KHO:2021:23

A oli saanut Suomen kansalaisuuden adoption perusteella vuonna 1992. Hänelle oli 19.4.1993 myönnetty Ison-Britannian kansalaisuus vanhempansa tekemän hakemuksen perusteella. A ei ollut tuolloin voinut säilyttää Suomen kansalaisuuttaan, koska hän oli voimassa olleen kansalaisuuslain (401/1968) 8 §:n 1 momentin mukaan menettänyt Suomen kansalaisuuden vieraan valtion kansalaisuuden saadessaan. A oli ollut merkittynä Suomen kansalaiseksi väestötietojärjestelmään, koska Suomen viranomaisille ei ollut ilmoitettu hänen saaneen Ison-Britannian kansalaisuuden. Väestötietojärjestelmän merkintä oli ollut virheellinen.

Korkein hallinto-oikeus totesi, ettei Suomen kansalaisena voitu kansalaisuuteen liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien vuoksi pitää henkilöä, joka oli menettänyt Suomen kansalaisuuden laissa säädetyissä tapauksissa. Yleinen etu edellytti, ettei Suomen kansalaisuutta koskevan merkinnän jääminen väestötietojärjestelmään sellaisenaan voinut olla perusteena kansalaisuuden säilymiselle, vaikka merkintä olisi ollut järjestelmässä pitkänkin aikaa. Entinen Suomen kansalainen voi saada kansalaisuuden takaisin tekemällä sitä koskevan ilmoituksen. A:n kansalaisuutta koskevan tiedon virheellisyys väestötietojärjestelmässä oli ollut ilmeinen. A:n subjektiiviselle käsitykselle omasta kansalaisuusasemastaan ei voitu näissä olosuhteissa antaa oikeudellista suojaa. A:n asemaa Suomen kansalaisena ei voitu pitää myöskään muulla perusteella vakiintuneena. Maahanmuuttovirasto oli voinut päättää, että A:ta tulee pitää Suomessa Ison-Britannian kansalaisena.

Kansalaisuuslaki 1 § 1 momentti, 29 § 1 momentti ja 36 § 1 momentti

Hallintolaki 6 §

Vrt. KHO 2016:178, KHO 2016:179; ks. KHO 2020:168

Päätös, jota valitus koskee

Helsingin hallinto-oikeus 25.9.2019 nro 19/0680/2

Asian aikaisempi käsittely

Uudenmaan maistraatti on pyytänyt Maahanmuuttovirastoa määrittämään A:n (s. 31.3.1989) kansalaisuusaseman.

Maahanmuuttovirasto on 10.10.2017 päättänyt, että A:ta on Suomessa pidettävä ainakin Ison-Britannian kansalaisena.

Päätöksen perustelujen mukaan A on saanut syntyessään Thaimaan kansalaisuuden. Hän on saanut Suomen kansalaisuuden adoption perusteella tehdyllä ilmoituksella 2.9.1992.

Saadun selvityksen mukaan A on saanut Ison-Britannian kansalaisuuden rekisteröinnin perusteella 19.4.1993. Maahanmuuttovirastolla Ison-Britannian kansalaisuuslainsäädännöstä olevan tiedon mukaan edellä mainittu rekisteröinti on luonteeltaan hakemustyyppinen.

Vieraan valtion kansalaisuuden saaminen hakemuksesta tai siihen verrattavalla tavalla aiheutti 31.5.2003 asti voimassa olleen kansalaisuuslainsäädännön mukaan Suomen kansalaisuuden menettämisen. Näin ollen A menetti Suomen kansalaisuutensa automaattisesti 19.4.1993 Ison-Britannian kansalaisuuden saadessaan.

A on 6.11.2017 valittanut Maahanmuuttoviraston päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen.

Maahanmuuttovirasto on 2.9.2019 ilmoittanut Helsingin hallinto-oikeudelle, että A:lle on myönnetty Suomen kansalaisuus ilmoituksesta 19.6.2019 lukien.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään kumonnut Maahanmuuttoviraston päätöksen ja määrännyt, että A:ta on Maahanmuuttoviraston päätöksen tekohetkellä tullut pitää Suomessa Ison-Britannian ja Suomen kansalaisena.

