KHO:2014:167

Vuonna 2009 syntyneen lapsen äiti oli hakenut vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) perusteella korvausta auton vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin lapsensa vammaisuuden perusteella. Uuden auton hankintaa oli perusteltu sillä, että käytössä oleva auto jää pieneksi, kun lapsi tarvitsee kasvaessaan suurempia apuvälineitä, ja muutoinkaan auto ei enää vastannut viisihenkisen perheen tarpeita. Auto oli myös huonokuntoinen. Autoa tarvittiin muun ohella lapsen kuljettamiseen lääkäriin ja harrastuksiin.

Hakemus oli koskenut määrärahasidonnaista taloudellista tukitointa. Kunta voi päättää tukitoimien kohdentamisesta näihin palveluihin. Sosiaali- ja terveyslautakunnan päätös vammaispalvelulain mukaisten määrärahasidonnaisten palvelujen ja tukitoimien myöntämisperusteista ei ollut ristiriidassa vammaispalvelulain yleisten tavoitteiden kanssa. Perheen tilanne ei vastannut päätöksessä esitettyjä tuen yleisiä myöntämisperusteita. Kunnan viranomaisen päätöksen äidin hakemukseen ei voitu katsoa perustuneen muihin kuin hyväksyttäviin ja syrjimättömiin syihin. Viranomainen oli siten voinut hylätä hakemuksen auton vaihdosta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi.

Äänestys perusteluista 6–3.

Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 1, 3 ja 9 §

Asetus vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 17 § 1 momentti

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 17.10.2012 nro 12/0982/6

Asian aikaisempi käsittely

P:n sosiaali- ja terveyslautakunnan alainen viranhaltija on 26.1.2012 hylännyt A:n hakemuksen saada korvausta vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (jäljempänä myös vammaispalvelulaki) nojalla auton vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin vuonna 2009 syntyneen poikansa B:n vammaisuuden perusteella. P:n sosiaali- ja terveyslautakunta on 17.6.2010 päättänyt, että vammaispalvelulain mukaisia määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia myönnetään 1.7.2010 alkaen asiakkaan ja hänen perheensä kokonaistilanne huomioon ottaen autoavustusten osalta siten, että avustusta auton hankintaan voidaan myöntää, mikäli auto on hakijalle ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi välttämätön. Auto ei ole välttämätön B:lle ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi.

P:n sosiaali- ja terveyslautakunnan sosiaalijaosto on päätöksellään 3.4.2012 (§ 21) pysyttänyt viranhaltijan päätöksen.

A on valituksessaan hallinto-oikeudelle vaatinut, että sosiaalijaoston päätöstä on muutetaan siten, että haettu auton hankinta-avustus 10 832 euroa myönnetään ja asia palautetaan toimenpiteitä varten jaostolle. A on lisäksi vaatinut, että P:n kaupunki velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

P:n kaupungin vs. vammaispalvelupäällikkö on hallinto-oikeudelle antamassaan lausunnossa esittänyt, että A:n valitus ja oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus hylätään.

A on antanut lausunnon johdosta vastaselityksen.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen sekä oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 9 §:n 1 momentin mukaan vammaiselle henkilölle korvataan hänen vammansa tai sairautensa edellyttämän tarpeen mukaisesti kokonaan tai osittain kustannukset, jotka hänelle aiheutuvat tämän lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista tukitoimista sekä ylimääräiset kustannukset, jotka aiheutuvat vamman tai sairauden edellyttämän vaatetuksen ja erityisravinnon hankkimisesta. Päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuneista kustannuksista korvataan puolet. Vakiomalliseen välineeseen, koneeseen tai laitteeseen tehdyt vamman edellyttämät välttämättömät muutostyöt korvataan kuitenkin kokonaan.

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen (vammaispalveluasetus) 17 §:n mukaan korvausta muiden kuin lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin kuuluvien välineiden, koneiden tai laitteiden hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin suoritetaan sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee niitä vammansa tai sairautensa johdosta liikkumisessa, viestinnässä, henkilökohtaisessa suoriutumisessa kotona tai vapaa-ajan toiminnassa.

