KHO:n entiset presidentit

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 2012–2018

s. 1950

Oikeustieteen kandidaatti 1973
Maatalous- ja metsätieteiden maisteri 1973
Oikeustieteen lisensiaatti 1978
Oikeustieteen tohtori 1982

Vesihallituksen eri tehtävissä 1972–1981
Teknillisen korkeakoulun talousoikeuden vs. professori 1978, 1983–1984
Lapin korkeakoulun yksityisoikeuden vt. professori 1982–1983
Turun yliopiston siviilioikeuden apulaisprofessori 1984–1989
Suomen Akatemian varttunut tieteenharjoittaja 1986–1987
Helsingin yliopiston maa- ja vesioikeuden apulaisprofessori 1989–1995
Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston lainsäädäntöneuvos 1989–1995
Turun yliopiston ympäristöoikeuden professori 1995
Teknillisen korkeakoulun talousoikeuden professori ja laboratorion johtaja 1995–1997
Korkeimman hallinto-oikeuden ylimääräinen hallintoneuvos 1997
Korkeimman hallinto-oikeuden jäsen 1998–2012

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 2012–31.8.2018

Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen 2005–
Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen hallituksen jäsen 1999–2001, varapuheenjohtaja 2002–2004, puheenjohtaja 2005–2007
Lakimies-aikakauskirjan toimitusneuvoston puheenjohtaja 2008–2013
Olga ja Kaarle Oskari Laitisen säätiön hallituksen jäsen 2008–2016, puheenjohtaja 2011–2016
Korkeimpien oikeuksien tuomarien yhdistyksen puheenjohtaja 2004–2005

Useiden kymmenien valtioneuvoston tai ministeriöiden komiteoiden, toimikuntien, työryhmien ja neuvottelukuntien puheenjohtaja, varapuheenjohtaja tai jäsen eri aikoina

Oikeustieteellisiä julkaisuja noin 190 nimikettä

Toiminut useiden väitöskirjojen esitarkastajana tai vastaväittäjänä eri aikoina

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1993–2012

s. 1944

Oikeustieteen kandidaatti 1967, oikeustieteen lisensiaatti 1971, varatuomari 1972, oikeustieteen tohtori 1978, hallinto-oikeuden dosentti 1978 (Helsingin yliopisto), hallintotieteiden kunniatohtori 1999 (Joensuun yliopisto), valtiotieteiden tohtori 2004.

KHO:n ylimääräinen esittelijä 1967 – 1968, 1968 – 1970 ja 1971, oikeusministeriön nuorempi lainsäädäntöneuvos 1968, KHO:n nuorempi hallintosihteeri 1971 – 1976, Valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan nuorempi tutkija 1973 – 1977, KHO:n vanhempi hallintosihteeri 1977 – 1978, oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos 1977 – 1978, KHO:n ylimääräinen hallintoneuvos 1979, 1980, oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos 1980, KHO:n hallintoneuvos 1981 – 1993, Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden vs. professori 1990, KHO:n presidentti 1.12.1993 – 29.2.2012.

Merkittäviin suomalaisiin yhteiskunnan vaikuttajiin kuuluva oikeustieteen ja valtiotieteiden tohtori Pekka Hallberg ehti toimia 12 vuotta hallintoneuvoksena ja korkeimman hallinto-oikeuden palveluksessa yhteensä 26 vuotta ennen nimitystään presidentiksi. Presidenttinä ollessaan hän pyrki huolehtimaan oikeusvaltion toimivuudesta sekä yksityisen kansalaisen oikeussuojasta. Hallberg painotti erityisesti päätösten perustelemista ja suullisten käsittelyjen lisäämistä hallintolainkäytössä.

Hallberg koki muutoksenhaun vahvaksi perusoikeudeksi, jota ei tullut rajoittaa laajentamalla valituslupien käyttöä KHO:ssa. Hän katsoi hallinnon lainalaisuuden oikeusvaltiossa edellyttävän, että päätösten lainmukaisuus voidaan ilman rajoituksia saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

Hallberg on uransa aikana osallistunut useisiin keskeisiin komiteoihin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän oli vahvasti mukana myös perusoikeusuudistuksen ja nykyisen perustuslakimme valmistelussa. Kirjallisessa tuotannossaan hän on keskittynyt hallinto-oikeuden ja hallintoprosessin lisäksi kunnallisoikeuteen ja kaavoitus- ja rakentamisoikeuteen. Hallberg väitteli valtiotieteiden tohtoriksi presidentin virassa ollessaan. Eläkepäivinään hän on jatkanut merkittävää panostaan rule of law -yhteistyössä kehittyvien valtioiden kanssa.