Hallinto-oikeus on vaatimuksen enemmälti hyläten velvoittanut Maahanmuuttoviraston korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 3 500 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Pääasia

Sovellettavat oikeusohjeet

Kansalaisuuslain (359/2003) 1 §:n 2 momentin mukaan mainitun lain tarkoituksena on säännellä Suomen kansalaisuuden saaminen ja menettäminen ottaen huomioon sekä yksityishenkilön että valtion etu, estää ja vähentää kansalaisuudettomuutta sekä toteuttaa ja edistää hyvän hallinnon ja oikeusturvan periaatteita kansalaisuuteen liittyvien asioiden käsittelyssä ja päätöksenteossa.

Kansalaisuuslain (359/2003) 3 §:n 1 momentin mukaan Maahanmuuttovirasto päättää tässä laissa tarkoitetusta Suomen kansalaisuuden saamisesta, säilyttämisestä ja menettämisestä sekä kansalaisuusaseman määrittämisestä.

Kansalaisuuslain (359/2003) 36 §:n 1 momentin mukaan Maahanmuuttovirasto määrittää viranomaisen tai asianosaisen pyynnöstä kansalaisuusaseman, jos asialla on merkitystä Suomen kansalaisuuden olemassaolon tai siihen liittyvän oikeuden tai velvollisuuden kannalta, viranomaisen henkilörekisterissä olevan merkinnän oikeellisuuden, ulkomaalaisen Suomessa oleskelun taikka muun näihin verrattavissa olevan syyn kannalta. Pykälän 2 momentin mukaan, jos henkilön kansalaisuus on tuntematon ja hänellä on kotikunta Suomessa, henkilön kansalaisuusasema on pyrittävä määrittämään. Kansalaisuusasemaa ei kuitenkaan määritetä, jos henkilöllisyys ei muilta osin ole selvitetty.

Kansalaisuuslain (401/1968) 8 §:n (548/1984) 1 kohdan, joka oli voimassa ennen kansalaisuuslain (359/2003) voimaantuloa, mukaan Suomen kansalaisuuden menettää henkilö, joka saa vieraan valtion kansalaisuuden hakemuksesta tai ilmoituksesta taikka annettuaan siihen vapaaehtoisesti nimenomaisen suostumuksensa.

Hallintolain 6 §:n mukaan viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.

Asiassa saatu selvitys

Valittaja on saanut syntyessään Thaimaan kansalaisuuden. Suomen kansalaisuuden hän on saanut 2.9.1992 adoption perusteella tehdystä ilmoituksesta. Ison-Britannian kansalaisuuden valittaja on saanut 19.4.1993 rekisteröinnin perusteella. Valittaja on ollut Suomen väestötietojärjestelmässä merkittynä Suomen ja Ison-Britannian kansalaiseksi. Valittaja on asunut vuodesta 2002 alkaen Iso-Britanniassa, mutta hänen vakituinen osoitteensa on ollut koko ajan Suomessa.

Valittajalla on ollut Suomen passi ainakin 4.5.1994–4.5.2004 ja 25.10.2004–25.10.2014. Valittaja on helmikuussa 2017 hakenut uutta Suomen passia Suomen Lontoon suurlähetystöstä ja ilmoittanut samalla saaneensa Ison-Britannian kansalaisuuden vuonna 1993. Suomen suurlähetystö on 10.2.2017 päivätyllä kirjelmällä pyytänyt maistraattia päivittämään väestötietojärjestelmään tiedot valittajan kaksoiskansalaisuudesta ja ulkomaisesta osoitteesta. Uudenmaan maistraatin Helsingin yksikkö on pyytänyt Maahanmuuttovirastoa määrittämään valittajan kansalaisuusaseman.

Maahanmuuttovirasto on pyytänyt valittajalta lausumaa kansalaisuusaseman määrittämistä koskevassa asiassa. Valittajalle ilmoitettiin, että vieraan valtion kansalaisuuden saaminen hakemuksesta tai siihen verrattavalla tavalla aiheutti 31.5.2003 asti voimassa olleen kansalaisuuslainsäädännön mukaan Suomen kansalaisuuden menettämisen, ja että valittaja olisi siten menettänyt Suomen kansalaisuuden saadessaan Ison-Britannian kansalaisuuden vuonna 1993.

