KHO:2021:66

A Oyj oli konsernin emoyhtiö, joka vastasi konsernin keskitetystä rahoitustoiminnosta. A Oyj oli hankkinut konsernin ulkopuolista rahoitusta ja lainannut varoja muun ohella tytäryhtiölleen B Oy:lle, joka puolestaan oli lainannut näitä varoja edelleen konserniin kuuluvalle ZAO C:lle. ZAO C:ltä perityn koron lähtökohtana olivat olleet A Oyj:n ulkoisen rahoituksen kustannukset. Korkoon oli lisäksi sisältynyt 0,55 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2009, 0,58 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2010 ja 0,54 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2011. Marginaalit olivat perustuneet A Oyj:n ulkoisen rahoituksen keskimääräiseen marginaaliin korotettuna 10 prosentilla.

Verohallinto oli katsonut, että ZAO C:ltä perittävän koron tason määrittämisen olisi pitänyt tapahtua markkinaehto- ja erillisyhtiöperiaate sekä ZAO C:n luottoluokitus huomioon ottaen. Markkinaehtoisen korkotason laskemista varten oli määritetty ZAO C:n synteettinen luottokelpoisuus ja tehty vertailukelpoisten lainojen haku Thomson Reutersin DealScan -tietokannasta. Näiden tietojen perusteella Verohallinto oli pitänyt markkinaehtoisena korkomarginaalina 2 prosenttia verovuonna 2009 ja 3,75 prosenttia verovuosina 2010 ja 2011. A Oyj:n verotettaviin tuloihin oli verovelvollisen vahingoksi toimitetuissa verotuksien oikaisuissa lisätty markkinaehtoisena pidettyjen korkomarginaalien ja ZAO C:ltä perittyjen korkomarginaalien erotusten määrät.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että ZAO C oli saanut konsernin sisäisen palvelun A Oyj:n B Oy:n kautta antaman rahoituksen muodossa. Korkein hallinto-oikeus myös katsoi, että OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa tarkoitettu kustannusvoittolisämenetelmä oli hyödyllisin menetelmä, kun arvioitiin konsernin sisäisten palveluiden hinnoittelua. Näin ollen ZAO C:ltä perittävän koron määrä oli voitu määrittää rahoituksen hankkimisesta konsernin suomalaisille yhtiöille aiheutuneiden kustannusten eli ulkoisen rahoituksen kustannusten perusteella lisättynä kustannuksille laskettavalla voittolisällä, ja ZAO C oli siten voinut hyötyä omaa luottokelpoisuuttaan paremmasta konsernin emoyhtiön luottokelpoisuudesta. Tämän vuoksi ja koska asiassa ei ollut edes väitetty, ettei ZAO C:ltä olisi verovuosina 2009–2011 peritty korkojen muodossa korkomarginaali mukaan lukien markkinaehtoista korvausta A Oyj:n ja B Oy:n sille antamista rahoituspalveluista, korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden ja verotuksen oikaisulautakunnan päätökset sekä verovelvollisen vahingoksi toimitetut verotuksen oikaisut. Verovuodet 2009–2011.

Laki verotusmenettelystä 31 § ja 56 § 1 momentti (520/2010) sekä 4 momentti (1079/2005)

Päätös, jota valitus koskee

Helsingin hallinto-oikeus 3.6.2019 nro 19/0438/4

Asian aikaisempi käsittely

Verohallinto on toimittanut A Oyj:n verotukset verovuosilta 2009–2011 Venäjältä saatujen korkotuottojen osalta veroilmoitusten mukaisesti.

Verohallinto on 23.12.2015 tekemillään oikaisupäätöksillä verovelvollisen vahingoksi lisännyt A Oyj:n elinkeinotoiminnan verotettavaan tuloon verotusmenettelystä annetun lain 31 §:n ja 56 §:n 4 momentin nojalla 13 519 301,63 euroa verovuodelle 2009, 7 204 240,85 euroa verovuodelle 2010 ja 8 621 252,05 euroa verovuodelle 2011.

Verotuksen oikaisut verovelvollisen vahingoksi ovat perustuneet Konserniverokeskuksen verotarkastuskertomukseen, jossa on muun ohella todettu, että A Oyj on antanut lainaa tytäryhtiölleen B Oy:lle, joka on edelleen antanut lainaa venäläiselle ZAO C:lle. ZAO C:ltä on todettu perityn 7,02 prosentin suuruista korkoa verovuonna 2009, 4,7 prosentin suuruista korkoa verovuonna 2010 ja 5 prosentin suuruista korkoa verovuonna 2011. Koron määrittelyn lähtökohtana on todettu olleen A Oyj:n ulkoisen rahoituksen kustannukset. Korkoon on lisäksi sisältynyt 0,55 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2009, 0,58 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2010 ja 0,54 prosentin suuruinen marginaali verovuonna 2011. Marginaalit ovat perustuneet A Oyj:n ulkoisen rahoituksen keskimääräiseen marginaaliin korotettuna 10 prosentilla.

Verotarkastuskertomuksessa on viitattu OECD:n vuonna 2010 julkaisemiin siirtohinnoitteluohjeisiin ja katsottu, että ZAO C:ltä perittävän koron tason määrittämisen olisi pitänyt tapahtua markkinaehto- ja erillisyhtiöperiaatteen mukaisesti ja ottaen huomioon muun muassa lainanottajan luottokelpoisuus. Verotarkastuskertomuksessa on määritetty ZAO C:n luottokelpoisuudeksi X. Markkinaehtoisen korkotason määrittämiseksi on lisäksi tehty vertailuhaku Thomson Reutersin DealScan -tietokannasta. Vertailutietojen perusteella ZAO C:ltä verovuonna 2009 perittävän markkinaehtoisen koron määräksi on esitetty keskimääräistä viitekorkoa 12,543 prosenttia lisättynä 2,25 prosentin marginaalilla. Verovuonna 2010 perittävän markkinaehtoisen koron määräksi on esitetty viitekorkoa 4,117 prosenttia lisättynä 3,75 prosentin marginaalilla ja verovuonna 2011 perittävän markkinaehtoisen koron määräksi viitekorkoa 4,468 prosenttia lisättynä 3,75 prosentin marginaalilla. Verotustoimet on esitetty kohdistettavaksi A Oyj:hin, jonka on katsottu tosiasiallisesti toimineen konsernin sisäisessä rahoituksessa lainanantajana.

Verohallinto on toimittanut verotuksen oikaisut verovelvollisen vahingoksi muutoin verotarkastuskertomuksen mukaisesti, mutta ZAO C:ltä verovuonna 2009 perittävän markkinaehtoisen korkomarginaalin suuruudeksi on vahvistettu 2 prosenttia. Verovelvollisen vahingoksi toimitetuissa verotuksen oikaisuissa yhtiölle ei ole määrätty veronkorotuksia.

Verotuksen oikaisulautakunta on 11.9.2017 tekemillään päätöksillä hyväksynyt yhtiön oikaisuvaatimuksen ZAO C:tä verovuonna 2009 koskevan viitekoron osalta sekä eräiden muiden vaatimusten osalta mutta hylännyt muutoin yhtiön ZAO C:ltä perittävää korkoa koskevat vaatimukset. Yhtiön verotettaviin tuloihin tehtyjen lisäysten määrät on alennettu verovuoden 2009 osalta 13 519 301,63 eurosta 1 361 617,53 euroon, verovuoden 2010 osalta 7 204 240,85 eurosta 2 610 161,86 euroon ja verovuoden 2011 osalta 8 621 252,05 eurosta 3 774 483,24 euroon.