Hallberg tunnetaan luonto- ja musiikkiharrastuksistaan, hän pitää kalastuksesta, hiihtämisestä, juoksemisesta ja musiikista – erityisesti harmonikansoitosta. Keskustellessaan tämä kansanperinteen vaalija viljelee sujuvasti osuvia sitaatteja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1982–1993

s. 30.11.1923, k. 30.3.2008

Ylempi oikeustutkinto 1948, varatuomari 1951, Master of Laws (Harvard) 1952, lakitieteen kandidaatti ja lisensiaatti 1954, oikeustieteen tohtori 1963, finanssioikeuden dosentti (Turun yliopisto) 1963, oikeustieteen kunniatohtori 1984 (Tukholma).

Helsingin yliopiston konsistorinnotaari 1949 – 1956, valtiovarainministeriön esittelijä 1956 – 1958 ja 1959, vt. nuorempi hallitussihteeri 1958, Helsingin yliopiston assistentti 1958, 1959 – 1963, työoikeuden vt. professori 1962 – 1967, professori 1967 – 1982, korkeimman hallinto-oikeuden ylimääräinen hallintoneuvos 1968, verotuksen yksinkertaistamistoimikunnan päätoiminen puheenjohtaja 1969, työtuomioistuimen päätoiminen puheenjohtaja 1971 – 1974 ja presidentti 1974 – 1982, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1982 – 1993.

Ennen nimitystään korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi Antti Suviranta toimi työoikeuden professorina ja työtuomioistuimen presidenttinä. Hän oli väitellyt tohtoriksi vero-oikeuden alalta ja osallistunut verolainsäännön kehittämiseen.

Hallintolainkäytön kehittämisessä Suviranta piti tärkeänä lääninoikeuksien muodostamista täysimittaisiksi tuomioistuimiksi. Pääsy tuomioistuimeen tuli taata jäljellä olevia valituskieltoja purkamalla. Hän arvioi, että valituslupajärjestelmää kehittämällä tosiasiallista oikeussuojaa voitaisiin parantaa, kun korkein hallinto-oikeus voisi keskittyä oikeuskäytännön kehittämiseen ja sen yhtenäisyyden varmistamiseen sekä ensiasteen lainkäytön selvien virheiden korjaamiseen.

Suvirannan kaudella KHO muutti nykyisiin toimitiloihinsa. Sähköisiä oikeustapausrekisterejä kehitettiin, ja konekirjoituksessa siirryttiin tietokonepohjaiseen tekstinkäsittelyyn.

Suomen oikeusjärjestyksen kansainvälistyminen alkoi näkyä yhä enemmän KHO:n työssä. Suomi liittyi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen 1990. Suviranta korosti niin tutkijana ja yliopistonopettajana kuin tuomarinakin kansainvälisyyden tärkeyttä ja piti aktiivisesti yhteyttä ulkomaisiin kollegoihinsa. Venetsian komission jäsenenä Suviranta oli mukana kehittämässä Baltian maiden ja muiden Keski- ja Itä-Euroopan kehittyvien demokratioiden lainsäädäntöä vastaamaan eurooppalaisen oikeusvaltiokäsityksen vaatimuksia. Tehtävä jatkui useita vuosia vielä Suvirannan jäätyä eläkkeelle 70-vuotiaana.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1965–1982

s. 18.4.1912, k. 11.7.2013

Ylempi oikeustutkinto 1937, lakitieteen kandidaatti 1937, lisensiaatti 1949, varatuomari 1939, oikeustieteen kunniatohtori 1972 (Helsingin yliopisto).

Valtionkonttorin apulaistoimistopäällikkö 1940 – 1944, valtiovarainministeriön nuorempi hallitussihteeri 1945 – 1946, vanhempi hallitussihteeri 1946 – 1957, lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen ja lainsäädäntöneuvos 1950 – 1955, korkeimman hallinto-oikeuden ylimääräinen hallintoneuvos 1955 – 1957, hallintoneuvos 1957 – 1964, valtioneuvoston kanslian kansliapäällikkö 1963 – 1964, valtioneuvoston oikeuskansleri 1964 – 1965, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1965 – 1982.

Ministeri valtioneuvoston kansliassa ja pääministerin sijainen 1963 – 1964.

Aarne Nuorvala muistetaan hallinto-oikeuden alalla erityisesti yksilön oikeusturvan kehittäjänä ja hallintotuomioistuinlaitoksen uudistajana.

