KHO:2026:68

A oli ollut tutkintavankina häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen tuomioistuimessa oli erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin. Hovioikeus oli ensin käsitellyn asian osalta 13.4.2023 antamassaan tuomiossa tuominnut A:n 1 vuoden ja 2 kuukauden vankeusrangaistukseen ja katsonut rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin nojalla A:n vapaudenmenetysajan 16.7.2019–18.5.2020 ja 8.4.2021–3.11.2022 sanotun vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Koska A oli ollut rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettu ensikertalainen, hän ei sanotun säännöksen nojalla olisi suorittanut vankeusrangaistuksesta vankilassa vuotta ja kahta kuukautta vaan vain seitsemän kuukautta.

Toisena käsitellyn asian osalta hovioikeus oli 15.12.2023 antamassaan tuomiossa tuominnut A:n 3 vuoden 11 kuukauden vankeusrangaistukseen ja merkinnyt vapaudenmenetysajaksi 16.7.2019–18.5.2020 ja 17.3.2021–3.11.2022. Kun Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö oli pannut jälkimmäistä tuomiota täytäntöön, rangaistusaikapäätöksessä ei ollut otettu huomioon Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 tuomitsemaa vankeusrangaistusta, jonka hovioikeus oli samalla katsonut vapaudenmenetyksen johdosta täysin suoritetuksi, eikä tuon rangaistuksen määrää vastaavaa osaa siitä vapaudenmenetysajasta, joka oli otettu huomioon myös hovioikeuden 15.12.2023 antamassa tuomiossa. Rangaistusaikapäätöksessä rangaistusajan alkamispäiväksi oli merkitty 17.4.2024 ja ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohdaksi 4.12.2024.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että rangaistuksia pantaessa täytäntöön vapaudenmenetysaikaa ei voida ottaa huomioon tavalla, joka johtaa sattumanvaraiseen lopputulokseen. Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikön rangaistusaikapäätöksessä 3.5.2024 olisi ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohtaa laskettaessa tullut ottaa mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna rangaistuksena huomioon hovioikeuden tuomioiden molemmat rangaistusseuraamukset ja laskea ne yhteen. Ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohta olisi tullut määrittää niin, että tällaisesta laskennallisesta rangaistuksesta olisi tullut puolet suoritettavaksi vankilassa ja että hovioikeuden tuomioissa mainittuja vapaudenmenetysaikoja vastaava aikamäärä olisi luettu kokonaisuudessaan A:n hyväksi vankilassa jo suoritettuna aikana.

Suomen perustuslaki 7 § 3 momentti

Vankeuslaki 3 luku 1 § 2 momentti

Rikoslaki 2 c luku 5 § 1 ja 2 momentti

Ks. KKO 2018:72

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Helsingin hallinto-oikeus 22.5.2025 nro 3422/2025

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää A:lle valitusluvan ja tutkii asian.

Hallinto-oikeuden sekä Rikosseuraamuslaitoksen kehittämisen ja ohjauksen vastuualueen johtajan ja Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikön päätökset kumotaan. Lausuminen A:n valituksesta enemmälti raukeaa.

Asian tausta

Helsingin hovioikeus on 13.4.2023 tuominnut muutoksenhakijan huumausainerikoksista 1 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen ja katsonut 16.7.2019–18.5.2020 ja 8.4.2021–3.11.2022 välisinä aikoina tapahtuneet vapaudenmenetykset rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Helsingin hovioikeus on 15.12.2023 tuominnut muutoksenhakijan törkeästä huumausainerikoksesta 3 vuoden 11 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistukseen liittyväksi vapaudenmenetysajaksi tuomioon on merkitty 16.7.2019–18.5.2020 ja 17.3.2021–3.11.2022. Rangaistusta alentavana on otettu huomioon Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 antama tuomio.

Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö on 3.5.2024 antamallaan rangaistusaikapäätöksellä pannut täytäntöön Helsingin hovioikeuden 15.12.2023 antaman tuomion. Päätöksen mukaan muutoksenhakijan rangaistusajan alkamispäivä on 17.4.2024, ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohta 4.12.2024 ja koeajan päättymispäivä 17.11.2026. Muutoksenhakija on katsottu ensikertalaiseksi, koska hänen ei ole katsottu suorittaneen vankeusrangaistusta ennen tässä tuomiossa syyksi luettuja rikoksia edeltäneiden viiden vuoden aikana. Päätöksessä on otettu huomioon vapaudenmenetysajat 17.3.2021–7.4.2021 ja 3.8.2021–3.11.2022. Päätöksen perustelujen mukaan vankeuslain 3 luvun 1 §:n nojalla vähennystä ei lasketa ajalta 16.7.2019–18.5.2020 eikä 8.4.–2.8.2021, koska Helsingin hovioikeus on katsonut 13.4.2023 ratkaisussa kyseisen vapaudenmenetysajan vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Rikosseuraamuslaitoksen kehittämisen ja ohjauksen vastuualueen johtaja on 29.11.2024 antamallaan päätöksellä numero RISE/2604/2024 hylännyt muutoksenhakijan oikaisuvaatimuksen, jolla muutoksenhakija on vaatinut vankilasta vapautumisensa aikaistamista seitsemällä kuukaudella.