Maahanmuuttovirastolle antamassaan lausumassa valittaja on tuonut esiin haluavansa säilyttää Suomen kansalaisuuden. Valittaja on kertonut olevansa läheinen kaikkien perheenjäsentensä kanssa. Valittajan vanhemmat ovat Suomen kansalaisia ja asuvat Suomessa. Samoin valittajan vanhempi sisko asuu Suomessa. Vaikka valittaja on muuttanut elämänsä aikana paljon maasta toiseen, on hän aina säilyttänyt suomalaisen identiteettinsä. Valittajan aikomus on aina ollut palata Suomeen ja olla lähellä perhettään. Valittajasta tuli Suomen kansalainen, kun hänet adoptoitiin Thaimaasta Suomeen vuonna 1991. Ison-Britannian kansalaisuuden valittaja sai vuonna 1993, kun valittajan vanhemmat osallistuivat kehitysapuohjelmaan Nicaraguassa ja valittajan Iso-Britanniassa syntynyt äiti halusi varmistaa, että valittajalla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus opiskella siellä. Valittajan juuret ovat Suomessa ja hän vietti varhaislapsuutensa Suomessa. Hän kävi myös koulua Suomessa. Valittajan suomalainen identiteetti on hänelle tärkeä ja hän tulee jatkossakin vierailemaan Suomessa muutaman kerran vuodessa. Valittajalle myönnettiin edellisen kerran Suomen passi vuonna 2004, kun hän oli 15-vuotias. Passi oli voimassa vuoteen 2014 asti, eikä valittaja koskaan ajatellut eikä hänelle myöskään virallisesti ilmoitettu, että hän voisi menettää Suomen kansalaisuuden. Valittaja ei saanut mitään virallista ilmoitusta ennen kuin täytti 22 vuotta. Tilanne johtuu valittajan tietämättömyydestä Suomen lakien muutoksista.

Asian oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Asiassa on kyse siitä, onko Maahanmuuttovirasto voinut valituksenalaisella päätöksellään määrittää vuonna 1992 Suomen kansalaisuuden saaneen valittajan kansalaisuusaseman uudelleen ja katsoa, että häntä on Suomessa pidettävä Ison-Britannian kansalaisena sillä perusteella, että valittaja oli vuonna 1993 saanut mainitun Ison-Britannian kansalaisuuden rekisteröinnin perusteella.

Valittaja on hallinto-oikeudessa muun ohella vedonnut hallintolain 6 §:ään sisältyvään luottamuksensuojaperiaatteeseen ja korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisuihin KHO 2016:178 ja KHO 2016:179.

Hallinto-oikeus toteaa, että luottamuksensuojaperiaatteen merkitystä arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota viranomaisen päätöksellä tavoiteltavan edun merkitykseen ja toisaalta päätöksestä yksityiselle aiheutuviin haittoihin ja menetyksiin. Mikäli tavoitellun edun ja siitä aiheutuvien kielteisten seurausten välillä on merkittävä ja kohtuuttomana pidettävä epäsuhta, ei edellytyksiä vakiintuneeseen oikeusasemaan puuttumiselle voida katsoa olevan.

Saadun selvityksen perusteella valittaja oli Maahanmuuttoviraston päätöksentekohetkellä 10.10.2017 ollut väestötietojärjestelmän merkintöjen mukaan Suomen kansalainen noin 25 vuotta, mitä tietoa on lain perusteella pidettävä julkisesti luotettavana. Hänellä on ollut voimassa oleva Suomen passi ainakin 20 vuoden ajan. Tätä valittajan oikeusasemaa on voitu pitää vakiintuneena ja se on synnyttänyt oikeutetun odotuksen kansalaisuuden jatkumisesta. Tällaisessa tapauksessa kansalaisuusasemaa ei voida määrittää jälkikäteen ilman merkittäviä julkiseen etuun liittyviä perusteita.

Valittaja on adoptoitu Thaimaasta Suomeen vuonna 1991 ja Suomen kansalaisuuden hän on saanut vuonna 1992. Ison-Britannian kansalaisuuden valittaja sai vanhempiensa hakemuksesta vuonna 1993. Maahanmuuttovirastolle antamassaan lausumassa valittaja kertoo, että hänen vanhempansa ovat suomalaisia ja valittaja kokee juuriensa olevan Suomessa, vaikka hän onkin asunut Iso-Britanniassa vuodesta 2002. Valittaja on muutoistaan huolimatta säilyttänyt aina suomalaisen identiteettinsä ja hänen aikomuksensa on aina ollut palata Suomeen. Hallinto-oikeus katsoo, että Suomen kansalaisuuden menettämistä voidaan pitää valittajan kannalta merkittävänä ja hyvin kielteisenä seurauksena.