Auton hankintakustannusten korvaamisessa on kyse niin sanotusta määrärahasidonnaisesta tukitoimesta, jonka kunta järjestää sillä olevan yleisen järjestämisvelvollisuuden perusteella käytettävissä olevien määrärahojen rajoissa. Määrärahasidonnaisten tukitoimien osalta kunta voi myös päättää määrärahojen kohdentamisesta tietyt edellytykset täyttäville vammaisille henkilöille, mikäli määrärahat eivät riitä korvauksen myöntämiseen kaikille hakijoille. Määrärahojen kohdentaminen tulee tehdä siten, ettei kuntalaisten yhdenvertaisuutta loukata. P:n sosiaali- ja terveyslautakunta on 17.6.2010 päättänyt, että vammaispalvelulain mukaisia määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia myönnetään 1.7.2010 alkaen asiakkaan ja hänen perheensä kokonaistilanne huomioon ottaen siten, että avustusta kohtuuhintaisen auton hankintaan myönnetään, mikäli auto on hakijalle ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi välttämätön. Avustusta auton vaihdosta aiheutuviin kohtuullisiin kustannuksiin myönnetään, mikäli auto ei enää vastaa hakijan vamman tai sairauden aiheuttamaa tarvetta liikkumisessa tai kun auton korjausta ei voida kuntoisuusarvion perusteella pitää tarkoituksenmukaisena. Auton tulee olla hakijalle välttämätön ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi.

Asiakirjojen mukaan B liikkuu pääsääntöisesti manuaalisella pyörätuolilla. Ulkona liikkuessa häntä kuljetetaan myös rattailla. B:n perheen käytössä on ollut farmarimallinen auto. Autoa on käytetty muun ohella B:n kuljettamiseen lääkärissä ja harrastuksissa. Perhe on suunnitellut uuden Ford Grand C-Max -merkkisen auton hankintaa, jonka hankintahinta on 22.7.2011 saadun tarjouksen mukaan ollut 25 164 euroa, josta on vaadittu vammaispalvelulain nojalla autoavustuksena korvattavaksi 10 832 euroa. Uuden auton hankintaa on perusteltu nykyisen auton huonolla kunnolla ja sillä, että nykyinen auto on jäänyt liian pieneksi perheen tarpeisiin nähden.

Vammaisella henkilöllä ei ole niin sanottua subjektiivista oikeutta saada korvausta auton hankintakustannuksista. Hallinto-oikeus katsoo, että P:n kaupunki on voinut päättää määrärahojen kohdentamisesta sellaisille vammaisille henkilöille, joille auto on välttämätön ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi. Päätös ei loukkaa kuntalaisten yhdenvertaisuutta. Kun A:n esittämät perusteet auton käyttötarpeelle eivät vastaa P:n kaupungin kohdentamispäätöksessään linjaamia perusteita tuen myöntämiselle, on jaosto voinut pysyttää viranhaltijan päätöksen olla myöntämättä autoavustusta. Asiassa ei ole tullut ilmi, että P:n kaupunki olisi rikkonut yleisen järjestämisvelvollisuutensa. Jaoston päätöstä ei voida pitää Suomen perustuslain tai ihmisoikeussäännösten vastaisena.

Jaoston päätöstä ei näin ollen muuteta.

Oikeudenkäyntikulut

Hallintolainkäyttölain 74 §:n mukaan päätöksen tehnyt hallintoviranomainen on velvollinen korvaamaan asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä.

Asian lopputulokseen nähden ei ole kohtuutonta, että A joutuu pitämään oikeudenkäynnistä aiheutuneet kulunsa vahinkonaan.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Anja Talja ja Mika Hämäläinen. Esittelijä Anni Tuomaala.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on pyytänyt korkeimmalta hallinto-oikeudelta lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä. Valituksessaan A on vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan. P:n kaupunki on velvoitettava korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut laillisine viivästyskorkoineen.

Hallinto-oikeuden kokoonpanoon kuulunut hallinto-oikeustuomari X on ollut ratkaisemassa vammaiselle järjestettävää taloudellista tukitointa koskevaa valitusasiaa dnro 04267/11/6108, jossa annettuun päätökseen 16.11.2011 nro 11/1090/6 P:n kaupunki on viitannut hallinto-oikeudelle antamassaan lausunnossa. Edellä mainitussa ja nyt ratkaistavana olevassa asiassa on ollut kyse P:n sosiaali- ja terveyslautakunnan 17.6.2010 päättämästä etusijajärjestyksestä. P:n kaupunki on katsonut, että hallinto-oikeus oli 16.11.2011 antamallaan päätöksellä hyväksynyt lautakunnan 17.6.2010 päättämän priorisoinnin ja että hallinto-oikeus oli katsonut priorisoinnin olevan lainmukainen.