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt muutoksenhakijan valituksen.

Hallinto-oikeus on lausunut päätöksensä perusteluissa muun ohella, että vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksesta tehtävä vapaudenmenetystä vastaava vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty, ja samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Helsingin hovioikeus on 13.4.2023 tuominnut valittajan 1 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen ja katsonut 16.7.2019–18.5.2020 ja 8.4.2021–3.11.2022 välisinä aikoina tapahtuneen vapaudenmenetyksen rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Näin ollen kyseisen tuomion osalta ei ole ollut jäljellä täytäntöönpantavaa rangaistusta. Kun vapaudenmenetys on katsottu koko 1 vuoden 2 kuukauden pituisen vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi, rangaistuksesta ei ole myöskään voitu määrittää rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaista määräosaa ja jäännösrangaistusta. Hallinto-oikeus on näin ollen katsonut, että Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö on voinut ottaa Helsingin hovioikeuden 15.12.2023 tuomitseman 3 vuoden 11 kuukauden vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon osalta huomioon kyseisessä tuomiossa merkityn vapaudenmenetysajan 1 vuoden 2 kuukauden ylittäviltä osin.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Taina Hakkarainen, Pirjo Järvenpää ja Anna Mähönen. Asian esittelijä Rosa Kallatsa.

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on pyytänyt valituslupaa ja vaatinut, että hallinto-oikeuden ja Rikosseuraamuslaitoksen päätökset kumotaan ja asia palautetaan uudelleen käsiteltäväksi oikean rangaistusaikapäätöksen antamiseksi. Toissijaisesti A on vaatinut, että asiassa todetaan annetun virheellinen päätös rangaistusajan laskemisen osalta ja oikea rangaistusaika määritellään uudelleen.

Rikosseuraamuslaitos on vaatinut valituksen hylkäämistä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on ratkaistavana, onko Rikosseuraamuslaitos laskenut muutoksenhakijan rangaistuksesta tehtävän vapaudenmenetystä vastaavan vähennyksen vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla.

Osapuolten kannanotot

A:n mukaan tarkoituksena on, että rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö ei joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty. Hänen vapaudenmenetysaikansa on kuitenkin laskettu niin, että hän ei ole saanut luettua suorittamaansa tutkintavankeusaikaa täysimääräisesti hyväksi. Jos hän ei olisi ensin viettänyt 10 kuukautta ja sitten 1 vuoden ja 7 kuukautta tutkintavankina, hänelle tuomitusta 1 vuoden ja 2 kuukauden vankeusrangaistuksesta olisi ensikertalaisena tullut suorittaa puolet. Hän on tosiasiassa ollut vapautensa menettäneenä tätä pidemmän ajan.

Rikosseuraamuslaitoksen mukaan vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Laista ei ilmene, miten vähennys otetaan huomioon tilanteessa, jossa tuomioistuimen vähentämä vapaudenmenetysaika on aiemmin katsottu toisen vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Rikosseuraamuslaitoksen näkemyksen mukaan vähennyksenä on otettava huomioon se osuus vapaudenmenetysajasta, joka ei tosiasiallisesti ole tullut aiemmin huomioiduksi. Tämän mukaisesti Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö on ottanut vähennyksenä huomioon vapaudenmenetysajan siltä osin kuin se on ylittänyt 1 vuoden ja 2 kuukautta. Ylimenevä osuus ei tullut tosiasiallisesti huomioiduksi, kun hovioikeus katsoi vapaudenmenetysajan 13.4.2023 tuomitun 1 vuoden ja 2 kuukauden vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Sovellettavat oikeusohjeet

Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla rangaistuksesta rikoslain (39/1889) 6 luvun 13 §:n nojalla tehtävä vapaudenmenetystä vastaava vähennys lasketaan päivinä. Vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran.

Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 1 momentin mukaan ehdonalainen vapauttaminen tarkoittaa ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangin päästämistä suorittamaan loppuosa rangaistuksesta vapaudessa.

Saman pykälän 2 momentin (521/2019) mukaan määräaikaista vankeusrangaistusta suorittava päästetään ehdonalaiseen vapauteen, jollei 9 §:stä muuta johdu, kun hän on suorittanut rangaistuksestaan kaksi kolmasosaa. Vanki, joka rikosta edeltäneiden viiden vuoden aikana ei ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, päästetään ehdonalaiseen vapauteen, kun rangaistuksesta on suoritettu puolet.

Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Suomen perustuslain 7 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös

Helsingin hovioikeus on katsonut 13.4.2023 antamassaan tuomiossa vapaudenmenetysajan 16.7.2019–18.5.2020 ja 8.4.2021–3.11.2022 vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vankeusrangaistuksesta ei siten ole jäänyt täytäntöönpantavaa. Koska A on ollut edellä kohdassa 14 selostetussa rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettu ensikertalainen, hän ei sanotun säännöksen nojalla olisi suorittanut vankeusrangaistuksesta vankilassa vuotta ja kahta kuukautta vaan vain seitsemän kuukautta.

Helsingin hovioikeus on merkinnyt 15.12.2023 antamassaan tuomiossa vapaudenmenetysajaksi 16.7.2019–18.5.2020 ja 17.3.2021–3.11.2022. Tuomioon on myös merkitty, että tuomiossa 13.4.2023 on katsottu rangaistuksesta vähennettävä vapaudenmenetysaika 16.7.2019–18.5.2020 ja 8.4.2021–3.11.2022 rangaistuksen täydeksi suoritukseksi ja että ennakkopäätöksestä KKO 2018:72 ilmenevän oikeusohjeen mukaan sama vapaudenmenetysaika on käräjäoikeuden jo vähentämän vapaudenmenetysajan lisäksi vähennettävä myös A:lle nyt tuomittavasta rangaistuksesta.

Kun Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö on pannut jälkimmäistä tuomiota täytäntöön, rangaistusaikapäätöksessä ei ole otettu huomioon Helsingin hovioikeuden 13.4.2023 tuomitsemaa vankeusrangaistusta, jonka hovioikeus oli samalla katsonut vapaudenmenetyksen johdosta täysin suoritetuksi, eikä tuon rangaistuksen määrää vastaavaa osaa siitä vapaudenmenetysajasta, joka on otettu huomioon myös hovioikeuden 15.12.2023 antamassa tuomiossa.

Vankeuslaissa ja rikoslaissa ei ole säädetty siitä, miten vankeusrangaistuksia pantaessa täytäntöön on meneteltävä esillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa hovioikeus on eri ajankohtina antanut kaksi samaa tuomittua koskevaa vankeusrangaistusta, joihin liittyvät vapaudenmenetysajat ovat pääosin samat, mutta joista toinen on jo rangaistusta tuomittaessa katsottu täysin suoritetuksi.

Vankeuslain lähtökohta on, että rangaistuksen täytäntöönpanossa otetaan vapaudenmenetysaika huomioon sen pituisena kuin rangaistuksen tuominneen tuomioistuimen tuomiossa on määrätty. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan kuitenkin sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen pääosin samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan (KKO 2016:29 kohta 11 ja KKO 2017:79 kohta 25). Helsingin hovioikeus ei siten ole tuomionsa 15.12.2023 täytäntöönpanokirjassa tuonut esille sitä, miten vankeusrangaistusta täytäntöönpantaessa huomioon on otettava Helsingin hovioikeuden tuomio 13.4.2023 ja sanotuissa tuomioissa mainitut vapaudenmenetysajat.

Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että rikoslain 6 luvun 13 §:n soveltamisen keskeisenä perusteena on ollut se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta (KKO 2018:72 kohta 18, KKO 2020:63 kohta 9 ja KKO 2023:30 kohta 6). Korkein oikeus on lisäksi katsonut, että arvioitaessa vapaudenmenetysajan huomioon ottamista rikoslain ja vankeuslain säännösten yleisenä tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty (KKO 2017:79 kohta 19, KKO 2020:63 kohta 9 ja KKO 2023:30 kohta 11).