Toimiessaan korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä Nuorvala katsoi, että KHO:n päämääränä tuli olla paitsi oikeudenmukainen lopputulos myös oikeuskäytännön ohjaaminen ja alemmanasteisen hallintolainkäytön yhdenmukaistaminen oikeusvarmuuden edistämiseksi. Tämä edellytti suullisten käsittelyjen lisäämistä hallintotuomioistuimissa sekä päätösten riittävää perustelemista.

Nuorvala halusi, että lainsäädäntö varmistaisi hallintopäätösten lainmukaisuuden niitä tehtäessä ja vähentäisi täten valitustarvetta. Osaltaan tähän vaikutti hallintotuomioistuinten valitusruuhka, josta kärsittiin myös hänen toimikaudellaan. Julkisoikeudellinen lainsäädäntö oli laajentunut ja monimutkaistunut sotien jälkeen, eivätkä tuomioistuinlaitoksen resurssit olleet pysyneet perässä.

Nuorvala kehitti korkeinta hallinto-oikeutta määrätietoisesti. Hän lisäsi paitsi menettelyn avoimuutta ja myös palveluperiaatteen soveltamista. Nuorvala uskoi, että KHO:n tuli uudistua yhteiskunnan mukana. Siksi hänen aikanaan panostettiin paljon uuden tietotekniikan hyödyntämiseen, mikä vähensikin valitusruuhkaa.

Korkean iän saavuttanut Nuorvala oli eläkkeelläkin kiinnostunut kansalaiskeskeisestä oikeussuojajärjestelmästä ja seurasi kiinnostuneena myös korkeimman hallinto-oikeuden kehittymistä viimeisiin elinpäiviinsä asti.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1958–1965

s. 18.1.1907, k. 27.1.1965

Ylempi oikeustutkinto 1932, varatuomari 1935, lakitieteen kandidaatti 1936.

Loimaan kauppalanjohtaja 1932 – 1937, korkeimman hallinto-oikeuden notaari ja nuorempi hallintosihteeri 1937 – 1944, lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen 1939 – 1940, Lääkintöhallituksen asessori 1944 – 1945, oikeusministeriön hallitusneuvos ja kansliapäällikkö 1945, eduskunnan oikeusasiamies 1946 – 1947, korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvos 1947 – 1955, Kansaneläkelaitoksen johtaja 1955, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1958 – 1965.

Oikeusministeri 1953 – 1954, pääministeri 1958.

Reino Kuuskoski teki mittavan uran oikeusjärjestelmän ja politiikan parissa. Kirjallisessa tuotannossaan hän keskittyi kunnallisoikeuteen.

Kuuskoski siirtyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen esittelijäksi jo ennen talvisotaa. Jatkosodan aikana hän palveli Itä-Karjalan sotilashallinnossa ja hän toimi muun muassa Itä-Karjalan ylioikeuden jäsenenä. Sodan jälkeen Kuuskoski toimi muun muassa oikeusministeriön kansliapäällikkönä ja eduskunnan oikeusasiamiehenä ennen siirtymistään korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvokseksi 1947.

Kansaneläkelaitoksen johtajaksi Kuuskoski nimitettiin vuonna 1955 ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi 1958, jossa tehtävässä toimiessaan hän menehtyi vuonna 1965.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1957–1958

s. 14.9.1888, k. 28.7.1961

Oikeustutkinto ja ylempi hallintotutkinto 1910, varatuomari 1912, molempien oikeuksien kandidaatti 1917, teologian kunniatohtori 1955 (Helsingin yliopisto).

Valtiokonttorin notaari 1911, senaatin talousosaston ylimääräinen kopisto 1912 – 1914, oikeustoimituskunnan kanslisti 1914 – 1917, protokollasihteeri 1917 – 1918, eduskunnan sihteeri 1918 – 1928, valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri 1928 – 1933, korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvos 1933 – 1957, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1957 – 1958.

Eino Ahla ehti toimia hallintoneuvoksena 24 vuotta ennen nimitystään korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi, jossa tehtävässä hän toimi 1957 – 1958.

Ahla toimi yli puoli vuosisataa valtion palveluksessa. Hän aloitti virkauransa yliopisto-opintojensa ohella lääninhallituksen ylimääräisenä esittelijänä. Ennen siirtymistään korkeimpaan hallinto-oikeuteen Ahla toimi eduskunnan sihteerinä ja valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa Ahla kehitti suomalaista oikeusvaltiota ja hallintolainkäyttöä lyhentämällä hallintovalitusten käsittelyaikoja. Hän pyrki myös siihen, että lääninoikeuksista muodostettaisiin riippumattomat hallintotuomioistuimet, mikä lopulta tapahtuikin 1980-luvun lopussa.