Maahanmuuttoviraston mukaan valittaja ehti olla Suomen kansalainen seitsemän kuukauden ajan vuosina 1992–1993. Kansalaisuuslain 29 §:n 1 momentin mukaan valittajalla olisi tällaisessa tilanteessa mahdollisuus saada Suomen kansalaisuus ilmoituksen perusteella. Kansalaisuusaseman määrittämisen merkitys on valittajalle siten vain tilapäinen ja suuntautuu menneisyyteen.

Hallinto-oikeus katsoo, ettei Maahanmuuttovirasto ole esittänyt sellaista Suomen valtion tai suomalaisen yhteiskunnan toimintaan liittyvää perustetta, joka olisi oikeuttanut takautuvan puuttumisen valittajan vakiintuneeseen oikeusasemaan Suomen kansalaisena. Päätöksellä tavoitellut hyödyt ovat olleet julkisen edun kannalta vähäiset ja valittajalle aiheutuvat kielteiset seuraamukset ovat merkittäviä. Asiassa ei ole saavutettu oikeudenmukaista tasapainoa julkisen edun ja yksityisen oikeutettujen odotusten välillä. Maahanmuuttoviraston päätös on näissä oloissa rikkonut valittajan luottamuksensuojaa. Maahanmuuttoviraston päätös on siten lainvastaisena kumottava.

Oikeudenkäyntikuluvaatimus

Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Mitä tässä pykälässä ja 75 §:ssä säädetään asianosaisesta, voidaan soveltaa myös päätöksen tehneeseen hallintoviranomaiseen. Saman pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä.

Valittaja on vaatinut, että Maahanmuuttovirasto on velvoitettava korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 5 753 eurolla. Maahanmuuttovirasto on hallinto-oikeudelle antamassaan lausunnossa katsonut, ettei se ole velvollinen korvaamaan valittajan oikeudenkäyntikuluja, koska Maahanmuuttoviraston päätös on perustunut päätöksessä mainittujen lakien soveltamiseen eikä kyseessä ole viranomaisen virhe.

Kun otetaan huomioon asiassa annettu ratkaisu, olisi kohtuutonta, että valittaja joutuisi pitämään oikeudenkäyntikulunsa kokonaan vahinkonaan. Oikeudenkäynti on aiheutunut viranomaisen virheestä. Hallinto-oikeus velvoittaa Maahanmuuttoviraston korvaamaan valittajan kohtuullisiksi arvioidut oikeudenkäyntikulut 3 500 euroa, mikä määrä Maahanmuuttovirasto on velvoitettava korvaamaan valittajalle korkolaissa säädettyine viivästyskorkoineen. Oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään enemmälti.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainitut

Laki väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista 13 ja 18 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Tuula Pääkkönen, Tiina Virtanen ja Mika Paavilainen. Esittelijä Joel Oksanen.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Maahanmuuttovirasto on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä. Valituksessaan Maahanmuuttovirasto on vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Maahanmuuttoviraston päätös saatetaan voimaan. Toissijaisesti asia on palautettava hallinto-oikeudelle uudelleen käsiteltäväksi. Hallinto-oikeuden päätös on kumottava myös siltä osin kuin Maahanmuuttovirasto on velvoitettu korvaamaan asianosaisen oikeudenkäyntikulut.

Vaatimustensa tueksi Maahanmuuttovirasto on uudistanut aiemmin esittämänsä ja todennut muun ohella seuraavaa:

Hallinto-oikeuden päätöstä voidaan tulkita siten, että luottamuksensuojaperiaatteesta muodostuu peruste Suomen kansalaisuuden saamiselle tai säilyttämiselle tilanteessa, jossa kansalaisuus on suoraan lain nojalla menetetty. Toisin sanoen luottamuksensuojaperiaatetta voitaisiin käyttää vaihtoehtona entisen Suomen kansalaisen kansalaisuuden saamista koskevalle ilmoitusmenettelylle, sillä erotuksella, että luottamuksensuojaperiaatteella voitaisiin lisäksi pysyttää vuosien ajan kansalaisuuslainsäädännön vastainen oikeustila.