A on kiistänyt P:n kaupungin priorisointiohjeen laillisuuden, minkä johdosta A:n valitusta hallinto-oikeudessa ei olisi saanut käsitellä kukaan aikaisempaan kokoonpanoon kuuluneista tuomareista eikä myöskään asian esittelijä. Tästä huolimatta hallinto-oikeuden jäsen X on osallistunut valituksenalaisen päätöksen tekemiseen.

X:llä on ollut ennakkokäsitys jutun lopputuloksesta. Pääasiaratkaisun kolme ensimmäistä kappaletta ovat samanlaiset molemmissa päätöksissä. Hylkäysperusteet sisältävä päätöskappale on käytännössä sisällöltään sama kuin 16.11.2011 annetussa päätöksellä. X:n osallistuminen asian käsittelyyn on johtanut siihen, että hallinto-oikeus ei ole tutkinut asiaa, vaan tyytynyt ratkaisemaan sen samalla tavoin kuin aikaisemman asian.

B on vaikeavammainen lapsi, joka tarvitsee autoa päivittäisistä toiminnoista selviytyäkseen. Perheen auto on hyvin vanha ja jäänyt vammaisen lapsen syntymän jälkeen pieneksi. Uusi auto on kohtuuhintainen. Tukiharkinnan perusteena olevat tosiseikat on selvitetty hakemuksessa, jota sosiaaliviranomainen ei tosiasiassa ole tutkinut. Kysymys on ainoastaan oikeusohjeen soveltamisesta, koska tosiseikoista ei ole ollut erimielisyyttä.

P:n kaupunki ei ole oikeutettu asettamaan vammaisia hakijoita ilmoittamallaan tavalla etusijajärjestykseen. Priorisointi johtaa yleisen järjestämisvelvollisuuden rikkomiseen. Priorisoinnista seuraa, ettei kaupunki varaa talousarviossa riittävästi määrärahaa kunnassa esiintyvä palvelutarve huomioon ottaen. Priorisoinnista seuraa myös, että vain ammattiin opiskelevien ja työssä käyvien vammaisten hakijoiden hakemukset tutkitaan, ja muiden hakemukset jätetään tosiasiassa tutkimatta. Menettely rikkoo lain asettamaa velvollisuutta tapauskohtaiseen harkintaan ja yksilöllisen tarpeen arviointiin. Se ei ole sopusoinnussa perustuslain yhdenvertaisuutta ja sosiaalipalvelujen saattavuutta koskevien normien kanssa.

P:n kaupungin vammaispalvelupäällikkö on antanut selityksen. Koska kysymys on määrärahasidonnaisesta tukitoimesta, kaupungilla on oikeus kohdentaa määrärahat ensisijaisesti tietyille ryhmille. Hakijoita kohdellaan kuitenkin aina yhdenvertaisesti ja asiakkaan kokonaistilanne huomioon ottaen. Mikäli lain tarkoitus olisi, että kaikille vammaisille on myönnettävä auton hankintatuki, kyse ei enää olisi määrärahasidonnaisesta tukitoimesta vaan subjektiivisesta oikeudesta. Hakemuksesta ei käy ilmi, että lapsi vammansa ja apuvälineidensä takia tarvitsisi autoa päivittäisistä toiminnoista suoriutumiseen eikä auto ole hänelle välttämätön ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi. Menettelyvirheväitteen osalta kaupunki jättää asian korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavaksi. Asiassa ei ole tapahtunut sellaista virhettä, jonka perusteella P:n kaupunki olisi velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut tässä asiassa.

A on antanut vastaselityksen. P:n kaupunki on esittänyt vasta hallinto-oikeudessa väitteen siitä, että hakemuksessa ei ole selvitetty, että B tarvitsee vammansa takia autoa päivittäisistä toiminnoista suoriutumiseen. Väite on uudistettu korkeimmassa hallinto-oikeudessa. A on vastannut väitteeseen hallinto-oikeudelle antamassaan lausumassa.