Käytännön lakimiestoiminnan lisäksi Ahlalla oli paljon kirjallista tuotantoa, joka käsitteli muun muassa lainopin teoriaa. Niin ikään vero-oikeus ja avioliitto-oikeus olivat hänen tuotannossaan keskeisiä aloja.

Ahla oli kirkko-oikeuden johtavia tuntijoita ja kirkollisen lainsäädännön kehittäjä. Hän harrasti myös kirkkohallinnon tieteellistä tutkimusta. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta myönsi hänelle kunniatohtorin arvon.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1929–1956

s. 30.12.1886, k. 8.3.1965

Oikeustutkinto 1907, varatuomari 1910, molempien oikeuksien kandidaatti 1912, lakitieteen kunniatohtori 1948 (Helsingin yliopisto) ja 1957 (Tukholman korkeakoulu).

Asianajotoimiston apulainen 1913 – 1914, ylimääräinen oikeusneuvosmies 1914 – 1917, asutushallituksen asessori 1917 – 1922, lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen 1919 – 1924, vanhempi jäsen 1924 -1926, kihlakunnantuomari 1922 – 1926, valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri 1926 – 1928, oikeuskansleri 1928 – 1929, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1929 – 1956, lainvalmistelukunnan vt. vanhempi jäsen 1957 – 1964.

Oikeusministeri 1925 – 1926 ja pääministeri 1944.

Urho Castrén on korkeimman hallinto-oikeuden pitkäaikaisin presidentti. Hänen toimikautensa kesti yli 27 vuotta.

Castrén toimi asiantuntijana muun muassa ratkaistaessa Moskovan välirauhan ehdoista johtuvia oikeudellisia ongelmia. Castrén toimi pääministerinä syksyllä 1944 rauhansopimuksen täytäntöön panemiseksi muodostetussa hallituksessa.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa Castrén pyrki hallinto-oikeudellisen lainkäytön laadun parantamiseen. Haasteena olivat kuitenkin resurssit, sillä KHO:een saapuvien valitusten määrä moninkertaistui hänen presidenttikaudellaan ja hallinnon alan lainsäädäntö paisui. KHO:n työtä leimasi tasapainottelu laadukkaiden ratkaisujen ja riittävän joutuisan käsittelyn välillä.

Erottuaan 70-vuotiaana KHO:n presidentin virasta Castrén toimi vielä useita vuosia lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä. Lisäksi hän työskenteli lukuisten komiteoiden puheenjohtajana ja pohjoismaisen yhteistyön parissa.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1923–1929

s. 9.12.1859, k. 17.5.1948

Filosofian kandidaatti 1882, molempien oikeuksien kandidaatti 1886, varatuomari 1888, filosofian kunniatohtori 1927 (Åbo Akademi).

Senaatin oikeusosaston ylimääräinen kopisti 1889 – 1892, maanviljelyshallituksen kanslisti 1892 – 1893, senaatin oikeustoimituskunnan kanslisti 1893 – 1897, oikeusosaston protokollasihteeri 1897 – 1899, lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen 1898 – 1905, vanhempi jäsen 1905 – 1914, Vaasan hovioikeuden asessori 1899 – 1909, hovioikeudenneuvos 1909 – 1918, hovioikeuden presidentti 1917 – 1923, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1923 – 1929.

Porvarissäädyn valtiopäivämies 1904 – 1905 ja 1905 – 1906, kansanedustaja 1907 – 1913, 1917, eduskunnan toinen varapuhemies 1909 ja 1910 sekä 1913, ensimmäinen varapuhemies 1910, 1911 ja 1912, oikeusministeri 1918 – 1919, 1920 ja 1930 – 1931, Åbo Akademin kansleri 1933 – 1941.

Karl Söderholm toimi sekä valtiopäivätyössä ja ministerinä että tuomarina.

Vaasan hovioikeudessa Söderholm toimi vuosina 1917 -1923 ensin hovioikeudenneuvoksena ja sitten hovioikeuden presidenttinä. Korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä hän oli 1923 – 1929.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1919–1922

s. 28.2.1874, k. 9.12.1922

Filosofian kandidaatti 1893, molempien oikeuksien kandidaatti 1899, varatuomari 1901, molempien oikeuksien lisensiaatti ja tohtori 1903.