A Oyj on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut verotuksen oikaisulautakunnan päätösten kumoamista ja seurannaismuutosten peruuttamista. Verovuotta 2011 koskeva päätös on ensisijaisesti vaadittu kumottavaksi. Yhtiö on toissijaisesti vaatinut verovuoden 2011 verotettavaan tuloon lisätyn määrän alentamista määrään, joka vastaa ZAO C:n Y-luottoluokitusta.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt yhtiön valituksen.

Selostettuaan verotusmenettelystä annetun lain 31 §:n 1 momentin säännöksen ja sen esitöitä (HE 107/2006 vp), Suomen tasavallan hallituksen ja Venäjän federaation hallituksen välillä tuloveroja koskevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi solmitun sopimuksen (SopS 109-110/2002) 9 artiklan 1 kohdan, OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden (OECD Transfer Pricing Guidelines for Multinational Enterprises and Tax Administrations, 22 July 2010) 1 luvun kohdan 1.6, OECD:n malliverosopimuksen 9 artiklan ja asiassa saadun selvityksen hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Hallinto-oikeuden oikeudellinen arvio ja johtopäätökset

A Oyj on antanut lainaa ensin tytäryhtiölleen B Oy:lle, joka on edelleen antanut lainaa venäläiselle tytäryhtiölle ZAO C:lle. Tosiasiallisena lainanantajana on pidetty A Oyj:tä ja näin ollen siirtohinnoitteluoikaisu on kohdistunut A Oyj:n tuloon. Venäläiselle tytäryhtiölle myönnetyn rahoituksen korko on muodostunut viitekorosta ja korkomarginaalista. Marginaali on määritelty A Oyj:n keskimääräisen ulkoisen rahoituksen marginaalista korotettuna 10 prosentilla. Asiassa on ratkaistavana, voidaanko A Oyj:n ulkoisen rahoituksen keskimääräistä korkotasoa käyttää sisäisenä vertailukohteena määriteltäessä ZAO C:lle annetun lainan korkomarginaalia.

Hallinto-oikeus toteaa, että määriteltäessä markkinaehtoista korkomarginaalia etuyhteydessä olevien yhtiöiden kesken lähtökohtana on pidettävä sitä, millaisin ehdoin ja millä korkomarginaalilla riippumaton osapuoli myöntäisi lainan. Lähtökohta nojaa erillisyhtiöperiaatteeseen, jota ilmentää verotusmenettelystä annetun lain 31 §. Edellä sanottuun nähden hallinto-oikeus katsoo, että lähtökohtana korkomarginaalin määrittelyssä ei siten voida pitää emoyhtiön ulkoisen rahoituksen keskimääräistä korkotasoa, vaan koron määrittelyssä tulee ottaa huomioon lainanottajan olosuhteet. Näin ollen, kun ZAO C:lle myönnetyn lainan korko on määritelty A Oyj:n keskimääräisen ulkoisen rahoituksen koron mukaisesti, ei määrittelyä voida pitää lähtökohdiltaan erillisyhtiöperiaatteen mukaisena eikä siten markkinaehtoisena. Hallinto-oikeus myös toteaa, että yhtiön viittaama hallinto-oikeuden ratkaisu vuodelta 2009, joka on sittemmin kumottu korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisulla KHO 2010:73, on koskenut eri verovelvollista ja ollut myös olosuhteiltaan ja tapausseikastoltaan erilainen. Tähän nähden asiaa ei ole arvioitava sen johdosta toisin.

Asiassa on tämän jälkeen ratkaistava, onko Verohallinnon tekemä luottoluokitus ja vertailuhaku ollut luotettava ja voidaanko se ottaa markkinaehtoisen korkotason määrittelyn lähtökohdaksi.

Luottoluokituksen osalta asiassa on ratkaistava, tuleeko emoyhtiön A Oyj:n luottoluokitus ottaa huomioon ZAO C:lle tehtävässä luottoluokituksessa. Yhtiö on vedonnut siihen, että tosiseikka rahoitusmarkkinoilla on, että riippumaton ulkopuolinen lainanantaja huomioi myös konsernin luottoluokituksen tehdessään rahoituspäätöstä. Yhtiö on myös vedonnut 5.10.2015 julkaistun BEPS-raportin lukuun D 8. Hallinto-oikeus toteaa, että yhtiön viittaamille BEPS-raporteille ei voida antaa merkitystä verovuosien 2009–2011 verotuksissa. Yhtiö on viitannut myös OECD:n BEPS-luonnosraporttiin (Base Erosion and Profit Shifting, 3.7.2018). Yhtiön näkemyksen mukaan OECD on hyvin selkeästi tuonut esille konserniin kuulumisen huomioimisen rahoitusjärjestelyissä.

Hallinto-oikeus toteaa, että yhtiön viittaama BEPS-luonnosraportti 3.7.2018 on vasta luonnosvaiheessa. OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa (OECD Transfer Pricing Guidelines for Multinational Enterprises and Tax Administrations, July 2017) on todettu, että konserneissa on noudatettava erillisyhtiönäkökulmaa ja markkinaehtoperiaatteen mukaisesti tarkasteltava sitä, millaisiin ehtoihin ja hinnoitteluun riippumaton yksittäinen yhtiö olisi vastaavassa asemassa ja olosuhteissa suostunut. Tältä osin periaate on ollut samansisältöinen OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa silloin, kun veroilmoitus kyseisiltä verovuosilta on tullut antaa. OECD:n siirtoinnoitteluohjeissa ei ole erikseen selvitetty, kuinka markkinaehtoperiaatetta ja erillisyhtiöperiaatetta sovelletaan konserniyhtiöiden väli-sissä rahoitustransaktioissa. Tähän nähden ja ottaen huomioon verotusmenettelystä annetun lain 31 §:n selkeä lähtökohta erillisyhtiöperiaatteesta, hallinto-oikeus katsoo, ettei asiassa ole perusteita huomioida emoyhtiön luottoluokitusta valittajan esittämällä tavalla.

Asiassa on tämän jälkeen ratkaistava, voidaanko luottoluokitusta tehtäessä käyttää luottosyklioikaistua Credit Cycle Adjustment -mallia (CCA-malli), jonka perusteella yhtiön luottoluokitus on X, vai tuleeko arvion pohjaksi ottaa yhtiön vaatima pelkkien yhtiön tilinpäätöstietojen avulla tehty Financial Statement Only -malli (FSO-malli), jonka perusteella yhtiön luottoluokitus olisi Y. Yhtiön näkemyksen mukaan CCA-malli yliarvioi luottoriskin eikä sitä voida luotettavasti käyttää luottoriskitason arvioimisessa. Osoituksena tästä yhtiö on tuonut esiin, että Moody’s on huhtikuussa 2016 tehnyt päivityksen soveltamaansa CCA-mallin laskentamenetelmäänsä ja muuttanut tapaansa laskea maksuhäiriöriskiä markkinakehitykseen perustuen. Yhtiön mukaan vuoteen 2016 asti Moody’sin CCA-mallin maksuhäiriöriskiarvio otti huomioon vain historiallisen markkinakehityksen, mutta huhtikuusta 2016 lähtien uusi laskentamenetelmä ottaa paremmin huomioon ennustetun luottoriskitason ja tasoittaa riskin kausivaihtelua eli sykliä.

