaviranomaisella toisaalta ole toimivaltaa ryhtyä selvittämään vedenotto-oikeuden velvoittavuuden mahdollista poistumista esimerkiksi kunnallisen vesihuoltojärjestelmän hankkimisen seurauksena. Halutessaan osapuolet voivat selvittää vedenotto-oikeutena sovitun rasitteen oikeudellista ulottuvuutta rasitetoimituksessa.

(11) Hallinto-oikeuden mukaan kysymyksessä olevan vedenotto-oikeutta koskevan sopimuksen on katsottava oikeuttavan oikeutetun kiinteistön omistajan asentamaan kaivoon pumpun ja johtamaan vettä kaivosta kiinteistölleen. Perusteita hallintopakon määräämiseen pumpun poistamiseksi, kaivon kannen uusimiseksi ja vedetyn vesijohdon poistamiseksi ei näin ollen ole.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Sinikka Kangasmaa, Lasse Känsälä (eri mieltä) ja Pertti Piippo. Esittelijä Natalia Buddén.

Vaatimukset ja selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

(12) A on vaatinut, että hänelle myönnetään valituslupa. Muutoksenhakija on valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja aluehallintoviraston päätös saatetaan voimaan. Hän on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Muutoksenhakija on perustellut vaatimuksiaan muun ohella seuraavasti:

(13) Hallinto-oikeus on tulkinnut hallinto-oikeudessa muutoksenhakijana olleen B:n kirjelmää sen selvän sanamuodon vastaisesti katsoessaan, että B oli vaatinut aluehallintoviraston päätöksen kumoamista ja hallintopakkohakemuksen hylkäämistä.

(14) Rekisteriin ja kauppakirjaan kirjaamaton vedenottoa koskeva sopimusehto on lähtökohtaisesti rasitteena sitomaton, ja sopimukseen vetoavan on vahvistaakseen oikeutensa nostettava kanne alioikeudessa tai haettava rasitetoimitusta. Mikäli sitovaa rasitetta ei ole rekisteriin kirjattu tai tällaista rasitetoimitusta tai oikeudenkäyntiä edes ole vireillä, voidaan hallintopakko määrätä kuten aluehallintovirasto on tehnytkin.

(15) A on toimittanut lisäselvityksenä rasitetoimituksen (toimitusnumero 2021-677400, päättymisajankohta 11.2.2022) pöytäkirjan, jonka mukaan kiinteistölle T ei ole syntynyt jakolain 116 §:ssä tarkoitettua rasiteoikeutta vedenottamiseen kiinteistön K alueelle vuonna 1992 tehdyllä sopimuksella.

(16) Aluehallintovirasto on antanut lausunnon, jonka mukaan A:n valituslupahakemus ja valitus tulisi hyväksyä. Hallinto-oikeus on virheellisesti tulkinnut B:n valittaneen myös siitä, että aluehallintovirasto oli määrännyt B:n lopettamaan vedenoton. Uhkasakon poistamista koskeva vaatimus olisi tullut hylätä, koska uhkasakon poistamiseen ei ole edellytyksiä päävelvoitteeseen kuuluvan kaivon kannen ennallistamisen ollessa toteuttamatta. B:llä ei ole rasitteeseen perustuvaa vedenotto-oikeutta K:n kiinteistön kaivosta.

(17) B on vastineessaan muun ohella todennut hallinto-oikeuden päätöksen olevan oikeudenmukainen ja vaatinut A:n vaatimusten hylkäämistä.

(18) A on antanut vastaselityksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut

B:n vaatimukset hallinto-oikeudessa

(19) Asiassa on A:n valituksesta aluksi ratkaistava, onko hallinto-oikeus voinut katsoa B:n vaatineen aluehallintoviraston päätöksen kumoamista myös päävelvoitteen osalta ja tutkia asian tältäkin osin.

(20) B:n valituksessa hallinto-oikeudelle on vedottu päätöksen epäoikeudenmukaisuuteen ja vaadittu muutosta valituskirjelmän sanamuodon mukaan sakkoon.

(21) Hallinto-oikeus on äänestänyt siitä, mitä valittajan on katsottava vaatineen.

