11.1.2019/50

Yhtiö A:n hankkeessa oli kysymys moottoriradan käsittävän vapaa-ajanpuiston sijoittamisesta Ahvenanmaalle. Vapaa-ajan puisto tulisi sijoittumaan noin 80 hehtaarin suuruiselle alueelle, joka rajoittui osittain järven rantaan ja osittain suoalueelle. Alueella sijaitsevan suorakaiteen muotoisen moottorirata-alueen pinta-ala oli noin 70 hehtaaria. Lähin vakituinen asuinrakennus sijaitsi noin 450 metrin etäisyydellä ja lähimmät vapaa-ajan rakennukset 250 metrin ja 40 metrin etäisyydellä rata-alueesta. Ahvenanmaan ympäristölupaviranomainen oli myöntänyt hankkeelle ympäristönsuojelua koskevassa maakuntalaissa tarkoitetun luvan.

Ahvenanmaan hallintotuomioistuin oli lähiympäristön asukkaiden ja ympäristöyhdistyksen valituksista kumonnut ympäristönsuojeluviranomaisen lupapäätöksen.

Toisin kuin valtakunnan lainsäädännössä, eräistä naapuruussuhteista annetun lain 17 §:n mukainen suoja kohtuutonta rasitusta vastaan ei ole ympäristönsuojelua koskevan maakuntalain nojalla osa ympäristölupaharkintaa, eikä se muutoinkaan ole sovellettavaa lainsäädäntöä Ahvenanmaalla. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli yhtiö A:n valituksen johdosta erityisesti kysymys siitä, voiko hankkeesta aiheutuva melu olla tähän nähden esteenä ympäristöluvan myöntämiselle.

Yhtiö A:n mukaan ympäristölupa oli myönnettävissä antamalla melun osalta melusta aiheutuviin ympäristövaikutuksiin nähden riittävänä pidettävät lupamääräykset. Sen arvioiminen etukäteen, noudattaako toiminnanharjoittaja lupamääräyksiä, ei yhtiön mukaan ollut tarpeen eikä myöskään mahdollista. Yhtiö oli valituksessaan viitannut myös edellä mainittuun suunnitellusta moottoriradasta 40 metrin etäisyydelle rakennettuun vapaa-ajan rakennukseen. Yhtiön mukaan rakennusta ei tulisi ottaa huomioon hankkeen ympäristövaikutuksia arvioitaessa. Samoin yhtiö oli todennut, että lähimmän asuinrakennuksen omistaja suhtautui myönteisesti hankkeeseen.