Korkeimman hallinto-oikeuden kanta tarvitaan erityisesti siihen, syntyykö oikeusjärjestyksen perusteella suojattava oikeutettu odotus virheelliseen väestörekisteritietoon tilanteessa, jossa asianosainen on useiden vuosien ajan laiminlyönyt velvollisuutensa ilmoittaa olennaisesta henkilötietojaan koskevasta muutoksesta (kansalaisuus- ja osoitetieto) Suomen väestötietojärjestelmää ylläpitävälle viranomaiselle.

Asianosainen on ollut merkittynä Suomen kansalaiseksi väestötietojärjestelmään vuoteen 2017 asti, koska hän on laiminlyönyt ilmoittaa saaneensa Ison-Britannian kansalaisuuden jo vuonna 1993. Hän on menettänyt Suomen kansalaisuutensa suoraan lain nojalla Ison-Britannian kansalaisuuden saadessaan. Luottamuksensuojaperiaate ei anna pysyvyyssuojaa oikeustilalle, jota on ylläpidetty ilmoittamisvelvollisuus laiminlyömällä.

Väestötietojärjestelmän kirjaus voi julkisesta luotettavuudesta huolimatta olla virheellinen myös siten, että esimerkiksi Suomen kansalaisuutta tai huollettavana olevaa lasta koskeva tieto puuttuu järjestelmästä. Määrittäessään henkilön kansalaisuusaseman Maahanmuuttovirasto selvittää oikeudellisesti merkitykselliset seikat, kuten syntymän, vanhempien kansalaisuudet, avioliiton tai toisen maan kansalaisuuden saamisen, ja sen, mitkä tuolloin voimassa olleet kotimaiset tai ulkomaiset lainsäännökset tulevat määritysasiassa sovellettavaksi. Yksityinen voi oikeusjärjestyksen perusteella luottaa siihen, että viranomainen korjaa rekisterimerkinnän vastaamaan oikeudellisesti paikkansa pitäviä olosuhteita ja ajanjaksoa, myös taannehtivasti. Rekisterimerkinnän puuttuminen ei voi olla yhtäältä yksityistä hallinnon asiakasta eikä toisaalta viranomaisia sitova.

Kansalaisuusaseman määrittämispäätös ei ole luonteeltaan myönteinen eikä kielteinen. Siinä ei päätetä, minkä vieraan valtion kansalainen henkilö on, vaan päätöksessä todetaan asiaa käsiteltäessä esille tulleiden seikkojen perusteella henkilön kansalaisuusasema, eli se, minkä valtion tai minkä valtioiden kansalaisena henkilöä on Suomessa ainakin pidettävä. Jos asiassa saadaan uutta selvitystä sen jälkeen, kun päätös on tehty, henkilön kansalaisuusaseman määrittämiseksi voidaan tehdä uusi päätös.

Kansalaisuusaseman määrittäminen suuntautuu ajallisessa katsannossa taaksepäin. Päätöksessä tuodaan esille seikat, jotka ovat vaikuttaneet kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen ja menettämiseen, sekä asiaan vaikuttanut lainsäädäntö. Koska kysymys on viranomaisen ja yksityishenkilön kannalta merkittävästä asiasta, kansalaisuusasema tulee, toisin kuin hallinto-oikeus on perusteluissaan todennut, voida määrittää myös siten, että väestötietojärjestelmän virheelliset merkinnät korjataan vastaamaan tosiseikkoja.

Asiassa ei ole kysymys ainoastaan luottamuksensuojan periaatteesta, vaan myös laillisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteista, jotka ovat kiinteässä yhteydessä oikeusvarmuuden käsitteeseen. Keskeisenä tavoitteena on päätöksenteon ja viranomaistoiminnan ennustettavuus. Hallintolaissa tarkoitettu luottamuksensuoja ei ole sellainen lakiin perustuva seikka, jonka perusteella henkilö voi saada, säilyttää tai menettää Suomen kansalaisuuden. Kansalaisuuden saaminen, säilyttäminen tai menettäminen voi tai on voinut perustua ainoastaan kansalaisuuslainsäädännössä säädettyyn oikeusperusteeseen.

Virheellisellä kansalaisuusasemaa koskevalla tiedolla voi olla kauaskantoisia seurauksia esimerkiksi Suomen kansalaisuuden periytymisen ja muiden yksilöitä koskevien oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta suhteessa valtioon. Näin ollen luottamuksensuojan antaminen asianosaisen käsitykselle omasta kansalaisuusasemastaan ei voida antaa merkitystä, etenkin sen perustuessa ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin. Yhteiskunnan perusrekisterin luotettavuus ja eheys edellyttävät, että rekisterin tiedot vastaavat todellisia olosuhteita, eivät yksilön subjektiivisia oletuksia.