(22) Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 79 §:n mukaan hallintotuomioistuimen on päätöksessään annettava ratkaisu esitettyihin vaatimuksiin. Hallintotuomioistuimen tulee harkita kaikkia esiin tulleita seikkoja ja päättää, mihin seikkoihin ratkaisu voidaan perustaa. Pykälää koskevissa hallituksen esityksen (HE 29/2018 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa on muun ohella todettu, että säännöstä tulisi tulkita laajasti, sillä oikeudenkäynnin osapuolten kannalta on tärkeää saada mahdollisimman kattavasti vastaus kaikkiin oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta merkityksellisiin vaatimuksiin ja niiden perusteluihin. Toisaalta tuomioistuimen ei tule laajentaa oikeudenkäyntiä ohi osapuolten vaatimusten.

(23) Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 35 §:n mukaan hallintotuomioistuimen on huolehdittava oikeudenkäynnin johtamisesta, mikä tarkoittaa muun ohella sitä, että hallintotuomistuin huolehtii 37 §:n 1 momentin mukaisesti siitä, että asia tulee selvitetyksi. Hallintotuomioistuimen on tarvittaessa osoitettava asianosaiselle tai päätöksen tehneelle viranomaiselle, mitä lisäselvitystä asiassa tulee esittää.

(24) Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 40 §:n mukaan, jos valitus tai muu hallintotuomioistuimelle toimitettu kirjelmä on puutteellinen, hallintotuomioistuimen on varattava kirjelmän laatijalle tilaisuus kohtuullisessa määräajassa täydentää sitä, jollei täydentäminen ole asian käsittelyn kannalta tarpeetonta. Täydennyspyynnössä on samalla ilmoitettava, millä tavoin kirjelmä on puutteellinen ja mitä täydentämisen laiminlyönnistä voi seurata.

(25) Korkein hallinto-oikeus toteaa, että mikäli hallinto-oikeudelle on epäselvää, miltä osin päätökseen on haettu muutosta, tulee hallinto-oikeuden selvittää asia pyytämällä muutoksenhakijalta lisäselvitystä.

(26) Oikeudenkäynnin myöhemmät vaiheet huomioon ottaen asiaa ei enää ole syytä palauttaa hallinto-oikeuteen B:n hallinto-oikeudelle tekemän valituksen laajuuden selvittämiseksi. Korkein hallinto-oikeus ratkaisee asian siinä laajuudessa kuin hallinto-oikeus on sen ratkaissut.

Pääasia

Kysymyksenasettelu

(27) Asiassa on ratkaistava, onko hallinto-oikeus voinut kumota aluehallintoviraston päätöksen sillä perusteella, että vesilain mukaisen hallintopakon määräämiselle ei ollut edellytyksiä.

Sovellettavat oikeusohjeet

(28) Vesilain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan mainittua lakia sovelletaan vesitalousasioihin.

(29) Vesilain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan mainitussa laissa tarkoitetaan vesitalousasialla vesitaloushankkeiden toteuttamista sekä muuta vesivarojen ja vesiympäristön käyttöä ja hoitoa.

(30) Vesilain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vesisäiliössä sekä kaivossa ja muussa vedenottamossa olevan veden omistaa se, jolle säiliö, kaivo tai vedenottamo kuuluu. Lähteessä ja tekolammikossa olevan veden omistaa pohjan omistaja. Muuta avopintaista vettä sekä pohjavettä vallitsee tässä laissa säädetyin rajoituksin se, jolle kysymyksessä oleva vesi- tai maa-alue kuuluu, jollei toiselle kuuluvasta oikeudesta muuta johdu.

(31) Vesilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan vesi- tai maa-aluetta koskevat mainitussa laissa säädetyt oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat alueen omistajalle, jollei jäljempänä tai erikseen toisin säädetä.

(32) Vesilain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan lupaviranomainen voi hakemuksesta antaa oikeuden pohjaveden ottamiseen ja sitä varten tarpeellisten laitteiden sijoittamiseen toisen alueella, jos ottaminen ei edellytä mainitun lain 3 luvun 2 tai 3 §:n mukaan lupaa. Saman pykälän 3 momentin mukaan oikeus veden ottamiseen toisen kaivosta tai ottamosta voidaan antaa vain omistajan suostumuksella.