Senaatin valtiovaraintoimituskunnan ensimmäinen apukamreeri 1903, esittelijäsihteeri 1903 – 1908 ja 1909 – 1918, senaattori talousosastossa 1908 -1909, lainvalmistelukunnan nuorempi jäsen 1913 – 1914, vanhempi jäsen 1917 – 1918, korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvos 1918 – 1919, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1919 – 1922, kansanedustaja 1910 – 1913.

Hugo Rautapään työura koostuu tutkijan, hallintovirkamiehen, poliitikon ja tuomarin tehtävistä. Autonomian aikana Rautapää toimi senaattorina senaatin talousosastossa, joka käsitteli tuolloin hallinto-oikeudellisia valitusasioita ylimmässä asteessa. Suomen itsenäistyttyä ja korkeimman hallinto-oikeuden tultua perustetuksi Rautapää nimitettiin uuteen tuomioistuimeen hallintoneuvokseksi. Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin tultua valituksi tasavallan presidentiksi, Rautapää nimitettiin KHO:n presidentiksi. Hän ehti hoitaa virkaa vain kolme vuotta. Hän kuoli sydänkohtaukseen vain 48-vuotiaana.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1918–1919

s. 28.1.1865, k. 22.9.1952

Filosofian kandidaatti 1887, molempien oikeuksien kandidaatti 1889, varatuomari 1892, molempien oikeuksien lisensiaatti ja tohtori 1893.

Yliopiston hallinto-oikeuden ja taloustieteen apulainen 1894 – 1898, senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan protokollasihteeri 1898 – 1903, hallinto-oikeuden professori 1908 – 1918, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1918 – 1919, lainvalmistelukunnan vanhempi jäsen 1926 – 1946.

Porvarissäädyn valtiopäivämies 1904 – 1905, senaattori talousosastossa 1905 – 1907, kansanedustaja 1908, 1909, 1914, 1917, 1918 sekä 1930 – 1933, eduskunnan puhemies 1914, tasavallan presidentti 1919 – 1925.

Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg tunnetaan ennen muuta Suomen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Ennen valintaansa tasavallan presidentiksi 1919 Ståhlberg oli 1918 nimitetty Suomen itsenäistyttyä perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäiseksi presidentiksi. Autonomian aikana Ståhlberg oli osallistunut monipuolisesti Suomen oikeus- ja yhteiskuntaolojen kehittämiseen niin poliitikkona ja virkamiehenä kuin yliopiston professorinakin.

Suomen suuriruhtinaskunnassa hallinto-oikeudellisia valitusasioita käsittelivät ylimmässä asteessa maan ylin hallitusviranomainen, senaatin talousosasto, ja sen alapuolella hallintoviranomaiset, keskusvirastot ja läänien kuvernöörit. Ståhlbergin oikeusvaltiollisiin ja
-poliittisiin tavoitteisiin kuului hallinnon ja lainkäytön organisatorinen eriyttäminen ylimmässä asteessa. 1900-luvun alussa suuriruhtinaskunnassa laadittiinkin ehdotus erityisen ylihallinto-oikeuden perustamiseksi. Ståhlberg oli Leo Mechelinin senaatin jäsenenä (1905 – 1907) keskeisesti valmistelemassa tätä ehdotusta. Venäläistämissuuntauksen jälleen voimistuessa 1910-luvulle tultaessa poliittiset olot eivät kuitenkaan olleet otolliset oikeusoloja koskeville uudistuksille.

Vuonna 1908 Ståhlberg siirtyi yliopistoon perustettuun ensimmäiseen hallinto-oikeuden professorin virkaan. Hänen teoksestaan Suomen hallinto-oikeus I ja II (1913 – 1915) muodostui klassikko oikeudenalalla.

Korkeimman hallinto-oikeuden valtiosääntöoikeudellinen asema vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodossa. Tärkeän taustatyön oli tehnyt Ståhlbergin puheenjohdolla vuonna 1917 jo ennen Suomen itsenäistymistä toiminut perustuslakikomitea.

Tasavallan presidentin tehtävän jälkeen Ståhlberg osallistui lainvalmisteluun ja hallintolainkäytön kehittämiseen lähinnä asiantuntijalausunnoin ja toiminnassaan lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä 1926 – 1946.

Ståhlbergin työhuoneen kalustus ja hänen kirjastonsa ovat esillä K. J. Ståhlbergin perinnehuoneessa korkeimman hallinto-oikeuden nykyisissä toimitiloissa. Huonekalut ja kirjat kuuluvat Helsingin yliopistolle.