A:n perheessä on kolme lasta, joista B on keskimmäinen. Nuorin lapsi on syntynyt vuonna 2012. On selvää, että perhe tarvitsee autoa liikkuakseen. Selvää ja riidatonta on myös, että B tarvitsee liikkuakseen pyörätuolia.

B täyttää syksyllä 2014 viisi vuotta. Hänen kehityksensä on ollut hidasta ja hän on tällä hetkellä kaksivuotiaan tasolla. Hän kykenee istumaan pyörätuolissa, mutta hän ei pysty kävelemään. Tämän vuoksi liikkuminen edellyttää pyörätuolia.

Pyörätuolin ohella B tarvitsee muitakin apuvälineitä. Esimerkiksi liikunnan opetuksen edistämiseksi luistelukelkka on ollut talvella välttämätön. Perheen arjen näkökulmasta katsoen lapsen liikkumista tukevat ja edistävät apuvälineet ovat kaikki välttämättömiä ja vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaista autoa perhe tarvitsee.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää A:lle valitusluvan.

1. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

2. A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus hylätään.

Perustelut

1.

Hallinto-oikeustuomarin esteellisyys

Valitusasiaa hallintotuomioistuimessa käsittelevän henkilön esteellisyydestä on hallintolainkäyttölain 76 §:n nojalla soveltuvin osin voimassa, mitä tuomarin esteellisyydestä säädetään oikeudenkäymiskaaren 13 luvussa.

Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan tuomari on esteellinen käsittelemään samaa asiaa tai sen osaa uudelleen samassa tuomioistuimessa, jos on perusteltua aihetta epäillä hänellä olevan asiaan ennakkoasenne hänen asiassa aikaisemmin tekemänsä ratkaisun tai muu erityisen syyn vuoksi.

Mainitun pykälän 3 momentin yleissäännöksen mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu sanotussa luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

Hallinto-oikeustuomari X on nyt ratkaistavana olevan asian lisäksi osallistunut hallinto-oikeudessa vammaispalvelulain mukaista taloudellista tukitointa koskevan toisen asian ratkaisemiseen (dnro 04267/11/6108). Näissä molemmissa asioissa on ollut esillä P:n kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan 17.6.2010 tekemä päätös vammaispalvelulain mukaisten määrärahasidonnaisten palvelujen ja tukitoimien myöntämisperusteista. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että hallinto-oikeustuomari X olisi osallistunut saman asian tai sen osan käsittelyyn uudelleen. Pelkästään se seikka, että molempiin asioihin on liittynyt kysymys priorisoinnista, ei anna perusteltua aihetta epäillä X:n puolueettomuutta asiassa.

Vammaispalveluissa sovellettavia säännöksiä esitöineen

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 1 §:n mukaan kysymyksessä olevan lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.

Vammaispalvelulain 3 §:n 1 momentin mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.

Pykälän 2 momentin (981/2008) mukaan kysymyksessä olevan lain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä on otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve.

Vammaispalvelulain 9 §:n (981/2008) 1 momentin mukaan vammaiselle henkilölle korvataan hänen vammansa tai sairautensa edellyttämän tarpeen mukaisesti kokonaan tai osittain kustannukset, jotka hänelle aiheutuvat kyseisen lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisista tukitoimista sekä ylimääräiset kustannukset, jotka aiheutuvat vamman tai sairauden edellyttämän vaatetuksen ja erityisravinnon hankkimisesta. Päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuneista kustannuksista korvataan puolet. Vakiomalliseen välineeseen, koneeseen tai laitteeseen tehdyt vamman edellyttämät välttämättömät muutostyöt korvataan kuitenkin kokonaan.

Pykälän 2 momentin mukaan kunnan on korvattava vaikeavammaiselle henkilölle asunnon muutostöistä sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankkimisesta hänelle aiheutuvat kohtuulliset kustannukset, jos hän vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee näitä toimenpiteitä suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Kunnalla ei kuitenkaan ole erityistä velvollisuutta kustannusten korvaamiseen, jos vaikeavammaisen henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein.