(33) Vesilain 14 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan, jos joku rikkoo tätä lakia taikka sen nojalla annettua säännöstä tai määräystä, lupaviranomainen voi:

1) kieltää häntä jatkamasta tai toistamasta säännöksen tai määräyksen vastaista menettelyä;

2) määrätä hänet täyttämään velvollisuutensa;

3) määrätä hänet oikaisemaan sen, mitä säännösten tai määräysten vastaisesti on tehty.

(34) Kiinteistönmuodostamislain 154 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön hyväksi voidaan perustaa toisen rekisteriyksikön alueelle pysyvänä rasitteena oikeus 1) talousveden ottamiseen; 2) talousveden johtamiseen sekä talousvesijohdon ja siihen liittyvien laitteiden ja rakennelmien sijoittamiseen ja käyttämiseen.

Oikeudellinen arviointi

(35) Pohjaveden ottaminen ja siihen liittyvien johdon ja laitteiden sijoittaminen toisen kiinteistölle edellyttää joko kiinteistön omistajan suostumusta eli yksityisoikeudellista sopimusta tai viranomaisen lainsäädännön perusteella myöntämää oikeutta. Tällainen oikeus voidaan perustaa kiinteistönmuodostamislain mukaisena rasitteena tai vesilain mukaisesti lupaviranomaisen antamana oikeutena.

(36) Nyt kyseessä olevassa vesilain mukaisessa asiassa aluehallintovirasto on määrännyt B:n sakon uhalla lopettamaan vedenoton A:n kiinteistöllä K sijaitsevasta kaivosta, poistamaan asentamansa sähköpumpun ja korjaamaan kaivon kannen sekä poistamaan veden johtamista varten asentamansa vesiletkun. Asiassa on ensin otettava kantaa siihen, onko B:n edellä kuvatussa toiminnassa kyse sellaisesta vesilain rikkomuksesta, jonka johdosta on ylipäätään mahdollista käyttää vesilain 14 luvun 4 §:n 1 momentin mukaista hallintopakkoa.

(37) Vesilain edellä selostettujen säännösten lähtökohtana on, että vesilain mukaiset oikeudet, kuten oikeus pohjaveden ottamiseen, kuuluvat kyseessä olevan maa- tai vesialueen omistajalle. Alueen omistajan oikeus vesiaineeseen on vesioikeudessa vakiintuneen tulkinnan mukaan omistusoikeutta rajatumpi niin sanottu vallintaoikeus, mistä johtuen kiinteistön omistajalla ei yleensä ole omistusoikeuteensa vedoten oikeutta kieltää esimerkiksi pohjavesiesiintymässä olevan pohjaveden hyödyntämistä. Pohjaveden ottaminen toisen alueelta ja sitä varten tarpeellisten laitteiden sijoittaminen edellyttää kuitenkin vesilain 4 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla lupaviranomaisen antamaa oikeutta.

(38) Kun kysymys on veden ottamisesta toisen kaivosta, kyseinen oikeus voidaan vesilain 4 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan antaa vain omistajan suostumuksella. Vesilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan kaivossa olevan veden omistaa se, jolle kaivo kuuluu. Oikeuskirjallisuudessa on korostettu, että vesilain mukaan ”aito” omistusoikeusoikeus kohdistuu sellaisiin pieniin vesiin, jotka sijaitsevat kokonaan ja yleensä muusta vesistöstä erillään omalla alueellaan (näin esimerkiksi Erkki J. Hollo, Vesioikeus, 2021, s. 41).

(39) Saadun selvityksen mukaan B:llä ei ole lupaviranomaisen vesilain nojalla antamaa oikeutta vedenottoon K:n kiinteistöltä. Edellä lausuttuun nähden korkein hallinto-oikeus katsoo, että veden ottaminen ja laitteiden sijoittaminen toisen omistamalle kiinteistölle ilman vesilain 4 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua oikeutta on lähtökohtaisesti sellainen vesilain rikkomus, jonka oikaisemiseksi voidaan käyttää vesilain 14 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan hallintopakkoa.

(40) Asiassa on kuitenkin vielä ratkaistava, mikä merkitys vuonna 1992 tehdylle vedenottoa koskevalle sopimukselle tulee antaa arvioitaessa, onko B:llä ollut oikeus veden ottamiseen ilman viranomaisen antamaa oikeutta, jolloin myöskään hallintopakon määräämiseen ei olisi edellytyksiä.