Asiassa saadun selvityksen mukaan CCA-malli ottaa huomioon yhtiön omien talouslukujen ja markkinainformaation lisäksi yhtiön toimialan markkinakehityksen määrittäessään luottoluokitusta, kun taas FSO-mallin pohjana ovat ainoastaan yhtiön tilinpäätöstiedot, jolloin mallin lähtökohta on enemmänkin taaksepäin katsova. Asiassa on riidatonta, että vuoden 2009 talouskriisi oli yksi historian pahimmista. Tähän nähden ei ole mitään syytä olettaa, että riippumaton taho jättäisi markkinatilanteen huomioimatta myöntäessään lainaa eikä vaatisi antamalleen lainalle riskin mukaista tuottovaatimusta. Ainoastaan tilinpäätöstietoihin perustuvassa FSO-mallissa markkinatilanteen vaikutus jää huomioimatta. Edellä sanottuun nähden hallinto-oikeus katsoo, että Verohallinto on voinut perustaa luottoluokituksen määrittelyn CCA-malliin. Se, että Moody’s on sittemmin huhtikuussa 2016 tehnyt CCA-mallin laskentamalliin muutoksia, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Asiassa ei ole edellytyksiä muuttaa luottoluokituksen määrittelyssä käytettyä laskentamallia eikä yhtiö ole myöskään osoittanut, että Verohallinnon tekemää lainojen vertailuhakua olisi muilta osin pidettävä virheellisenä. ZAO C:n osalta markkinaehtoisena korkomarginaalina on pidettävä 2 prosenttia verovuonna 2009 ja 3,75 prosenttia verovuosina 2010 ja 2011. Valituksenalaisia päätöksiä ei ole syytä muuttaa myöskään tältä osin.

Luottamuksensuoja

Yhtiö on vedonnut asiassa myös luottamuksensuojaan. Yhtiön mukaan se on noudattanut aikaisempaa Helsingin hallinto-oikeuden 2.2.2009 antamaa ratkaisua numero 09/0099/3, jossa on nimenomaan hyväksytty yhtiön tapa järjestää konsernin sisäinen lainoitus. Lisäksi yhtiön ei voida vaatia muuttavan vuonna 2009 käyttämäänsä mallia takautuvasti, koska Verohallinnon nyt tekemät päätökset perustuvat korkeimman hallinto-oikeuden marraskuussa 2010 julkaisemaan tapaukseen KHO 2010:73, joka on voinut tullut yhtiön tietoon vasta tilikauden 2010 lopussa.

Verotusmenettelylain 26 §:n 2 momentin mukaan, jos asia on tulkinnanvarainen tai epäselvä ja jos verovelvollinen on toiminut vilpittömässä mielessä viranomaisen noudattaman käytännön tai ohjeiden mukaisesti, on asia ratkaistava tältä osin verovelvollisen eduksi, jos ei erityisistä syistä muuta johdu.

Säännöksen soveltaminen edellyttää kaikkien siinä mainittujen edellytysten täyttymistä. Luottamuksensuoja edellyttää näin ollen asian tulkinnanvaraisuutta tai epäselvyyttä, verovelvollisen vilpitöntä mieltä sekä viranomaisen noudattaman käytännön tai ohjeiden mukaista toimintaa.

Hallinto-oikeus toteaa, että käsillä olevaa asiaa ei ole pidettävä tulkinnanvaraisena tai epäselvänä. Lisäksi kuten edellä on todettu, yhtiön viittaama hallinto-oikeuden ratkaisu vuodelta 2009 on koskenut eri verovelvollista ja ollut olosuhteiltaan ja tapausseikastoltaan erilainen. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2010:73 ei myöskään voida katsoa muuttaneen oikeuskäytäntöä vaan vahvistaneen jo tuolloin voimassa ollutta erillisyhtiöperiaatetta. Luottamuksensuojaa koskeva säännös ei siten tule sovellettavaksi.

Seurannaismuutos

Seurannaismuutoksen osalta hallinto-oikeus toteaa, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella valittajan tuloon lisätyn siirtohinnoitteluoikaisun lisäys on otettu huomioon B Oy:n verotuksessa verotusmenettelystä annetun lain 75 §:n mukaisena seurannaismuutoksena. B Oy:n on itse haettava muutosta verotukseensa säädettyjen määräaikojen puitteissa. Asiassa ei voida tehdä seurannaismuutosta.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainittujen lisäksi

Laki elinkeinotulon verottamisesta 7 § 1 momentti ja 18 § 1 momentti 2 kohta

Laki verotusmenettelystä 26 § 4 momentti, 56 § (1079/2005) 1, 2 ja 4 momentti ja 75 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Olli Kurkela, Marianne Lastikka ja Katja Saukkonen, joka on myös esitellyt asian.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A Oyj on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että korkein hallinto-oikeus kumoaa hallinto-oikeuden päätöksen, poistaa yhtiön verotettavaan tuloon tehdyt oikaisut ja saattaa voimaan yhtiön verovuosilta 2009–2011 toimitetun säännönmukaisen verotuksen sekä poistaa seurannaismuutokset.

Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:

Asiassa on kysymys markkinaehtoisen koron määrittämisestä ja erityisesti siitä, voidaanko konserniin kuulumisesta saatava etu ottaa huomioon markkinaehtoista korkotasoa määritettäessä valituksenalaisina verovuosina samalla tavalla kuin riippumaton osapuoli sen ottaisi huomioon. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, millä edellytyksillä veroviranomaiset voivat sivuuttaa verovelvollisen esittämän siirtohinnoittelua koskevan materiaalin ja korvata sen paremmaksi katsomallaan hinnoittelumallilla ja verrokeilla.

A Oyj:llä on keskitetty rahoitustoiminto, joka hankkii kaiken konsernin ulkopuolisen rahoituksen. Emoyhtiö toimii tytäryhtiöiden keskitettynä rahoittajana ja lainaa ulkoisilta rahoitusmarkkinoilta hankkimansa varat edelleen tytäryhtiöilleen. B Oy on konserniyhtiö, jonka tehtävänä on ollut rahoittaa ZAO C:tä ja eräitä muita konserniyhtiöitä emoyhtiöltä saamillaan varoilla. Konsernin ulkoiset ja sisäiset lainasopimukset kieltävät A Oyj:n tytäryhtiöitä hankkimasta ulkoista rahoitusta omissa nimissään.

Erillisyhtiöperiaatteen tulkinnassa ei A-konsernin osalta ole mitään epäselvää. A Oyj on jo alkujaankin ottanut huomioon sisäisessä rahoituksessaan tämän periaatteen ja veloittanut tytäryhtiöiltään ne korot, jotka näiden kuuluu maksaa. Yhtiön kustannukseksi ei ole jäänyt mitään korkoja, jotka sen olisi venäläiseltä tytäryhtiöltä pitänyt periä. Erillisyhtiöperiaatetta ei tule tulkita siten, että verotuksessa tarkasteltava yhtiö eristettäisiin siitä toimintaympäristöstä eli konsernista, jossa se liiketoimintamallinsa puitteissa toimii. Toimintaympäristö on otettava huomioon, kun arvioidaan, onko tarkasteltavan yhtiön verotuksessa otettu lukuun kaikki ne tulot ja kulut, jotka yhtiölle kuuluvat, ja onko yhtiön suoritteistaan saama vastike ollut markkinaehtoinen.

Yhtiö on toiminut OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaan ja etsinyt verrokkeja markkinalta, jossa yhtiö toimii. Kun sopivia verrokkeja ei ole löytynyt, yhtiö on jatkanut aiemman käytännön soveltamista.