Maahanmuuttoviraston päätöstä ei myöskään voida pitää asianosaisen kannalta erityisen kielteisenä ja peruuttamattomana, koska entisillä Suomen kansalaisilla on mahdollisuus saada ilmoituksella takaisin menettämänsä Suomen kansalaisuus. Tässä tapauksessa asianosaiselle on Maahanmuuttoviraston 2.9.20l9 tekemällä päätöksellä myönnetty Suomen kansalaisuus ilmoituksesta.

A on antanut selityksen, jossa on vaadittu, että Maahanmuuttoviraston valitus hylätään ja että Maahanmuuttovirasto velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut korkeimmassa hallinto-oikeudessa viivästyskorkoineen.

Maahanmuuttovirasto on antanut vastaselityksen, joka on annettu tiedoksi A:lle.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian. Hallinto-oikeuden päätös kumotaan sekä pääasian että oikeudenkäyntikulujen korvaamisen osalta ja Maahanmuuttoviraston päätös saatetaan voimaan.

2. A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista korkeimmassa hallinto-oikeudessa koskeva vaatimus hylätään.

Perustelut

1. Pääasia

1.1 Sovellettavat säännökset

Kansalaisuuslain 1 §:n 1 momentin mukaan mainitussa laissa säädetään niistä edellytyksistä, joiden nojalla henkilö saa, säilyttää tai menettää Suomen kansalaisuuden sekä menettelystä tällaista asiaa käsiteltäessä.

Saman lain 29 §:n 1 momentin mukaan entinen Suomen kansalainen saa ilmoituksesta Suomen kansalaisuuden.

Saman lain 36 §:n 1 momentin mukaan Maahanmuuttovirasto määrittää viranomaisen tai asianosaisen pyynnöstä kansalaisuusaseman, jos asialla on merkitystä Suomen kansalaisuuden olemassaolon tai siihen liittyvän oikeuden tai velvollisuuden kannalta, viranomaisen henkilörekisterissä olevan merkinnän oikeellisuuden, ulkomaalaisen Suomessa oleskelun taikka muun näihin verrattavissa olevan syyn kannalta.

1.2. Oikeuskäytäntöä

Korkein hallinto-oikeus on antanut kolme vuosikirjaratkaisua, jotka koskevat kansalaisuusasian määrittämistä. Näissä ennakkopäätöksissä on käsitelty hallintolain 6 §:ssä määriteltyjen periaatteiden merkitystä päätöksenteossa.

KHO 2016:178: Egyptin kansalainen oli vuonna 1971 saanut hakemuksesta Suomen kansalaisuuden. Hän oli vuonna 1997 saanut Egyptin kansalaisuuden uudestaan. Maahanmuuttovirasto määritteli omasta aloitteestaan hänen kansalaisuusasemansa vuonna 2013 uudelleen ja katsoi, että häntä oli pidettävä Suomessa Egyptin kansalaisena, koska hän oli vuoden 1968 kansalaisuuslain mukaan menettänyt Suomen kansalaisuutensa vuonna 1997. Asiaa ei ajan kulumisen seurauksena voitu ratkaista yksinomaan vuonna 1997 voimassa olleen kansalaisuuslain säännöksiä soveltaen, vaan asiaa tuli arvioida myös hyvän hallinnon ja luottamuksensuojan periaatteiden valossa. Merkitystä oli annettava yhtäältä päätöksellä saavutettavaan julkiseen etuun ja toisaalta kansalaisuusaseman uudelleen määrittämisestä asianomaiselle henkilölle aiheutuvaan haittaan. Kun otettiin huomioon päätöksen tekemiseen johtaneet olosuhteet, ei yli 40 vuotta jatkuneen oikeusaseman muuttamista asianosaisen vahingoksi voitu pitää lainmukaisena.