Pykälän 3 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä hyväksyttävistä kustannuksista sekä muista 1 ja 2 momentissa tarkoitetun korvauksen määräytymiseen vaikuttavista seikoista.

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen (vammaispalveluasetus) 17 §:n 1 momentin mukaan korvausta muiden kuin lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin kuuluvien välineiden, koneiden tai laitteiden hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin suoritetaan sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee niitä vammansa tai sairautensa johdosta liikkumisessa, viestinnässä, henkilökohtaisessa suoriutumisessa kotona tai vapaa-ajan toiminnassa.

Hallituksen esityksessä laiksi vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista sekä laiksi sosiaalihuoltolain 17 §:n muuttamisesta (HE 219/1986 vp, yleisperustelut s. 5) lausutaan lain sisältämien palveluiden ja tukitoimien osalta seuraavaa:

Esityksessä palvelut ja tukitoimet on jaettu kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluisivat sellaiset, joita kunnan tulisi järjestää kaikille lain tarkoittamille henkilöille heidän vammaisuutensa edellyttämät tarpeet huomioon ottaen kunnan sosiaalihuollon toteuttamissuunnitelman puitteissa. Toiseen ryhmään kuuluisivat sellaiset palvelut ja tukitoimet, jotka ovat vaikeavammaisten henkilöiden tavanomaisissa elämän toiminnoissa heidän itsenäisen suoriutumisensa kannalta välttämättömiä.

Hallituksen esityksessä (HE 219/1986 vp, yleisperustelut s. 5–6) lausutaan edelleen, että taloudellisista tukitoimista ensimmäiseen ryhmään kuuluisi muun muassa korvauksen suorittaminen kustannuksiin, jotka aiheutuvat päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta. (...) Taloudellisen tuen myöntäminen olisi perusteltua silloin, kun näillä voidaan olennaisesti helpottaa vammaisten henkilöiden itsenäistä suoriutumista. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 219/1986 vp, s. 13) on näiltä osin viitattu esimerkiksi auton hankkimisesta aiheutuviin kustannuksiin. Erityisesti koneita ja laitteita kustannettaessa tulee arvioitavaksi vammaisuuden aiheuttamat haitat jokapäiväisessä elämässä.

Taloudellisista tukitoimista kuntien erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluisi hallituksen esityksen mukaan (HE 219/1986 vp, yleisperustelut s. 6) korvauksen suorittaminen kustannuksiin, jotka aiheutuvat vaikeavammaiselle henkilölle asunnon muutostöiden sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankkimisesta.

Tosiseikat

A on hakenut vammaispalvelulain perusteella korvausta auton vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin poikansa B:n vammaisuuden perusteella. Uuden auton hankintaa on perusteltu sillä, että käytössä oleva auto jää pieneksi, kun B tarvitsee kasvaessaan suurempia apuvälineitä ja muutoinkaan auto ei enää vastaa viisihenkisen perheen tarpeita. Auto on myös huonokuntoinen. Autoa tarvitaan muun ohella B:n kuljettamiseen lääkäriin ja harrastuksiin.

P:n kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunta on 17.6.2010 päättänyt, että vammaispalvelulain mukaisia määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia myönnetään 1.7.2010 alkaen asiakkaan ja hänen perheensä kokonaistilanne huomioon ottaen siten, että avustusta kohtuuhintaisen auton hankintaan myönnetään, mikäli auto on hakijalle ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi välttämätön. Avustusta auton vaihdosta aiheutuviin kohtuullisiin kustannuksiin myönnetään, mikäli auto ei enää vastaa hakijan vamman tai sairauden aiheuttamaa tarvetta liikkumisessa tai kun auton korjausta ei voida kuntoisuusarvion perusteella pitää tarkoituksenmukaisena. Auton tulee olla hakijalle välttämätön ammatillisen opiskelun tai säännöllisessä ansiotyössä käynnin vuoksi.