Yhtiö on prosessin eri vaiheissa esittänyt lukuisia Verohallinnon tekemiä virheitä. Lisäksi yhtiö on siirtohinnoitteludokumentoinnissaan perustellut rahoituksen markkinaehtoisuuden. Verohallinto ei ole pitävästi ja perustellusti osoittanut, että yhtiön dokumentointia tulisi pitää virheellisenä. Verohallinnon verrokkihakuun sisällytetyt verrokit ovat yhdysvaltalaisia lainoja, kun tarkastelun kohteena oleva rahoitus on annettu Venäjällä sijaitsevalle yhtiölle ruplamääräisenä. Verrokkien valinta on ristiriidassa vuosikirjaratkaisusta KHO 2013:36 ilmenevän oikeusohjeen kanssa.

OECD:n valituksenalaisten verovuosien jälkeen julkaisemia ohjeita ei voida sivuuttaa yksinomaan niiden julkaisuajankohdan perusteella. Vuosikirjaratkaisussa KHO 2013:36 OECD:n päivitettyjen siirtohinnoitteluohjeiden soveltamisen katsottiin olevan mahdollista niiden julkaisemista edeltäneiden verovuosien verotuksen arvioinnissa, kun ohjeiden päivittämisessä oli kysymys voimassa olevan käytännön kirjaamisesta ja selkeyttämisestä. Vuosikirjaratkaisuista KHO 2013:36 ja 2018:173 ilmenevien oikeusohjeiden mukaisesti mahdollisuus soveltaa valituksenalaisten verovuosien jälkeen julkaistua ohjeistusta tulee näin ollen ratkaista arvioimalla ohjeiden sisältöä ennen ja jälkeen päivityksen julkaisemisen.

Yhtiö on valituksensa täydennyksessä lisäksi esittänyt, että konserniin kuulumisesta saatavaa hyötyä koskeva tulkintaperiaate on sisältynyt jo vuoden 1995 siirtohinnoitteluohjeiden kohtaan 7.13, joka on identtinen vuoden 2010 ohjeistuksen vastaavan kohdan kanssa. Vuoden 2010 jälkeen julkaistut päivitykset ovat sisällöltään tämän periaatteen käytännön tulkintaa selkeyttäviä ohjeita ja esimerkkejä. OECD:n helmikuussa 2020 julkaiseman rahoitusliiketoimien siirtohinnoittelua selventävän ohjeistuksen johdannossa on todettu, että julkaistun ohjeistuksen tarkoitus on edesauttaa aiemmin julkaistujen ohjeiden tulkintaa rahoitustransaktioiden siirtohinnoittelukysymyksissä. Uusi ohjeistus on näin ollen vuosikirjaratkaisuun KHO 2013:36 sisältyvän oikeusohjeen mukaisesti mahdollista ottaa huomioon yhtiön tapaukseen soveltuvin osin.

OECD:n helmikuussa 2020 julkaiseman lisäohjeistuksen kohdan 10.76 mukaan konserniin kuulumisen katsotaan parantavan yhtiön luottokelpoisuutta kahdella tapaa, joista ensimmäisenä mainitaan jaetut käytänteet ja itsenäistä yritystä paremmat tiedot rahoitusmarkkinoista ja toisena konsernin passiivinen tai implisiittinen tuki lainanottajan mahdollisen luottohäiriötilanteen varalta. Konsernin implisiittinen tuki tarkoittaa hyötyä, joka ei perustu sitovaan kirjalliseen sopimukseen ja jota lainanottaja saisi konsernilta, mikäli sen liiketoimintaa häiritsisi joku seikka, jolla olisi olennaisesti lainanhoitokykyä haittaava vaikutus. OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaan ulkopuolinen lainanantaja ottaisi huomioon lainanhakijan kytköksen konserniin arvioidessaan velallisen luottokelpoisuutta. OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden lähtökohta on siis se, että rahoitusmarkkinoilla velallisen konserniside on osa normaalia luottokelpoisuuden arviointia.

OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa on vuodesta 1995 alkaen ollut johdonmukainen linja siitä, että konserniin kuuluminen ja siitä mahdollisesti syntyvä oheishyöty verovelvolliselle on otettava luottokelpoisuuden arvioinnissa huomioon. Erityisesti on tuotu esille konserniin kuulumisen oheishyöty nimenomaan yhtiön luottoluokitusta parantavana tekijänä eli käytännössä alhaisempana korkokustannuksena. Koska esimerkiksi ulkopuoliset pankit ottaisivat konsernisiteen huomioon tytäryhtiölle lainaa antaessaan, ei passiivisen konserniin kuulumisen oheishyödyn huomioon ottaminen ole ristiriidassa erillisyhtiöperiaatteen tai verotusmenettelylain 31 §:ssä tarkoitetun markkinaehtoperiaatteen kanssa.

Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on antanut vastineen, jossa on vaadittu valituksen hylkäämistä ja esitetty muun ohella seuraavaa:

Asiassa on kysymys siitä, voidaanko A Oyj:n ulkoisen rahoituksen keskimääräistä korkotasoa käyttää sisäisenä vertailukohteena määritettäessä ZAO C:lle annetun lainan korkomarginaalia. Asiassa on lisäksi kysymys siitä, voidaanko luottoluokitusta tehtäessä käyttää luottosyklioikaistua Credit Cycle Adjustment -mallia (CCA-malli).

Konserniyhtiöiden verotuksessa noudatetaan vakiintuneesti verovelvollisten erillisyyden periaatetta, jonka mukaan kutakin konserniyhtiötä verotetaan sen oman toiminnan tuloksesta. Verovelvollisten erillisyyden periaatetta noudatetaan siten myös korkojen markkinaehtoisuuden arvioimisessa. Hallinto-oikeuden on näin ollen pitänyt valituksenalaisen päätöksensä perusteluissa ottaa huomioon erillisyhtiöperiaate. Hallinto-oikeus on todennut päätöksessään lisäksi, että korkomarginaalia ei voida määrittää emoyhtiön ulkoisen rahoituksen keskimääräisen korkotason perusteella vaan koron määrittelyssä tulee ottaa huomioon lainanottajan olosuhteet. Hallinto-oikeus on siten päätöksessään ottanut huomioon myös toimintaympäristön.

OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa (2010) on todettu, että markkinaehtoperiaatteen mukaan monikansalliseen konserniin kuuluvia yrityksiä käsitellään erillisinä yksikköinä eikä konsernin yhdistetyn liiketoiminnan erottamattomina osina. Erillisten yksiköiden liiketoimia verrataan riippumattomien yritysten vertailukelpoisissa liiketoimissa ja olosuhteissa tekemiin liiketoimiin. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisussaan KHO 2010:73 katsonut, että konsernin sisäisten lainojen markkinaehtoista korkotasoa ei voida määrittää koko konsernin ulkopuolisen rahoituksen keskimääräisen koron perusteella, vaan korkotason ja muiden ehtojen määrittelyn tulee tapahtua yhtiökohtaisesti.

Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisu on vahvistanut jo aiemmin verotuskäytännössä noudatetun OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaisen erillisyhtiöperiaatteen merkityksen. Yhtiön soveltamaa tapaa määrittää venäläiselle tytäryhtiölle ZAO C:lle annetun lainan korko yhtiön keskimääräisen ulkoisen rahoituksen koron perusteella ei voida pitää markkinaehtoisena.

Verohallinnon ohjeessa OECD:n rahoitusliiketoimia koskeva siirtohinnoitteluohjeistus on todettu, että OECD:n päivitetyn ohjeen mukaan implisiittisen tuen vaikutukset tulee ottaa huomioon osana konserniyhtiön luottokelpoisuusanalyysiä ja ettei mahdollisesta konserniin kuulumisesta syntyvästä hyödystä (implisiittisestä tuesta) ole ohjeistuksen mukaan maksettava korvausta. Päivitetyn ohjeistuksen mukaan konsernin luottoluokitusta voidaan jatkossa käyttää apuna luottokelpoisuuden määrittämisessä, jos erillisyhtiön luottoluokituksen määrittäminen luotettavasti ei ole mahdollista ja jos muut tosiasiat tukevat tällaista lähestymistapaa. OECD:n helmikuussa 2020 antama ohjeistus sisältää perustavanlaatuisen uuden tulkintasuosituksen luottokelpoisuuden arvioinnista, eikä ohjeistusta siten voida käyttää tulkintalähteenä ennen ohjeiden julkaisua päättyneisiin verovuosiin.