Erityistä merkitystä edellä mainitusta oikeuskäytännöstä on ennakkopäätöksellä KKO 2018:72. Siinä henkilö oli ollut aikaisemmin annetussa lainvoimaisessa tuomiossa mainitusta rikoksesta tutkintavankeudessa ajan, joka oli katsottu vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Korkein oikeus lausui, että aikaisemmin annetun tuomion vapaudenmenetysaika tuli vähentää myös uudesta rangaistuksesta, jotta henkilö saisi vapaudenmenetyksensä tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyväkseen. Korkein oikeus ei kuitenkaan tämän johdosta alentanut uutta rangaistusta vaan katsoi, että vapaudenmenetysajan ja ehdonalaista vapautta koskevien säännösten yhteensovittaminen tuli tehdä täytäntöönpanossa. Kysymys ei korkeimman oikeuden mukaan ollut asiasta, josta yleisen tuomioistuimen olisi lausuttava. Korkein hallinto-oikeus toteaa, että sanotussa ennakkopäätöksessä omaksuttu lopputulos on mielekäs vain, jos uuden rangaistuksen täytäntöönpanossa otetaan huomioon myös sellainen vapaudenmenetysaika, joka kohdistuu jo täysin suoritetuksi katsottuun rangaistukseen.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, että sanotulle oikeuskäytännölle on annettava merkitystä myös nyt esillä olevassa asiassa. Korkein hallinto-oikeus ottaen huomioon Suomen perustuslain 7 §:n 3 momentin katsoo, että vapaudenmenetysaikaa ei voida rangaistuksia pantaessa täytäntöön ottaa huomioon tavalla, joka johtaa sattumanvaraiseen lopputulokseen.

Jos edellä mainitut vankeusrangaistukset olisivat tulleet pantaviksi täytäntöön samanaikaisesti, ne olisi rikoslain 2 c luvun 4 §:n mukaan ollut vankilassa laskettava yhteen. Vankeuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 263/2004 vp, 3 luvun 1 §:n 2 momentin yksityiskohtaiset perustelut) on tällaisia tilanteita varten todettu, että vähennykset voitaisiin nykyiseen tapaan laskea yhteen ja vähentää kokonaisrangaistusajasta, jos vangilla on samalla kertaa täytäntöönpantavana useampia vankeusrangaistuksia.

Korkein hallinto-oikeus ottaen huomioon edellä lausutun katsoo, että ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohtaa laskettaessa nyt esillä olevassa asiassa olisi tullut menetellä kuin kyseessä olevat vankeusrangaistukset olisivat tulleet täytäntöönpantaviksi samanaikaisesti. Mikäli näin ei menetellä, vapaudenmenetyksen kokonaisaika muodostuisi sattumanvaraiseksi sen mukaan, milloin vankeusrangaistukset ovat pantavissa täytäntöön.

A on tullut rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin nojalla päästää ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on suorittanut rangaistuksestaan puolet. Näin ollen Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikön rangaistusaikapäätöksessä 3.5.2024 olisi ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohtaa laskettaessa tullut ottaa mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna rangaistuksena huomioon hovioikeuden tuomioiden molemmat rangaistusseuraamukset ja laskea ne yhteen. Ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohta olisi tullut määrittää niin, että tällaisesta laskennallisesta rangaistuksesta olisi tullut puolet suoritettavaksi vankilassa ja että hovioikeuden tuomioissa mainittuja vapaudenmenetysaikoja vastaava aikamäärä olisi luettu kokonaisuudessaan A:n hyväksi vankilassa jo suoritettuna aikana. Koeajan päättymispäivä olisi ollut edelleen 17.11.2026 kuten valituksenalaisessa rangaistusaikapäätöksessä, koska mainitun ajankohdan määrittäminen uudelleen ei olisi vaikuttanut täytäntöönpantavana yhä olevan rangaistuksen kokonaismäärään vaan vain siitä vankilassa suoritettavaan osaan.

Koska Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikkö ei ole näin menetellyt, A on joutunut tutkintavankeusaikojensa takia tosiasiallisesti ankaramman kokonaisrangaistuksen kohteeksi verrattuna tuomittuun, joka ei ole ollut tutkintavankeudessa vapautensa aiemmin menettäneenä.

Hallinto-oikeuden ja Rikosseuraamuslaitoksen päätökset on näin ollen kumottava. Koska A on jo 4.12.2024 päässyt ehdonalaiseen vapauteen, lausuminen valituksesta ei kuitenkaan ole enemmälti tarpeen.

Korkein hallinto-oikeus toteaa selvyyden vuoksi, ettei tällä päätöksellä ole muutettu A:lle tuomittuja vankeusrangaistuksia.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannele Ranta-Lassila, Mika Seppälä, Mikko Pikkujämsä, Vesa-Pekka Nuotio ja Jaakko Autio. Asian esittelijä Anna Ahlberg.