KHO 2016:179: Maahanmuuttovirasto oli määrittänyt yli 25 vuoden ajan Suomen kansalaiseksi merkityn A:n kansalaisuusaseman ja todennut, että A:ta oli Suomessa pidettävä Israelin kansalaisena. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että kansalaisuusaseman pysyvyyteen liittyi oikeutettuja odotuksia, eikä sen muuttamista enää usean kymmenen vuoden jälkeen voitu perustella yksinomaan sillä, ettei A syntyessään olisi voinut saada Suomen kansalaisuutta äidiltään B:ltä, joka oli menettänyt sen aikaisemmin. Asia oli ratkaistava hyvän hallinnon ja luottamuksensuojan periaatteita soveltaen. Tämä edellytti päätöksellä tavoiteltujen julkisten etujen ja siitä yksityiselle aiheutuvien haitallisten seurausten punnintaa. Asiaan tapauksessa liittyvät eri näkökohdat huomioon ottaen A:n kansalaisuusasemaa ei voitu enää uudelleen määritellä muuksi kuin Suomen kansalaiseksi, vaan häntä oli oikeudellisesti pidettävä Suomen kansalaisena.

KHO 2020:168: A oli vuonna 1972 syntyessään saanut syntymäpaikkansa perusteella Irlannin kansalaisuuden. A oli merkitty Suomen väestötietojärjestelmään Suomen kansalaiseksi äitinsä kansalaisuuden mukaan, koska viranomaisille ei ollut ilmoitettu hänen saaneen Irlannin kansalaisuuden. Korkein hallinto-oikeus totesi, että kansalaisuuteen liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien vuoksi Suomen kansalaisena ei voitu pitää henkilöä, joka ei ollut saanut Suomen kansalaisuutta lain mukaisessa järjestyksessä. Yleinen etu edellytti, että kansalaisuutta koskevan merkinnän tekeminen väestötietojärjestelmään ei sellaisenaan voinut olla perusteena kansalaisuudelle, vaikka merkintä olisi ollut järjestelmässä pitkänkin aikaa. A:n kansalaisuutta koskevan tiedon virheellisyys väestötietojärjestelmässä oli ollut ilmeinen ja johtunut siitä, ettei viranomaisilla ollut ollut tietoa ilmoitettu hänen syntyessään saamastaan Irlannin kansalaisuudesta. A:n subjektiiviselle käsitykselle omasta kansalaisuusasemastaan ei voitu näissä olosuhteissa antaa oikeudellista suojaa. A:n asemaa Suomen kansalaisena ei voitu pitää myöskään muulla perusteella vakiintuneena. Maahanmuuttovirasto oli voinut päättää, että A:ta tulee pitää Suomessa Irlannin kansalaisena.

1.3 Tosiseikat

A on saanut Suomen kansalaisuuden vuonna 1992 adoption perusteella. Hänet on tuolloin merkitty Suomen väestötietojärjestelmään Suomen kansalaiseksi. A:lle on vuonna 1993 myönnetty Ison-Britannian kansalaisuus luonteeltaan hakemustyyppisellä menettelyllä. Tämä on tullut Suomen viranomaisten tietoon keväällä 2017 A:n passihakemuksen yhteydessä.

Maahanmuuttovirasto on Uudenmaan maistraatin pyynnöstä määrittänyt A:n kansalaisuusaseman. Maahanmuuttoviraston päätöksen 10.10.2017 mukaan A:ta on pidettävä Suomessa Ison-Britannian kansalaisena. Perustelujen mukaan A on menettänyt Suomen kansalaisuutensa automaattisesti kansalaisuuslain (401/1968) 8 b §:n 1 momentin nojalla Ison-Britannian kansalaisuuden saadessaan 19.4.1993.

Maahanmuuttoviraston päätöksessä on ilmoitettu entisille Suomen kansalaisille tarkoitetusta mahdollisuudesta saada Suomen kansalaisuus takaisin kansalaisuuslain 29 §:n 1 momentin nojalla. A on 19.6.2019 tehnyt kansalaisuusilmoituksen ja saanut Suomen kansalaisuutensa takaisin mainitusta päivästä lukien.