Kun otetaan huomioon vuoden 2009 taloustilanne ja erityisesti finanssikriisin vaikutus Venäjällä, riippumaton taho olisi ottanut markkinatilanteen huomioon. CCA-mallin käyttö on siten perusteltua yhtiön tapauksessa. Markkinaehtoisen korkotason määrittämisessä voidaan käyttää verotarkastuskertomuksessa esitettyä vertailuhakua. Vertailuhakujen lopullisiin verrokkijoukkoihin kuuluvat vertailulainat ovat riittävän vertailukelpoisia ZAO C:lle myönnettyjen lainojen kanssa. Asiassa ei ole esitetty perusteita poiketa verotuksen oikaisupäätöksissä ZAO C:n oikaistuista korkomarginaalin tasoista.

Hallinto-oikeuden päätöksessä on otettu huomioon kaikki nyt käsillä olevan asian ratkaisuun vaikuttavat tosiseikat. Myöskään luottamuksensuojan myöntämisen edellytykset eivät täyty asiassa.

A Oyj on antanut vastaselityksen, jossa on esitetty muun ohella seuraavaa:

A-konsernin rahoitusmalli on muodostanut eräänlaisen rahoituksen kustannustenjakojärjestelyn, jossa A Oyj on kanavoinut rahoituksen konserniyhtiöille ja veloittanut konserninsisäisesti ulkoisen rahoituksen keskikustannukseen perustuvan koron lisättynä 10 prosentilla. Rahoitusjärjestelyyn osalliset tytäryhtiöt ovat jakaneet rahoituksen riskit vakuuksien puitteissa, jolloin annetuista vakuuksista ei ole maksettu erillisiä palkkioita. Konsernin valitsemassa rahoitusmallissa kustannukset ja hyödyt on jaettu siten järjestelyyn osallisten yhtiöiden kesken. Rahoitusrakenne on tehnyt mahdolliseksi riittävän rahoituksen saamisen koko konsernille ja edullisemmat lainaehdot myös Suomen yhtiölle, koska sen käytössä on ollut koko konsernin vakuuspotentiaali.

Vastaselitys on annettu tiedoksi Verosaajien oikeudenvalvontayksikölle.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

Valitus hyväksytään. Hallinto-oikeuden ja verotuksen oikaisulautakunnan päätökset ja Verohallinnon verovelvollisen vahingoksi toimittamat verotuksen oikaisut kumotaan sekä yhtiön verovuosilta 2009–2011 toimitetut verotukset saatetaan voimaan ZAO C:ltä perittyjen korkomarginaalien osalta.

Verohallinto muuttaa verotusta ja palauttaa takaisin liikaa maksetun veron korkoseuraamuksineen.

Perustelut

Sovellettavat säännökset ja niiden esitöitä

Verotusmenettelystä annetun lain 31 §:n 1 momentin mukaan, jos verovelvollisen ja häneen etuyhteydessä olevan osapuolen välisessä liiketoimessa on sovittu ehdoista tai määrätty ehtoja, jotka poikkeavat siitä, mitä toisistaan riippumattomien osapuolten välillä olisi sovittu, ja verovelvollisen elinkeinotoiminnan tai muun toiminnan verotettava tulo on tämän johdosta jäänyt pienemmäksi tai tappio on muodostunut suuremmaksi kuin se muutoin olisi ollut, lisätään tuloon määrä, joka olisi kertynyt ehtojen vastatessa sitä, mitä toisistaan riippumattomien osapuolten välillä olisi sovittu.

Säännöksen esitöiden (HE 107/2006 vp) mukaan pykälässä ehdotetaan säädettäväksi veroviranomaisen oikeudesta oikaista verotusta, jos etuyhteyssuhteessa olevien osapuolten välisessä liiketoimessa on sovittu tai määrätty ehdoista, jotka poikkeavat siitä, mitä toisistaan riippumattomien osapuolten välillä olisi sovittu, ja verotettava tulo on tästä syystä jäänyt pienemmäksi tai tappio on muodostunut suuremmaksi kuin se olisi ollut, jos hinnoittelu olisi ollut markkinaehtoista. Veroviranomainen voisi tällöin toimittaa verotuksen niin kuin markkinaehtoperiaatetta olisi noudatettu. Tulon lisääminen säännöksen nojalla verotuksen päättymisen jälkeen edellyttäisi lisäksi verotuksen oikaisemista verovelvollisen vahingoksi koskevan 56 §:n edellytysten täyttymistä.

Esitöissä on edelleen todettu, että liiketoimella tarkoitettaisiin ehdotetussa säännöksessä kaikkia elinkeinotoiminnassa tai muussa taloudellisessa toiminnassa suoritettuja liiketaloudellisia toimenpiteitä. Säännöksen soveltamisala olisi tarkoitettu samalla tavoin laajaksi kuin nykyisen säännöksen sanonta "myynyt tavaroita käypää alempaan hintaan tai ostanut tavaroita käypää korkeampaan hintaan taikka muutoin sopinut taloudellisista ehdoista". Liiketoimeksi katsottaisiin tyypillisten kaupallisten osto- ja myyntitoimien lisäksi myös esimerkiksi kaikki rahoitustoimet, aineettoman omaisuuden luovutukset ja muut vastikkeelliset tai ilman vastasuoritusta tehdyt järjestelyt. Esimerkiksi konserniyhtiön vastikkeettomasti muiden konserniyhtiöiden puolesta suorittamat palvelut kuuluisivat säännöksen piiriin.

Verotusmenettelystä annetun lain 56 §:n 1 momentin (520/2010) nojalla, jos verovelvollinen on jäänyt osaksi tai kokonaan verottamatta tai hänelle on muuten jäänyt panematta säädetty vero, Verohallinto voi oikaista verotusta verovelvollisen vahingoksi. Saman pykälän 4 momentin (1079/2005) mukaan siltä osin kuin verovelvollinen ei ole antanut veroilmoitusta tai hän on antanut puutteellisen, erehdyttävän tai väärän veroilmoituksen, muun tiedon tai asiakirjan taikka muuten laiminlyönyt ilmoittamisvelvollisuutensa, verotuksen oikaisu verovelvollisen vahingoksi on tehtävä viiden vuoden kuluessa verovelvollisen verotuksen päättymistä seuraavan vuoden alusta.

OECD:n siirtohinnoitteluohjeet

OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden (OECD Transfer Pricing Guidelines for Multinational Enterprises and Tax Administrations, July 1995) kohdan 1.20 mukaan kahden riippumattoman yrityksen välisessä kaupankäynnissä korvaus tavallisesti kuvastaa kummankin yrityksen suorittamia toimintoja (ottaen huomioon käytetty omaisuus ja otetut riskit). Osapuolten suorittamien toimintojen vertailu on sen vuoksi välttämätöntä, kun määritetään, ovatko etupiiritoimet ja riippumattomat liiketoimet tai vastaavat yksiköt vertailukelpoisia. Vertailu perustuu toimintoarviointiin, jossa yritetään tunnistaa ja vertailla niitä taloudellisesti merkittäviä toimintoja ja vastuita, joita riippumattomilla yrityksillä ja etupiiriyrityksillä on tai tulee olemaan. Tässä tarkoituksessa on erityistä huomiota kiinnitettävä ryhmän rakenteeseen ja organisaatioon. On myös tärkeätä määrittää, missä juridisessa ominaisuudessa verovelvollinen toimintonsa suorittaa.