(41) Korkein hallinto-oikeus toteaa aluksi, että sopimukseen perustuvat oikeudet ja kiinteistönmuodostamislain mukaiset rasitteet otetaan huomioon myös vesilain mukaisessa menettelyssä, vaikka lupaviranomaisella ei ole toimivaltaa ratkaista asiaa sopimuksen sisältöä tai kiinteistönmuodostamislain mukaista rasitetta koskevilta osin.

(42) Saadun selvityksen mukaan kiinteistöjen T ja K silloiset omistajat ovat vuonna 1992 tehneet sopimuksen, jonka mukaan tilalla T on pysyvä ja rajoittamaton vedenotto-oikeus tilalla K olevasta kaivosta. Sopimuksen mukaan kaivon rakennuskustannukset on jaettu puoliksi molempien kiinteistöjen omistajien kesken, ja sopimuksen perusteella veden ottamislupa voidaan asettaa rasitteeksi. Sopimuksessa ei ole sovittu kiinteistölle sijoitettavien ottamisrakenteiden, kuten johtojen tai pumpun, sijoittamisesta tai kaivon kunnossapidon kustannuksista. B on ostanut T:n kiinteistön vuonna 2002 ja alkanut käyttää kaivoa vuonna 2018. A:n mukaan hän on tullut tietoiseksi sopimuksesta vasta vuonna 2018.

(43) Korkein hallinto-oikeus toteaa, että sopimukseen perustuvaa rasitetta ei ole perustettu kiinteistötoimituksessa. Erillisen rasitetoimituksen (toimitusnumero 2021-677400, päättymisajankohta 11.2.2022) pöytäkirjan mukaan B:n kiinteistölle ei ole syntynyt jakolain 116 §:ssä tarkoitettua rasiteoikeutta vedenottamiseen A:n kiinteistön alueelle vuonna 1992 tehdyllä sopimuksella. Sopimus on tehty muiden henkilöiden kuin kiinteistöjen nykyisten omistajien kesken. Sopimuksesta ei ole myöskään mainintaa B:n ostaman kiinteistön kauppakirjassa. Asiassa saadun selvityksen mukaan A:n kiinteistöllä ei ole ollut myöskään vedenottoon liittyviä rakenteita tai laitteita, kuten johtoja tai pumppu, kiinteistön omistuksen siirtyessä. Vedenotolle ei ole ollut A:n suostumusta, eikä A:n ole selvitetty olleen edes tietoinen sopimuksesta ennen kuin B vetosi noin 26 vuoden takaiseen sopimukseen ja alkoi ottaa kaivosta vettä 16 vuotta kiinteistön ostamisen jälkeen. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoo, toisin kuin hallinto-oikeus, että veden ottaminen kaivosta on edellyttänyt aiemmasta sopimuksesta huolimatta vesilain mukaisen oikeuden perustamista.

(44) Aluehallintovirasto on edellä todetun perusteella voinut kieltää vesilain mukaan hallintopakkoa käyttäen vedenoton ja määrätä poistettaviksi vedenottoon liittyvät rakenteet ja laitteet sekä velvoittaa B:n korjaamaan kaivon kanteen tehdyn reiän tai vaihtoehtoisesti hankkimaan tilalle uuden kannen.

(45) Vesilain 14 luvun 8 §:n nojalla päävelvoitteen tehosteeksi on tullut asettaa uhkasakko. Asetettu uhkasakko ei ole määrältään uhkasakkolain 8 §:n vastainen.

(46) Edellä esitetyillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoo, että hallinto-oikeuden päätös on kumottava siltä osin kuin sillä on kumottu aluehallintoviraston päätös ja hylätty A:n vireille panema hallintopakkohakemus. Aluehallintoviraston päätös saatetaan voimaan.

(47) Muutoksenhakuun kuluneen ajan vuoksi päävelvoitteen täyttämiselle asetettu määräaika on pidennettävä edeltä ratkaisuosasta ilmenevällä tavalla.

Oikeudenkäyntikulut

(48) Asian laatuun nähden ja kun otetaan huomioon oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 95 §, A:lle ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Eija Siitari, Mika Seppälä, Kari Tornikoski, Tuomas Kuokkanen ja Jaakko Autio sekä ympäristöasiantuntijaneuvokset Olli Dahl ja Kirsi Kostamo. Asian esittelijä Laura Leino.