Korkein hallinto-oikeus viittasi melun osalta Ahvenanmaan hallintotuomioistuimen perusteluissa selostettuihin säännöksiin ja lain esitöihin. Ympäristönsuojelua koskevassa maakuntalaissa haitalliseksi ympäristövaikutukseksi oli määritelty muun muassa terveyshaitta, viihtyvyyshaitta, ympäristön virkistyskäytön heikentyminen ja haitta omaisuuden käytölle. Tällaista haittaa oli lain mukaan rajoitettava siinä määrin, kuin voidaan kohtuudella edellyttää. Ylärajaa sellaiselle negatiiviselle ympäristövaikutukselle, joka voidaan sallia kohtuullisena, ei nimenomaisesti ollut määritelty.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että ympäristönsuojelua koskevan maakuntalain esitöiden ja naapuruussuhdelakia koskevan blankettilain nojalla suojan naapuruussuhdelain 17 §:n 1 momentissa tarkoitettua kohtuutonta haittaa vastaan voitiin sinänsä katsoa sisältyvän ympäristönsuojelua koskevaan maakuntalakiin ilman nimenomaista säännöstäkin. Arvioitaessa luvan myöntämisen edellytysten suhteen sitä, mihin tasoon kohtuuton meluhaitta oli asetettava, oli otettava huomioon, että maakunnassa sovellettiin osana ympäristönsuojelua koskevaa maakuntalakia valtakunnan ympäristövahinkolakia. Viimeksi mainitun lain sisältämä velvollisuus sietää kohtuullista rasitusta perustui nimenomaan naapuruussuhdelain 17 §:ään. Korvausvelvollisuus ympäristövahingosta tämän lain mukaan voi syntyä siitä riippumatta, oliko toiminnalla lupaa vai ei. Ympäristölupamenettelyn yleisenä tarkoituksena oli kuitenkin nimenomaan mahdollistaa toiminnan harjoittaminen siten, että kohtuuttoman haitan ylittäviä ja vahingonkorvausvelvollisuuden aiheuttavia kielteisiä ympäristövaikutuksia ei etukäteen arvioiden aiheudu. Tästä lähtökohdasta oli siten jo ympäristölupaa myönnettäessä edellytettävä, että toiminta mahdollisesti asetettavin lupamääräyksin ei etukäteen arvioiden aiheuta ympäristövahinkolaissa tarkoitettua kohtuutonta haittaa. Edellä ympäristövahinkolain taustan osalta lausutusta puolestaan seurasi, että arvioitaessa toiminnasta mahdollisesti aiheutuvaa kohtuutonta haittaa naapuruussuhdelain 17 §:n soveltamista koskeva valtakunnan oikeuskäytäntö voitiin ottaa huomioon.

Asiakirjoista ilmeni, että suunniteltua moottorirata-aluetta lähin vapaa-ajan rakennus oli rakennettu sen jälkeen, kun ympäristölupa moottoriradalle oli jo myönnetty. Tästä syystä kyseisen rakennuksen käyttäjät voisivat lähtökohtaisesti joutua sietämään suurempaa meluhaittaa kuin alueen aikaisemmat asukkaat. Ympäristölupaharkinnassa oli kuitenkin aina otettava huomioon melun haitalliset vaikutukset asumisterveyteen. Mikäli tällaisia vaikutuksia aiheutuu, niitä ei voitu pitää sellaisena kohtuullisena rasituksena, jota kukaan olisi ollut velvollinen sietämään. Koska kyseinen vapaa-ajan rakennus sijoittui aivan suunnitellun radan välittömään läheisyyteen, melusta aiheutuvan kohtuuttoman rasituksen poistaminen lupamääräyksin olisi muuttanut suunnitellun toiminnan luonnetta olennaisesti. Korkein hallinto-oikeus selvyyden vuoksi myös totesi, että myöskään haitankärsijän passiivisuudella tai suostumuksella ei ollut lupaharkinnassa sellaista merkitystä, että tälle mahdollisesti toiminnasta aiheutuva kohtuuton rasitus voitaisiin sen johdosta lupaharkinnassa sivuuttaa.

Koska moottoriradasta aiheutuva melutaso ylitti lähimmissä häiriintyvissä kohteissa valtakunnassa vastaavissa tapauksissa yleisesti hyväksytyt melutasot eikä melutasoja voitu riittävästi rajoittaa lupamääräyksin, luvan myöntämisen edellytyksiä ei ole ollut.

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi yhtiö A:n valituksen.

Landskapslagen om miljöskydd (ÅFS 2008:124) 1 §, 2 §, 3 § 1, 2 ja 6 momentti, 4 §, 6 §, 17 §, 41 §

Laki ympäristövahinkojen korvaamisesta 4 §

Landskapslagen om tillämpning i landskapet Åland av lagen angående vissa grannelagsförhållanden (ÅFS 2008:128) 1 §

Landskapslagen om naturvård (ÅFS 1998:82) 2 §

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Mutikainen, Hannu Ranta, Petri Helander, Tuomas Kuokkanen ja Jaakko Autio sekä ympäristöasiantuntijaneuvokset Mikael Hildén ja Anna-Liisa Kivimäki. Asian esittelijä Päivi Korkeakoski.