Siirtohinnoitteluohjeiden luvussa VII tarkastellaan ryhmän sisäisiä palveluja koskevia erityisnäkökohtia. Ohjeiden kohdan 7.1 mukaan tässä luvussa käsiteltäviä kysymyksiä esiintyy silloin, kun siirtohinnoittelua varten määritetään, onko yksi monikansallisen yritysryhmän jäsen suorittanut palveluja ryhmän muille jäsenille, ja vastauksen ollessa myönteinen, kun määritetään markkinaehtoista hinnoittelua näille ryhmän sisäisille palveluille.

Kohdan 7.2 mukaan lähes kaikkien monikansallisten yritysryhmien täytyy järjestää monia erilaisia, erityisesti hallinnollisia, teknisiä, rahoituksellisia ja kaupallisia palveluja jäseniään varten. Kohdassa on edelleen todettu, että yleensä sisäisesti suoritettavien palvelujen (yrityksen itsensä suorittamat palvelut kuten keskitetty tilintarkastus, rahoitusneuvonta tai henkilökunnan koulutus) lisäksi ryhmän sisäisiin palveluihin kuuluu usein myös palveluja, joita voidaan tyypillisesti hankkia ulkoisista lähteistä eli riippumattomilta yrityksiltä (kuten oikeudelliset palvelut ja laskentapalvelut).

Kohdan 7.4 mukaan ryhmän sisäinen palvelutoiminta saattaa vaihdella huomattavasti monikansallisesta yritysryhmästä toiseen, ja myös näiden toimintojen yhdelle tai useammalle ryhmän jäsenelle tuottaman tai niistä odotetun hyödyn määrä saattaa vaihdella. Jokainen tapaus on riippuvainen omista tosiasioistaan ja olosuhteistaan ja ryhmän sisäisistä sopimuksista. Hajautetussa yritysryhmässä emoyhtiö esimerkiksi saattaa rajoittaa ryhmän sisäisen toimintansa osakkaana tapahtuvaan tytäryhtiöinvestointiensa tarkkailuun. Keskitetyssä tai integroidussa ryhmässä hallitus ja emoyhtiön ylempi johto sen sijaan saattavat tehdä kaikki tytäryhtiöiden asioita koskevat tärkeät päätökset ja emoyhtiö saattaa hoitaa kaikki markkinointi-, koulutus- ja varainhoitotehtävät.

Kohdan 7.6 mukaan markkinaehtoperiaatetta sovellettaessa pitää vastauksen kysymykseen, onko suoritettu ryhmän sisäinen palvelu, kun ryhmän jäsen on suorittanut jonkin toiminnan ryhmän yhden tai useamman muun jäsenen hyväksi, määräytyä sen mukaan, antaako toiminta kyseiselle ryhmän jäsenelle taloudellista tai kaupallista arvoa, joka parantaa jäsenen kaupallista asemaa. Tämä voidaan määrittää harkitsemalla sitä, olisiko riippumaton yritys ollut vertailukelpoisessa tilanteessa halukas maksamaan toiminnasta, jos toinen riippumaton yritys olisi sen sille suorittanut, tai olisiko riippumaton yritys suorittanut toiminnan sisäisenä palveluna itselleen. Jos toiminta ei ole sellainen, että riippumaton yritys olisi ollut halukas siitä maksamaan tai olisi halunnut suorittaa sen itse, toimintaa ei markkinaehtoperiaatteen mukaan tavallisesti ole pidettävä ryhmän sisäisenä palveluna.

Kohdan 7.13 mukaan etupiiriyrityksen ei olisi katsottava saavan sisäistä palvelua silloin, kun se saa satunnaista hyötyä, joka on seurausta pelkästään siitä, että etupiiriyritys on osa suurempaa konsernia eikä hyöty ole seurausta minkään erityisen toiminnan suorittamisesta. Mitään palvelua ei esimerkiksi saataisi, jos etupiiriyrityksellä pelkästään siitä syystä, että se on osa konsernia, on parempi luottokelpoisuusluokitus kuin sillä riippumattomana olisi. Sisäisen palvelun katsottaisiin kuitenkin tavallisesti olevan kysymyksessä silloin, kun parempi luottokelpoisuusluokitus on seurausta ryhmän toisen jäsenen antamasta takuusta tai kun yritys hyötyy ryhmän maineesta, joka on peräisin maailmanlaajuisista markkinointi- ja pr-kampanjoista. Tässä suhteessa on erotettava toisistaan passiivinen assosiaatio ja sellainen monikansallisen yritysryhmän ominaisuuksien aktiivinen edistäminen, joka varmasti lisää yksittäisten jäsenten voitonansaintapotentiaalia. Jokainen tapaus täytyy määrittää omien tosiasioidensa ja olosuhteidensa perusteella.

Kohdan 7.14 mukaan muita mahdollisesti koko ryhmää koskevia toimintoja ovat emoyhtiöön tai ryhmän palvelukeskukseen (kuten alueellinen pääkonttoriyhtiö) keskitetyt toiminnot, jotka ovat ryhmän (tai monien sen jäsenten) käytettävissä. Se, mitkä toiminnot on keskitetty, riippuu liiketoiminta-alasta ja ryhmän organisaatiorakenteesta, mutta keskitettyjä toimintoja saattavat yleensä olla hallinnolliset palvelut, kuten suunnittelu, koordinointi, budjettivalvonta, rahoitusneuvonta, laskenta, tilintarkastus, lakiasiat, factoring ja tietokonepalvelut; rahoituspalvelut, kuten kassavirta- ja maksukykyisyysvalvonta, pääomanlisäykset, lainasopimukset, korko- ja valuuttariskin hoito ja jälleenrahoitus; avustaminen tuotannon, oston, jakelun ja markkinoinnin aloilla; ja henkilöstöpalvelut, kuten rekrytointi ja koulutus. Ryhmän palvelukeskukset harjoittavat usein myös tutkimus- ja kehittämistoimintaa tai hallinnoivat ja suojaavat aineetonta omaisuutta koko monikansallisen yritysryhmän tai sen osan puolesta. Tämäntyyppisiä toimintoja tavallisesti pidetään ryhmän sisäisinä palveluina, koska toiminnot ovat tyypiltään sellaisia, että riippumattomat yritykset olisivat olleet halukkaita niistä maksamaan tai olisivat halunneet suorittaa ne itse.

Kohdan 7.19 mukaan sen jälkeen, kun on määritetty, että ryhmän sisäinen palvelu on suoritettu, on, kuten muunlaisissakin ryhmän sisäisissä siirroissa, välttämätöntä määrittää, onko veloituksen (sikäli kuin veloitusta peritään) määrä markkinaehtoperiaatteen mukainen. Tämä tarkoittaa sitä, että ryhmän sisäisistä palveluista veloitettavan maksun pitää olla sama kuin mitä riippumattomat yritykset vertailukelpoisessa tilanteessa olisivat suorittaneet ja hyväksyneet. Näin ollen tällaisia liiketoimia ei pelkästään sen vuoksi, että liiketoimet on tehty sellaisten yritysten välillä, jotka sattuvat olemaan etupiiriyrityksiä, pidä verotuksessa käsitellä eri tavalla kuin vertailukelpoisia riippumattomien yritysten välisiä liiketoimia.

