23.8.2018/3854

Ulkomaalaisasia – Kansainvälinen suojelu – Luopuminen islamista – Kristinuskoon kääntyminen – Sur place -tilanne – Uskonvakaumuksen tutkiminen – Uskonnon harjoittaminen kotimaassa – Vainon ja vakavan haitan vaaran arviointi – Suullinen käsittely – Iran

Antopäivä: 23.8.2018
Taltionumero: 3854
Diaarinumero: 6153/4/17
ECLI-tunniste: ECLI:FI:KHO:2018:T3854

Valittajana oleva iranilainen turvapaikanhakija oli hakiessaan muutosta Maahanmuuttoviraston päätökseen, jolla oli hylätty hänen turvapaikkahakemuksensa, esittänyt uutena turvapaikkaperusteena kääntymisensä kristinuskoon. Hallinto-oikeus oli palauttanut 1.11.2016 valittajan turvapaikka-asian Maahanmuuttovirastolle.

Maahanmuuttovirasto oli 3.3.2017 hylännyt hakemuksen ja päättänyt käännyttää valittajan kotimaahansa. Maahanmuuttoviraston päätöksen perusteluista ilmeni, että virasto oli hyväksynyt tosiseikkana, että valittaja oli Suomeen tultuaan tutustunut kristinuskoon, käynyt kasteella sekä osallistunut kristillisiin tilaisuuksiin ja opetuksiin. Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ollut katsonut, että valittaja olisi vaarassa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi Iraniin palatessaan.

Turvapaikanhakija valitti Maahanmuuttoviraston päätöksestä hallinto-oikeuteen ja pyysi suullisen käsittelyn toimittamista.

Hallinto-oikeus hylkäsi valittajan pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta. Tältä osin hallinto-oikeus viittasi perusteluissaan ratkaisuun KHO 2017:63, jossa oli arvioitu, missä tilanteessa turvapaikanhakijan uskottavuuden arviointi edellyttää suullisen käsittelyn toimittamista. Hallinto-oikeuden mukaan Maahanmuuttoviraston valituksenalaisessa päätöksessä valittajan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta ei ollut sinänsä kiistetty. Maahanmuuttovirasto oli myös päätöksessään arvioinut sitä, voiko valittaja joutua kotimaahansa palatessaan ulkomaalaislain 87 ja 88 §:ssä tarkoitettuun vainon tai vakavan haitan vaaraan. Valittajan turvapaikkahakemus oli hylätty sillä perusteella, että valittajan ei ole katsottu olevan merkittävällä tai näkyvällä tavalla profiloitunut uskonnollisen vakaumuksensa ja siihen liittyvän toimintansa vuoksi. Valituksenalaisessa Maahanmuuttoviraston päätöksessä oli todettu, ettei valittajan maailmankatsomuksen mukainen elämä vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella hän voisi joutua viranomaisten taholta vaaraan kotimaassaan.

Edelleen hallinto-oikeuden perustelujen mukaan valittajaa oli kuultu Maahanmuuttovirastossa kahtena päivänä, jolloin hän oli kertonut muun muassa kiinnostumisestaan kristinuskoon, uskoontulostaan, kristinuskon merkityksestä, elämästään kristittynä sekä uskonnon harjoittamisestaan. Lisäksi valittaja oli toimittanut kirjallista selvitystä asian hallintovaiheessa, muun muassa kastetodistuksen. Hallinto-oikeus katsoi, että valittajan kääntymisen aitoutta niin omantunnonkysymyksenä kuin elämäntapana oli selvitetty Maahanmuuttovirastossa riittävällä tavalla. Puhuttelupöytäkirjan ja muun kirjallisen selvityksen perusteella valittajan kristinuskoon kääntymisen aitoutta ei ollut hallinto-oikeudessa syytä arvioida toisin kuin Maahanmuuttovirasto oli arvioinut. Hallinto-oikeus katsoi, ettei suullinen käsittelyn toimittaminen ollut siten tarpeen valittajan uskonnollisen kääntymisen aitouden selvittämiseksi.

Hallinto-oikeus vielä lausui, että se, miten valittaja aikoisi harjoittaa uskontoaan kotimaassaan, mikäli hän palaisi sinne, liittyy tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaan valittajan toimintaan, jota voitiin selvittää ja arvioida riittävällä tavalla valittajan uskonnonharjoittamisestaan Suomessa esittämän kirjallisen selvityksen perusteella. Myös valittajan käsityksiä siitä, millaisia uhkia uskonnonharjoittamiseen kotimaassa liittyisi, voitiin ensisijaisesti selvittää ja arvioida valittajan esittämän kirjallisen selvityksen ja maatietouden perusteella. Suullisen käsittelyn toimittaminen ei siten ollut tarpeen mainittujen seikkojen selvittämiseksi.

Kun muutoin otettiin huomioon perusteet, joihin valittaja oli kansainvälisen suojelun ja oleskeluluvan saamiseksi vedonnut, asian käsittelyn eri vaiheissa saatu selvitys ja käytettävissä oleva maatietous, suullisessa käsittelyssä ei ollut saatavissa sellaista selvitystä, joka olisi asiakirjoista ilmenevän ja valittajan esittämän lisäksi tarpeen asian selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Näin ollen suullisen käsittelyn toimittaminen oli hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeetonta.

Asiakirjoista ja hallinto-oikeuden päätöksestä kävi ilmi, että ennen asian ratkaisemista hallinto-oikeus oli varannut valittajalle tilaisuuden esittää kirjallista lisäselvitystä asiassa erityisesti siitä, miten hän mahdollisesti harjoittaisi kristinuskoa kotimaassaan Iranissa, miten tämä uskonnon harjoittaminen ilmenisi hänen arkielämässään ja suhteessa ulkopuolisiin tahoihin, sekä millaisia uhkia tällöin valittajan käsityksen mukaan uskonnonharjoittamiseen Iranissa liittyisi. Valittaja oli antanut kirjallisen selvityksen, jonka hallinto-oikeus otti ratkaisussaan huomioon.

Hallinto-oikeus hylkäsi 11.12.2017 valituksen. Hallinto-oikeus katsoi päätöksestään ilmenevillä perusteluilla, ettei ollut todennäköistä, että valittajalla olisi ulkomaalaislain 87 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla perustellusti aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi kotimaassaan ja ettei asiassa ollut myöskään ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden vuoksi olisi merkittäviä perusteita uskoa valittajan joutuvan kotimaassaan todelliseen vaaraan kärsiä vakavaa haittaa ulkomaalaislain 88 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Korkein hallinto-oikeus myönsi valitusluvan ja tutki asian. Hallinto-oikeuden päätöstä ei muutettu.

Ulkomaalaislaki 87 § 1 momentti, 87 a § 1 momentti, 87 b §, 88 § 1 momentti, 88 b § ja 147 §

Hallintolainkäyttölaki 33 §, 37 § 1 momentti ja 38 § 1 momentti

Ks. myös KHO 2017:63

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Janne Aer, Petri Helander, Tuomas Kuokkanen, Anne Nenonen ja Kirsti Kurki-Suonio. Asian esittelijä Hannu-Pekka Peura.

 
Julkaistu 23.8.2018