1.4. Oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Maahanmuuttovirasto on päätöksellään kansalaisuusaseman määrittämisestä todennut, että A:ta on pidettävä Suomessa Ison-Britannian kansalaisena. A on hakenut muutosta päätökseen sillä perusteella, että hän on ollut merkittynä Suomen väestötietojärjestelmään Suomen kansalaiseksi ja hänelle on myönnetty Suomen passi.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että A on syntyessään vuonna 1989 saanut Thaimaan kansalaisuuden. Suomen kansalaiset vanhemmat ovat adoptoineet hänet, ja hän on saanut Suomen kansalaisuuden 2.9.1992 adoption perusteella tehdystä ilmoituksesta. A on 19.4.1993 saanut Ison-Britannian kansalaisuuden rekisteröinnin perusteella. Suomen väestötietojärjestelmään A on ollut merkittynä Suomen kansalaiseksi. A ei ole tuolloin voimassa olleen kansalaisuuslain (401/1968) 8 §:n 1 momentin mukaan voinut säilyttää Suomen kansalaisuutta, koska A:lle on myönnetty hänen vanhempansa tekemän hakemuksen perusteella Ison-Britannian kansalaisuus. Näin ollen A on menettänyt Suomen kansalaisuuden sillä perusteella, että hänelle on myönnetty toisen valtion kansalaisuus. Väestötietojärjestelmän merkintä on ollut virheellinen.

A:n Suomen kansalaisuutta koskeva tieto on ollut väestötietojärjestelmässä yli 24 vuoden ajan ennen Maahanmuuttoviraston asiassa tekemää kansalaisuusaseman määrittämispäätöstä. Oikeuskäytännössä (KHO 2016:179) on katsottu, että kansalaisuusaseman määrittämisessä on merkitystä myös sillä, onko henkilöä pidetty Suomen kansalaisena julkisesti luotettavissa väestötiedoissa, koska väestötiedoista ilmenevän kansalaisuusaseman vakiintuminen voi johtaa ajan kuluessa myös oikeudellisen pysyvyyssuojan vahvistumiseen. Maahanmuuttovirasto ei ollut tuossa asiassa arvioinut, mikä merkitys pitkään jatkuneelle vakiintuneelle olotilalle on asiassa annettava. Tämän vuoksi asiassa oli tullut arvioida sitä, onko Suomen kansalaisuuden kannalta kielteisen päätöksen tekemiselle ollut muista kuin kansalaisuuslain säännöksistä johtuvaa estettä.

Arviointi on sidoksissa kunkin tapauksen tosiseikkoihin. Vuosikirjaratkaisussa KHO 2016:178 on katsottu, että asiassa kiinnitetään huomiota yhtäältä viranomaisen päätöksellä tavoiteltavan edun merkitykseen ja toisaalta päätöksestä yksityiselle aiheutuviin haittoihin ja menetyksiin. Mikäli tavoitellun edun ja siitä aiheutuvien kielteisten seurausten välillä on merkittävä ja kohtuuttomana pidettävä epäsuhta, ei edellytyksiä vakiintuneeseen oikeusasemaan puuttumiselle voida katsoa olevan. Vuosikirjaratkaisussa KHO 2020:168 on toisaalta katsottu, ettei kansalaisuutta koskevan merkinnän tekeminen väestötietojärjestelmään sellaisenaan voinut olla perusteena kansalaisuudelle, vaikka merkintä olisi ollut järjestelmässä pitkänkin aikaa.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että kansalaisuuteen liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien vuoksi Suomen kansalaisena ei voida pitää henkilöä, joka on menettänyt Suomen kansalaisuuden laissa säädetyissä tapauksissa. Yleinen etu edellyttää, että Suomen kansalaisuutta koskevan merkinnän jääminen väestötietojärjestelmään ei sellaisenaan voi olla perusteena kansalaisuuden säilymiselle, vaikka merkintä olisi ollut järjestelmässä pitkänkin aikaa. Entinen Suomen kansalainen voi saada kansalaisuuden takaisin tekemällä sitä koskevan ilmoituksen. A:n kansalaisuutta koskevan tiedon virheellisyys väestötietojärjestelmässä on ollut ilmeinen. A:n subjektiiviselle käsitykselle omasta kansalaisuusasemastaan ei voida näissä olosuhteissa antaa oikeudellista suojaa. A:n asemaa Suomen kansalaisena ei voida pitää myöskään muulla perusteella vakiintuneena. Maahanmuuttovirasto on voinut päättää, että A:ta tulee pitää Suomessa Ison-Britannian kansalaisena.

Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon asiassa saatu selvitys ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset, hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja Maahanmuuttoviraston päätös saatettava voimaan.

2. Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus

Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain (586/1996) 74 §, A:lle ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Kari Kuusiniemi sekä oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Janne Aer, Monica Gullans ja Kristina Björkvall. Asian esittelijä Katariina Flinkman.