Kohdan 7.31 mukaan ryhmän sisäisten palvelujen markkinaehtoisen siirtohinnoittelun määrittämisessä käytettävästä menetelmästä on päätettävä I, II ja III lukujen periaatteiden mukaan. Näiden periaatteiden soveltaminen johtaa usein markkinahintavertailumenetelmän tai kustannusvoittolisämenetelmän käyttöön ryhmän sisäisten palvelujen hinnoittelussa. Markkinahintavertailumenetelmää käytetään todennäköisesti silloin, kun vastaanottajan markkinoilla on olemassa vertailukelpoinen riippumattoman yrityksen toiselle riippumattomalle yritykselle suorittama palvelu tai kun on olemassa riippumattomille yrityksille vertailukelpoisissa olosuhteissa palveluja suorittavan etupiiriyrityksen suorittama palvelu. Tilanne saattaa olla tällainen esimerkiksi silloin, kun suoritetaan laskenta-, tilintarkastus- ja tietokonepalveluja sekä lainopillisia palveluja. Kustannusvoittolisämenetelmä on todennäköisesti tarkoituksenmukainen silloin, kun markkinahintavertailumenetelmää ei käytetä ja kysymyksessä olevat toiminnot, käytetty omaisuus ja otetut riskit ovat laadultaan vertailukelpoisia riippumattomien yritysten vastaaviin ominaisuuksiin nähden. Kuten II luvussa mainittiin, kustannusvoittolisämenetelmää sovellettaessa etupiiritoimen ja riippumattoman liiketoimen välillä on vallittava yhdenmukaisuus mukaan luettavissa kustannusryhmissä. Poikkeustapauksissa, joissa esimerkiksi saattaa olla vaikeata soveltaa markkinahintavertailumenetelmää tai kustannusvoittolisämenetelmää, saattaa olla hyödyllistä ottaa huomioon useampi kuin yksi menetelmä (katso 1.69 kohta), kun yritetään tyydyttävästi määrittää markkinaehtoperiaatteen mukaista hinnoittelua. Liiketoimivoittomenetelmiä saatetaan joutua käyttämään viimeisenä keinona (katso 2.49 kohta).

Kohdan 2.32 mukaan kustannusvoittolisämenetelmää sovellettaessa aloitetaan kustannuksista, joita omaisuuden (tai palvelujen) hankkijalle etupiiritoimessa kertyy, kun etupiiriin kuuluvalle ostajalle siirretään omaisuutta tai suoritetaan palveluja. Näihin kustannuksiin lisätään sitten sopiva kustannusvoittolisä, jotta aikaansaadaan sopiva voitto ottaen huomioon suoritetut toiminnot ja markkinaolosuhteet. Tulosta, johon päädytään, kun kustannusvoittolisä on lisätty edellä mainittuihin kustannuksiin, voidaan pitää alkuperäisen etupiiritoimen markkinaehtoisena hintana. Tämä menetelmä on luultavasti hyödyllisin silloin, kun etupiiriosapuolet käyvät kauppaa puolivalmisteilla, kun etupiiriosapuolet ovat tehneet sopimuksia yhteisistä laitteistoista tai pitkäaikaisia osto- ja hankintasopimuksia tai kun etupiiritoimi on palvelujen suorittamista.

Edellä selostettuja vuoden 1995 siirtohinnoitteluohjeiden luvun VII kohtia vastaavat kohdat sisältyvät myös OECD:n vuoden 2010 siirtohinnoit-teluohjeiden lukuun VII (OECD Transfer Pricing Guidelines for Multinational Enterprises and Tax Administrations, 22 July 2010). Vuoden 1995 siirtohinnoitteluohjeiden kohdat 1.20 ja 2.32 vastaavat vuoden 2010 ohjeiden kohtia 1.42 ja 2.39.

Asiassa saatu selvitys

A Oyj on A-konsernin emoyhtiö. Yhtiö on omistanut D Oy:n ja B Oy:n koko osakekannat. D Oy on puolestaan omistanut muun ohella venäläisen ZAO C:n koko osakekannan.

A-konsernin rahoitustoiminnot on keskitetty A Oyj:hin. Yhtiö on hankkinut kaiken konsernin ulkopuolisen rahoituksen ja toiminut tytäryhtiöiden keskitettynä rahoittajana lainaamalla ulkoisilta rahoitusmarkkinoilta hankkimansa varat edelleen tytäryhtiöilleen. Rahoitusmallilla on pyritty riittävän rahoituksen saamiseen edullisilla ehdoilla koko konsernille. Konsernin ulkoiset ja sisäiset lainasopimukset ovat kieltäneet A Oyj:n tytäryhtiöitä hankkimasta ulkoista rahoitusta omissa nimissään. Tytäryhtiöt ovat antaneet tarvittaessa vakuuksia emoyhtiön ottamille veloille. Tällaisista vakuuksista ei ole maksettu erillisiä palkkioita.

B Oy:n tehtävänä on ollut rahoittaa ZAO C:tä ja eräitä muita konserniyhtiöitä emoyhtiöltä saamillaan varoilla. Yhtiö on niin sanottu tulppayhtiö, jolla ei vuoden 2009 jälkeen ole ollut muuta toimintaa kuin toimia yhtiönä, jonka kautta konsernin sisäinen rahoitus muodollisesti kulkee. B Oy:n ZAO C:lle antaman lainan määrä on tilikauden 2009 lopussa ollut 63 255 942,88 euroa, tilikauden 2010 lopussa 97 573 218,86 euroa ja tilikauden 2011 lopussa 122 537 894 euroa.

B Oy:n ja ZAO C:n välisissä lainasopimuksissa korko on sovittu kiinteäksi. Korko on kuitenkin määritetty vuodeksi kerrallaan vuoden 2009 loppuun saakka siten, että jokaiselta vuodelta on olemassa muutossopimus. Kerran vuodessa määräytyvää kiinteää korkoa on pidetty käytännössä vaihtuvana. A Oyj:n ja B Oy:n välisessä lainasopimuksessa korko on sovittu vaihtuvaksi siten, että sopimuksessa on viitattu erikseen viitekorkoon ja marginaaliin. Vuoden 2010 alussa tehdyllä muutossopimuksella sekä A Oyj:n ja B Oy:n että B Oy:n ja ZAO C:n välisten lainasopimusten sanamuotoa on muutettu siten, että niissä viitataan erikseen viitekorkoon ja marginaaliin.

ZAO C:ltä perityn koron määrä on määritetty niin, että kunakin vuonna käytettävään viitekorkoon on lisätty keskimääräinen marginaali.

Vuonna 2009 ZAO C:ltä peritty korko on perustunut 12 kuukauden MOSIBOR-viitekorkoon ja A Oyj:n keskimääräiseen ulkoisen rahoituksen marginaaliin korotettuna 10 prosentilla. Vuoden 2010 alusta lähtien korko on perustunut yhden kuukauden MosPrime-viitekorkoon ja A Oyj:n keskimääräiseen ulkoisen rahoituksen marginaaliin korotettuna 10 prosentilla. ZAO C:ltä peritty korko on ollut 7,02 prosenttia verovuonna 2009, 4,7 prosenttia verovuonna 2010 ja 5 prosenttia verovuonna 2011. A Oyj on korkeimmalle hallinto-oikeudelle osoittamassaan vastineessa ilmoittanut, että se on veloittanut konsernin sisäisesti ulkoisen rahoituksen keskikustannukseen perustuvan koron lisättynä 10 prosentilla.