Oikeudellinen arviointi

Vammaispalvelulainsäädännön mukaiset palvelut ja tukitoimet jakautuvat kahteen ryhmään, jotka eroavat toisistaan kunnan järjestämisvelvollisuuden, asiakkaan oikeuksien luonteen sekä päätöksenteon perusteiden ja muutoksenhaun kannalta. Vammaispalvelulain esitöissä tarkoitettuihin erityisen järjestämisvelvollisuuden piirin kuuluviin palveluihin (vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentti ja 9 §:n 2 momentti) asiakkaalla on laissa säädetyin edellytyksin niin kutsuttu subjektiivinen oikeus. Yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvia palveluita (lain 8 §:n 1 momentti ja 9 §:n 1 momentti) puolestaan kutsutaan määrärahasidonnaisiksi palveluiksi.

Ryhmien välinen ero ilmenee muun muassa siinä, että palvelu, johon asiakkaalla on subjektiivinen oikeus, on järjestettävä siitä riippumatta, onko talousarviossa varattu tarkoitukseen määrärahaa. Määrärahasidonnaisia palveluita kunnan on järjestettävä kunnassa esiintyvän tarpeen edellyttämällä tavalla, mutta kunnalla on vammaispalvelulainsäädännön tavoitteiden puitteissa harkintavaltaa määrärahan mitoituksessa sekä myös palvelujen kohdentamisessa ja priorisoinnissa. Harkintavaltaa käyttäessään kunnan on noudatettava hallinnon yleisiä oikeusperiaatteita, kuten tarkoitussidonnaisuuden periaatetta ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Palvelujen kohdentamista koskevien periaatteiden tulee olla vammaispalvelulain tavoitteet huomioon ottaen hyväksyttäviä. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville.

Vammaispalvelulakiin perustuva järjestely merkitsee määrärahasidonnaisten palvelujen osalta, että kunnan järjestämisvelvollisuutta ei vastaa samanlainen asiakkaan ehdoton oikeus tietyn palvelun saamiseen kuin subjektiivisen oikeuden piiriin kuuluvissa palveluissa. Määrärahasidonnaisten palvelujen luonne huomioon ottaen muutoksenhakutuomioistuimen tehtävänä on ensisijaisesti arvioida, onko hakemuksen hylkääminen johtunut siitä, että kunta on selkeästi alimitoittanut tarvittavat määrärahat tai se ei ole johdonmukaisesti ja yhdenvertaisesti soveltanut päättämiään jakoperusteita.

A:n hakemus on koskenut määrärahasidonnaista taloudellista tukitointa. Näiden palvelujen kohdalla kunta voi edellä esitetysti päättää tukitoimien kohdentamisesta. P:n kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan päätös 17.6.2010 vammaispalvelulain mukaisten määrärahasidonnaisten palvelujen ja tukitoimien myöntämisperusteista ei ole ristiriidassa vammaispalvelulain yleisten tavoitteiden kanssa. A:n perheen tilanne ei ole vastannut päätöksessä esitettyjä tuen myöntämisperusteita. Siihen nähden, mitä asiassa on tullut ilmi, kunnan viranhaltijan ja sosiaalijaoston päätösten ei voida katsoa perustuneen muihin kuin hyväksyttäviin ja syrjimättömiin syihin. A:n hakemus auton vaihdosta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi on näin ollen voitu hylätä.

Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

2. Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §, A:lle ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pekka Vihervuori sekä hallintoneuvokset Matti Pellonpää, Anne E. Niemi, Sakari Vanhala, Hannele Ranta-Lassila, Eija Siitari, Alice Guimaraes-Purokoski, Tuomas Lehtonen ja Outi Suviranta. Asian esittelijä Henna Rintala.

Eri mieltä olleen hallintoneuvos Outi Suvirannan äänestyslausunto, johon hallintoneuvos Alice Guimaraes-Purokoski ja hallintoneuvos Sakari Vanhala yhtyivät:

"Hylkään valituslupahakemuksen. Velvollisena lausumaan valituksesta olen asian ratkaisusta samaa mieltä kuin enemmistö. Perusteluina viittaan hallinto-oikeustuomarin esteellisyyttä koskevan valitusperusteen osalta enemmistön esittämiin perusteluihin. Pääasian osalta viittaan hallinto-oikeuden esittämiin perusteluihin kuitenkin todeten, ettei hakemusta olisi kunnassa tullut hylätä pelkästään ammatilliseen opiskeluun ja säännölliseen ansiotyöhön liittyvillä perusteilla, vaan hakemusta olisi tullut arvioida nimenomaisesti myös perheen kokonaistilanteen kannalta."