Verohallinto on katsonut, että ZAO C:ltä perittävän koron tason määrittämisen olisi pitänyt tapahtua markkinaehto- ja erillisyhtiöperiaatteen mukaisesti ja ottaen huomioon muun muassa lainanottajan luottokelpoisuus. ZAO C:n luottokelpoisuutena on pidetty niin sanotun synteettisen luottoluokituksen perusteella luokkaa X. Markkinaehtoisen koron selvittämiseksi on lisäksi tehty lainoja koskeva vertailuhaku. Näiden tietojen perusteella ZAO C:ltä perittävään markkinaehtoiseen korkoon luettavan marginaalin suuruudeksi on katsottu 2 prosenttia verovuonna 2009 sekä 3,75 prosenttia verovuosina 2010 ja 2011. Markkinaehtoiseksi katsottujen korkoveloitusten ja ZAO C:ltä vuosina 2009–2011 perittyjen korkojen erotukset on verovelvollisen vahingoksi toimitetuissa verotuksien oikaisuissa lisätty A Oyj:n verotettaviin tuloihin.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Asiassa on ratkaistava, onko A Oyj:n verovuosien 2009–2011 verotuksia voitu oikaista verovelvollisen vahingoksi ja tehdä yhtiön verotettaviin tuloihin lisäyksiä verotusmenettelylain 31 §:n nojalla, koska ZAO C:n suomalaisille konserniyhtiöille maksaman korkomarginaalin taso on jäänyt alle sen tason, jota ZAO C:n olisi pitänyt maksaa, jos se olisi hankkinut rahoitusta riippumattomalta osapuolelta.

Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisu KHO 2010:73 koskee tilannetta, jossa uusi omistaja oli yrityskaupan jälkeen rahoittanut uudelleen suomalaisen osakeyhtiön. Suomalaisen osakeyhtiön uudelle konsernin sisäiselle velalle maksama korko on ollut osakeyhtiön aiemmin ulkopuoliselle taholle maksamaa korkoa olennaisesti suurempi, mitä korkein hallinto-oikeus ei ole katsonut markkinaehtoiseksi. Nyt esillä olevassa asiassa ei ole kysymys tällaisesta tilanteesta vaan siitä, onko ZAO C voinut hyötyä taloudellisesti konsernin suomalaisten yhtiöiden kautta saadusta rahoituksesta.

Korkein hallinto-oikeus on aiemmassa oikeuskäytännössään todennut, että OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaisia markkinaehtoisuuden arviointimenetelmiä on pidettävä merkittävänä tulkintalähteenä, kun tarkastellaan toteutetun liiketoimen ehtojen markkinaehtoisuutta (KHO 2013:36, KHO 2014:119, KHO 2017:146, KHO 2018:173, KHO 2020:34 ja KHO 2020:35). Edellä selostetulla tavalla OECD:n vuosina 1995 ja 2010 julkaisemat siirtohinnoitteluohjeet ovat esillä olevan asian kannalta olennaisilta osiltaan saman sisältöiset. Näin ollen asiassa ei ole arvioitava sitä, onko yhtiön verovuoden 2009 verotusta voitu oikaista verovelvollisen vahingoksi OECD:n vuoden 2010 siirtohinnoitteluohjeiden perusteella.

OECD:n edellä selostettujen siirtohinnoitteluohjeiden mukaan konsernin sisäisten veloitusten markkinaehtoisuutta tarkasteltaessa on ensin tehtävä toimintoarviointi, jossa on erityisesti määritettävä, missä juridisessa ominaisuudessa verovelvollinen toimintonsa suorittaa. Ohjeissa on edelleen todettu, että lähes kaikkien monikansallisten yritysryhmien täytyy järjestää erityisesti rahoituksellisia palveluja jäseniään varten. Tällaisia palveluja yleensä ovat kassavirta- ja maksukykyisyysvalvonta, pääomanlisäykset, lainasopimukset, korko- ja valuuttariskin hoito ja jälleenrahoitus. Kun arvioidaan, onko jokin konsernin yritys suorittanut rahoituspalveluja, merkitystä on sillä seikalla, antaako toiminta toiselle ryhmän jäsenelle taloudellista tai kaupallista arvoa, joka parantaa tämän jäsenen kaupallista asemaa. Etupiiriyrityksen ei sen sijaan ole katsottava saavan sisäistä palvelua silloin, kun se saa satunnaista hyötyä, joka on seurausta pelkästään siitä, että etupiiriyritys on osa suurempaa konsernia eikä hyöty ole seurausta minkään erityisen toiminnan suorittamisesta. Mitään palvelua ei saada esimerkiksi silloin, kun etupiiriyrityksellä pelkästään siitä syystä, että se on osa konsernia, on parempi luottokelpoisuusluokitus kuin sillä riippumattomana olisi.

A-konsernin rahoitustoiminnot on keskitetty A Oyj:hin. Konsernin ulkoiset ja sisäiset lainasopimukset ovat kieltäneet A Oyj:n tytäryhtiöitä hankkimasta ulkoista rahoitusta omissa nimissään. Tytäryhtiöt ovat antaneet tarvittaessa vakuuksia emoyhtiön ottamille veloille. Rahoitusmallilla on pyritty riittävän rahoituksen saamiseen edullisilla ehdoilla koko konsernille. Kun verrataan B Oy:n ZAO C:ltä verovuosina 2009–2011 perimien korkojen tasoa verotarkastuksessa määritettyyn ZAO C:n omaan luottoluokitukseen perustuvaan korkojen tasoon, konsernin rahoitustoiminnoilla on ollut ZAO C:lle taloudellista arvoa. ZAO C on siten saanut konsernin sisäisen rahoituspalvelun A Oyj:n B Oy:n kautta antaman rahoituksen muodossa. A Oyj on puolestaan toiminut tällöin konsernin keskitettyjen rahoituspalveluiden tuottajana.

Edellä selostetuissa OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa on pidetty kustannusvoittolisämenetelmää hyödyllisimpänä menetelmänä, kun arvioidaan konsernin sisäisten palveluiden hinnoittelua. Menetelmää sovellettaessa palvelun tuottamisesta aiheutuneisiin kustannuksiin lisätään sopiva kustannusvoittolisä. Näin ollen ZAO C:ltä perittävän koron määrä on voitu määrittää rahoituksen hankkimisesta konsernin suomalaisille yhtiöille aiheutuneiden kustannusten perusteella lisättynä kustannuksille laskettavalla voittolisällä, ja ZAO C on siten voinut hyötyä omaa luottokelpoisuuttaan paremmasta konsernin emoyhtiön luottokelpoisuudesta.

Näin ollen A Oyj:n verovuosien 2009–2011 verotuksia ei ole voitu oikaista verovelvollisen vahingoksi sillä perusteella, että ZAO C:ltä perittyyn korkoon sisältynyt marginaali olisi jäänyt alle markkinaehtoisen tason, koska korkomarginaalin määrä olisi pitänyt määrittää erillisyhtiöperiaatteen mukaisesti ja ottamalla huomioon yhtiön oma luottoluokitus. Asiassa ei ole edes väitetty, ettei ZAO C:ltä olisi verovuosina 2009–2011 peritty korkojen muodossa korkomarginaali mukaan lukien markkinaehtoista korvausta A Oyj:n ja B Oy:n sille antamista rahoituspalveluista. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden ja verotuksen oikaisulautakunnan päätökset sekä verovelvollisen vahingoksi toimitetut verotuksen oikaisut on kumottava ZAO C:ltä perittävien korkomarginaalien osalta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Irma Telivuo, Hannele Ranta-Lassila, Vesa-Pekka Nuotio, Joni Heliskoski ja Tero Leskinen. Asian esittelijä Laura Peni.